tiistai 29. marraskuuta 2016

Cormac McCarthy: Tie (2008)

Saanko kysyä yhtä asiaa? hän kysyi.
Saat. Totta kai.
Kuollaanko me?
Kuollaan me joskus. Ei nyt.
Ja me ollaan vieläkin menossa etelään.
Niin.
Siellä meillä on lämmin.
Niin.
Okei.
Cormac McCarthy: Tie




Cormac McCarthyn dystopiaseikkailu on minulle tuttu ennestään elokuvasta The Road. Kyseinen elokuva jäi kesken, sillä tuntui, ettei se edisty suuntaan taikka toiseen, ja niinpä ajattelin käydä tarinaan kiinni kirjan muodossa, jos pitäisin siitä enemmän luettavassa muodossa.
Ja kyllä, nyt sain matkan vietyä loppuun asti. Tie on isän ja pojan karu matka etelään vievää tietä pitkin, lämpimämmälle rannikolle, tuhkan peittämässä autiossa maailmassa, jossa jokainen vastaantulija voi olla varas, raiskaaja tai murhaaja - tai kaikkea sitä samaan aikaan. Isällä ja pojalla on mukanaan vain vähän matkatavaroita ja säilykkeitä, sekä revolveri, jossa on yksi ainoa patruuna. Tätä isä säästelee. Jos pahat ihmiset tulevat, hän on valmis tappamaan poikansa säästääkseen tämän kivuliaammalta kuolemalta.
Rivien välistä aistin, että isälle maailman tuhoutuminen on ollut pahempi isku, ja lapsen on helpompi kohdata karu maailma, sillä hän ei paremmasta tiedä. Edes maailmanloppu ja sen kauheus ei ilmeisesti vie lapsenuskoa, ainakaan McCarthyn toiveissa.
McCarthy luo pelkistetyn maailman, joka on jatkuvaa pelkoa, nälkää ja kylmää; eloonjäämistaistelua. Lukija toivoo, että isä ja poika löytäisivät lämpöä, ruokaa ja hyviä ihmisiä.
Minua ihmetytti sääolot. Lunta sataa, ja silti on ukkonen. Puut kaatuilevat metsikössä. On tavattoman kylmää. Lukijalle ei kerrota, miten maailma tuhoutui. Vesistöistä on kalat kuolleet. Lintuja ei ole. Olisin kaivannut tietoa, mitä on tapahtunut. Ilmeisesti maailma on palanut.
Isän entisestä elämästä ei kerrota mitään. On vain nainen, joka on lähtenyt. Synnyttänyt pojan ja luovuttanut. Lukijakin joutuu myöntämään, että itsemurha on varteenotettava vaihtoehto. Miksi, McCarthy, halusit laittaa ihmisesi kärsimään näin, toki lopussa on toivoa, sen verran uskallan sanoa. Jotakin uskonnollistakin luin, taas sieltä rivien välistä.
McCarthyn rakkaus luontoon tuntui käsinkosketeltavalta. Hän ehkä halusi kertoa, että me ihmiset olemme pienenpieniä, muurahaisia, ja kuvittelemme itsestämme liikoja. Kun mukavuudet viedään, emme selviä luonnon armoilla. Maailma on vanhempi kuin ihmiset, ei maailma meistä ihmisistä välitä, sanoo McCarthy. En niin paljon tykännyt dialogista, joka oli jatkuvaa anteeksipyyntöä ja hyssyttelyä. Anna anteeksi, isä. Sshh. Anna anteeksi poika. Sssh. Kirja on hyvä, dystopiasta pitävän must-read. Ensin olin kolmen tähden kannalla, lopulta annoin kaksi. 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) (Flavia de Luce #2)


Et saa koskaan poiketa suunnasta vain koska jokin on epämiellyttävää. Toivon että muistat sen. Vaikka muut eivät sitä näe, tulet ymmärtämään oman velvollisuutesi kuin se olisi tien keskelle maalattu valkoinen viiva. Sinun täytyy seurata sitä, Flavia.


Nukketeatterin pakettiauto hajoaa pienessä Bishop’s Laceyn kylässä, eikä autokorjaajaa ole lähimain. Marionettitaiteilija Rubert Porson ja avustajansa Nialla joutuvat jäämään muutamaksi päiväksi kylään, ja kirkkoherra ehdottaakin, että he voisivat järjestää samalla kirkossa pienen näytöksen. Näytöstä aletaankin suunnitella tuota pikaa. Huono-onninen nukketaiteilija ei vain tiedä, että näytös on jäämässä hänen viimeisekseen.
  
Harvoin kuvailen kirjaa sanalla ihastuttava, mutta Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä on juuri sitä. Vaikka aluksi epäilin, voiko 11-vuotias tyttö Flavia toimia päähenkilön roolissa olematta mukahauska, näsäviisas tai pikkuvanha, pelot poistuivat pian, ja aloin vain nauttia kirjan nokkelasta huumorista ja  rikostutkinnasta. Tämä kirja olikin nopeasti ohi, ja voisi kuvitella, että tähän sarjaan jää koukkuun, ja on kai jäänytkin moni.

Kirjan ihastuttavuuden synnyttää Flavia, 1900-luvun puolivälissä pienessä brittiläisessä Bishops Laceyn kuvitteellisessa kylässä, leski-isän ja kahden isosiskon kanssa asuva nokkela nuori tyttö. Flavia osaa toimia tilanteessa kuin tilanteessa, tuntee suurta kiinnostusta rikostutkintaa ja kemiallisia kokeita kohtaan. Hän on usein askeleen edellä jopa rikostutkija Hewittiä, ja antaakin hänelle tulkintojaan tapahtumien kulusta. Flavia on loistava tekemään päätelmiä jo pienistäkin vihjeistä ja osaa yhdistellä palaset kohdilleen. 

Kirja etenee nopeasti ja kevysti, olematta kuitenkaan liian kevyttä kirjallisuutta. Itse asiassa tämä kirja on niin ennenlukematon, että en osaisi verrata sitä mihinkään. Jonkin verran tuli mieleen J. K. Rowlingin Paikka vapaana, jossa myös kaikki tapahtuu pienessä kylässä, kertoja on nokkela ja jokaisella on salaisuutensa. Paikka vapaana ei kuitenkaan ole näin viihdyttävä.

Lainasin tämän, koska Alan Bradleyn nimi on pyörinyt paljon blogeissa ja olin utelias lukemaan, mitä "kaikki" lukevat. Saatanpa jatkaa sarjan lukemista, vaikka aloitinkin nyt kakkososasta. Huomasin myös kirjastossa, että  Bradleyn kirjat ovat tosi lainattuja teoksia. Enpä oikeastaan keksi ihmisryhmää, jolle en voisi tätä suositella. Menkää ja lukekaa tämä raikas mustan huumorin dekkari! Tämän lisäksi mieleeni muistui, että Oliver Twist on vieläkin lukematta...

Ja vielä suuri kiitokseni suomentajalle Laura Beckille käännöksestä, joka on todella onnistunut!

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset (2010)

Tämä kirja kertoo omista muistoistani, vuosien aikana sydämeeni kertyneestä pimeydestä ja rakkaudesta. Niistä muodostuu äitini tarina.
Hong Ying, Hyvien kukkien lapset



Kiinalaisen perheen kuopuksen, Hong Yingin äiti on kuolemaisillaan. Hong saa sisareltaan puhelinsoiton ja kiirehtii heti Lontoosta lapsuudenkotiinsa. Papatit räiskähtelevät kovaäänisesti Hongin ehdittyä perille, kertoen, että talossa tehdään jo hautajaisvalmisteluita. Jäähyväiset ovat jääneet sanomatta.
Hongin mielen täyttää surun lisäksi kysymykset äitinsä elämästä. Äidillä on ollut lukuisia miessuhteita, joista jokaisella kuudella sisarella on oma versionsa kerrottavana. Äidin vanhuudenpäivät eivät nekään ole sujuneet niin rauhallisesti, kuin mitä äiti on Hongille puheluissaan uskotellut.

Pikkuhiljaa Hong alkaa ymmärtää äitiään yhä enemmän. 

Hong on syntynyt avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Näin ollen hän on saanut tuta sisartensa jatkuvaa piikittelyä; Hong on heidän mielestään syypää perheen onnettomuuteen. Koko naapurustolle Hong on ollut muistutus äidin tekemästä syrjähypystä. Äiti on tietenkin saanut syyttelystä ja lutkaksi haukkumisesta suurimman osan, asuessaan koko elämänsä Kiinassa samassa naapurustossa.

Hong kirjoittaa ainakin tässä omakohtaisessa muistelmassaan oudon kylmähkösti, enkä tuntenut empatiaa tai sympatiaa vasta kuin kirjan loppusivuilla. Minua ärsytti painoksen kirjoitusvirheet ja Hongin tapa toistaa samoja asioita, kiertää kehää ympäri. Onneksi lopulta saatiin loppuratkaisu, ja myös viisas sellainen.

Ihmettelin, kun niin monella tuntui olevan rakastajia. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus että niin miehet kuin naisetkin pettivät puolisoitaan. 
Lisäksi Hongin suhtautuminen äitiinsä tuntuu hyvin ristiriitaselta, kunnes ymmärsin, että sen on tarkoituskin tuntua juuri siltä. Kiinalaisia perhesuhteita en voinut olla miettimättä; ovatko he toisilleen läheisempiä tai ehkä riitaisempia? Tuovatko perinteet heidät enemmän yhteen? 

Kiinalaista kirjallisuutta lukisin mielelläni enemmänkin, sanokaa viisaat, mistä kannattaa aloittaa? Olen lukenut vasta kaksi kiinalaista kirjaa, tämän ja Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulun, josta pidin enemmän kuin tästä. Haluaisin matkusta syvälle Kiinaan. Kyllä tämäkin kulttuuria avasi, tapoja ja tapahtumia, suhtautumisia, perinteitä... Mutta minulle liian vähän.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi (Harjunpää #10) (2003)


Ei ihmisen tappaminen vaikeaa ollut. Ei sen kummempaa kuin kyyhkynkään.
Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja pahan pappi


Luin anopilta joululahjaksi vuonna kukka ja kukkakeppi saadun Harjunpään, koska raskas työviikko vaati kevyttä luettavaa, joka vie mennessään ilman suurempia syvällisiä ajatuksia. Ja uskokaa tai älkää, kevyttä tämä minusta oli. Kihlattuni tosin hämmästeli lukuvalintaa ja varoitti, että tuo tuskin on sinun makuusi. Ja niin kävi kun monesti käy; kun odotuksia ei ole, on helppo tykätä. Mutta oli Harjunpäästä syytäkin tykätä. Se oli viihdyttävä, mukaansatempaava, kiinnostava trilleri. 
Harjunpää yhdessä väkivalta-tiiminsä kanssa ratkoo kummia kuolemia Helsingin metroasemalla. Ovatko metron alle jääneet murhattuja, ovatko ne onnettomuuksia vai itsemuhria? Harjunpään saapuessa ensi kertaa paikalle, on metroasemalla myös lentolehtisiä jakava, uskontoaan meuhkaava pappi, josta Harjunpää ei ensin ajattele mitään sen enempää. Valvontakameran filmejä katsottaessa huomataan, että sama pappi tuntuu olevan kuolemien aikaan metroasemalla joka kerta. Sattumaako; ei, uskoo Harjunpää. 
Kirjassa on useampi erillinen tarina jotka lopulta nivoutuvat toisiinsa, kaikki on kuitenkin kytköksissä pahan papin kautta. Harjunpää on koskettava kuvatessaan lapsiin kohdistuvaa heitteillejättöä ja väkivaltaa, tuskin mikään voi enempää koskettaakaan. Lapset kun ovat vanhempiensa armoilla, ja riippuvaisia huoltajiensa rakkaudesta. Pidin Harjunpäästä hahmona, vaikka hänen ajatuksiaan saatiin vain vähän koskettaa, mutta olin iloisesti yllättynyt, että miehellä oli onnellinen perhe josta luotsata voimaa työhönsä. Saa asiat olla hyvinkin, vaikka onkin rikostutkija. 
Tykkäsin Harjunpään tyylistä heti. Mies meni suoraa asiaan konkarin otteella. Tästä pystyi hyvin nauttimaan ilman, että on lukenut aiempia osia. Rikostutkija Harjunpää olikin itse ikään kuin taka-alalla ja hänen asioitaan tuotiin esille vain vähän, tarina oli itse pääosassa. Yllätyin siitä, että tämä oli paljon muutakin kuin piinkova trilleri, sanasto oli rikasta ja värikästä (vekkari tiksuttaa, pystyyn kömpätään, äiti ja isä mesoavat...). Oli ihanaa parin suomennoksen jälkeen lukea ihan aito ja oikea kotimainen, jossa suomenkieli taipui sujuvana kuin tanssi! Kirjan rikas sanasto teki siitä jollain tapaa herkän, antoi ulottuvuutta. Yllätys oli sekin, että tässä oli ripaus yliluonnollista. 
Harjunpäitä on ilmestynyt kaikkiaan yksitoista vuosina 1983-2010. Ne on suurimmaksi osaksi dramatisoitu elokuviksi. Siihen en osaa sanoa, kuinka hyvin nämä valkokankaalle on osattu ohjata. Seven-pokkarin kannet saivat minut ihmettelemään; miksi kannessa on mies huppu päässä ja ase kädessä, sillä vastaavaa kohtausta ei kirjasta löydy... Metroja kuitenkin ja kuolleita lintuja, sekös riittää...

Kirjan lopetuksesta tosin jäi vähän ikävä olo. Oliko nyt varmasti pakko jättää kaikki niin auki?

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Ernest Hemingway: Nick Adamsin tarina (2013)


Kaikki rakkaus kohdistui kalastukseen ja kesään. Niitä hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta.
Ernest Hemingway, Nick Adamsin tarina


Hemingway kirjoitti Nick Adams -nimisestä hahmosta 16 novellia, jotka ilmestyivät aikoinaan eri kirjoissa ja sekavassa järjestyksessä. Nickin tarina julkaistiin tällä tavoin koottuna vasta Hemingwayn kuoleman jälkeen, kun löydettiin vielä kahdeksan ennen julkaisematonta Nick Adams -kertomusta. Kun tarina saatiin yhteen, suhteelliseen krologiseen järjestykseen, huomattiin siitä syntyvän ainutlaatuinen tarina, jossa on paljon yhtymäkohtia Hemingwayn elämään. Tämä kirja onkin Hemingwayn kirjoista pitävälle varmasti merkittävää luettavaa. Nick Adams on yksi Hemingwayn alter egoista, ja lukijana nautin tämän faktan tietämisestä.
Nick Adamsin tarina on kasvukertomus pienestä pojasta joka varttuu intiaanikylän vieressä, lääkärin poikana. Nick on mielenkiintoinen persoona, joka kulkee omaa tietään. Hän ei alistu auktoriteeteille ja rikkoo lakiakin, mutta on silti ystävällinen. Pidin erityisesti Nickin ja pikkusisko Littlesin suhteesta. Nickille luonto on kaikkein rakkain ja merkityksellisin, ja perheen perustaminen antaa odottaa itseään. Nickiä huolettaa, että jos on perheellinen tai naimisissa, ei pääse enää niin vain kalareissuille. Hän arpeutuu sodassa, mutta ei niinkään henkisesti, vaan palaa sieltä suht omana itsenään. Nick kokee, että hänessä on jotain pielessä. Nykypäivän sanoin; Nick on vähän sitoutumiskammoinen. Hän haluaa silti löytää jonkun jonka kanssa käydä pinnan alla yhdessä. Hän kertoo tietävänsä, että hänestä kasvaa vielä suuri kirjailija (tässä kohtaa Hemingway puhuu vahvasti taustalla) ja niinhän hänestä kasvaakin.
Ernest Hemingway on minulle tuttu Vanhus ja meri -kirjastaan, jonka luin muutama vuosi sitten. Muistot kirjasta ovat jo osittain hämärtyneet (luin kirjan kuusi vuotta sitten.) Sen muistan, että luontosuhde oli siinä - ja kuten on Nick Adamsin tarinassa - isossa roolissa. Hemingwayn vahvuus on luonnon kuvaamisessa; yksikin kalareissu kesti toistakymmentä sivua. Minulle taas olisi riittänyt lyhyempikin kuvaus.
Lopulta jäi vähän ristiriitainen olo. Aika kului kyllä jouhevasti, sillä Hemingway on selkeä kirjoittaja. Ehkä tuo seikka, että kirja oli koottu lyhytnovelleista toi kirjaan rikkonaisuutta. Olisin halunnut ennemmin lukea jotain mitä Hemingway on tarkoituksella liittänyt yhteen. Eittämättä mies saa kuitenkin tehtyä luonnostaan elävän ja dialogistaan todentuntuisen.

E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2013)


Ja joku ulkopuolinen olisi voinut pitää taloa täyteen ahdettuna, mutta meidän silmissämme se oli hieno ja hyvä ja Langley ja minä saimme perinnöksi käsityksen siitä että elimme elottomien esineiden kanssa ja jouduimme liikkumaan niiden keskellä.
E. L. Doctorow, Homer ja Langley


Veljekset Homer ja Langley Collyer elävät New Yorkissa Central Parkin kupeessa sijaitsevassa talossaan, aina elämän alusta sen ehtoopuolelle. Rikkaan suvun vesat muistavat talon 1900-luvun alun loistokkaat ajat, jolloin veljesten vanhemmat kahmivat suuren omaisuuden. Valitettavasti vanhemmat käyttäytyivät hienostuneen etäisesti jopa omia poikiaan kohtaan, joka jättää veljiin jälkensä. Espanjantauti vie veljesten vanhemmat hautaan, ja Homer ja Langley jäävät jo nuorina orvoiksi ja taloa pitämään. Onneksi on palvelusväkeä, joka hoitaa taloa ja pitää huolta veljistä
Talo on iso osa kirjaa, sillä siellä suurin osa tapahtumista tapahtuu. Siinä talossa veljet ovat asuneet koko tähänastisen elämänsä. Minulle tuli olo, että haluaisin käydä tuolla talossa, ja eräällä tapaan kävinkin, niin hyvin Doctorov sen kuvasi. Vaikka Langley lopulta telkeää talon ikkunaluukut, talo on silti avoin kaikille jotka sinne pyyteettömästi astelevat. 
Tositapahtumiin perustuvat kirja on lempeä kuvatessaan Langleyn sota-arpia ja sokean Homerin avuttomuutta. Tämähän oli tietysti kirja myös veljeydestä, ja monesti huokaisinkin helpotuksesta, että onneksi heillä on toisensa, molemmat niin erilaiset, mutta toisensa tuntevat. 
Sain kirjasta vähän väärän kuvan kansitekstin perusteella, joka painotti sitä että Homer ja Langley ovat erakoita. Erakoituminen tulee vasta kirjan lopussa esiin; sitä ennen veljekset ehtivät hummailla sielunsa kyllyydestä. (Mitä vikaa sitä paitsi erakoitumisessa on...) Pikemmin sanoisin, että heiltä puuttui se, mitä molemmat olisivat halunneet; nainen ja lapsia. Josta johtuen he tunsivat epäonnistuneensa. Niin monenlaista kulkijaa veljekset ovat ehtineet elämänsä aikana talossaan ja vähän ulkopuolellakin tavata; siirtolaisia, rikollisia ja hippejä, muutamat mainitakseni. Ikää saatuaan veljekset eivät juuri enää poistu kotoaan, Langley hamstraa talon täyteen roinaa ja Homer nauttii omassa yksinäisyydessään musiikista.
Kirja on Homerin äänellä kirjoitettu ja pidin tuon miehen mietteliäästä ajatteluvasta, siinä oli paljon kokeneen ja ajatelleen tyyneyttä. Kirja ei pidä suurta melua itsestään vaan antaa puolueettoman ääneen; ja tekee minuun suuren vaikutuksen. Annoin kirjalle ensin kolme tähteä, mutta vähän makusteltuani päätin antaa neljä. Tämä oli kirja jonka kanssa en kyllästynyt kertaakaan vaan luin yhdeltä istumalta. Onneksi olen vakaasti päättänyt lukea Keltaisen kirjaston läpi, sillä muuten en olisi tähän tarttunut. Toki jonkin verran lainapäätökseeni vaikutti se, että kirjan vihjattiin olevan amerikkakriittinen mutta oikeastaan kritiikkiä Amerikalle antoi vain sodasta tullut toisin ajatteleva, (suloinen) äkäpussi Langley. 

lauantai 5. marraskuuta 2016

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut (1999)


Ehkä ihminen vain liittää omiin sattumiinsa erityisiä merkityksiä, yrittää rakentaa niistä oman kohtalonsa. 
Joel Haahtela, Kaksi kertaa kadonnut

Noin parikymppinen kahvilassa tarjoilijana työskentelevä, isänsä luona vielä asuva Lolita saa isältään lahjaksi kameran, jossa on valmiina filmi. Filmillä on jo kuvattu muutamia kuvia ja Lolita kiinnostuu kuvista teettäessään filmin. Kuvissa on pulisongeilla varustettu leveälahkeisissa housuissa kulkeva mies ja näyttävä nainen nahkatakissa. Kenties ulkopuolisuuttaan, Lolita tahtoo pakkomielteisesti selvittää ketä nämä filmin henkilöt ovat, ja tutustua heihin. 
Lolitan isä on syvänmeren tutkija, vähäpuheinen ja työhönsä uppoutunut mies, jolta puuttuu elämästään rakkaus, ainakin kiihkeä sellainen. Lolitan äiti on jo tyttären ollessa pieni, ottanut menolipun lämpimämpään maahan ja jättänyt sisäänpäin hymyilevän miehen ja kaavoihin kangistuneen maan.
Joel Haahtelan esikoiskirja Kaksi kertaa kadonnut on mysteeri kuolleesta miehestä, kadonneista ihmisistä ja ulkopuolisuuden tunteesta, kun ei ihan täysin kosketa omaa elämäänsä, ja elää vain tutuksi tulleella tavalla, poikkeamatta omasta kaavastaan. Tulipa kirjasta mieleeni vähän Camusin Sivullinen ja elokuva Amelie, ei siis yksikään kotimainen taideteos. Ja kotimaahan tämä kirja ei kai sijoitukaan (tosin missään ei kerrota minne kirjan tapahtumat sijoittuvat; jonnekin kuitenkin missä sataa räntää) henkilöhahmojen nimistä päätellen.
Kaksi kertaa kadonnut on lyhyehkö teos. 207 sivua pysyy tässä esikoiskirjassa hyvin koossa. Haahtelaa luin nyt ensimmäistä kertaa (ja olisinkin kiinnostunut kuulemaan kommenttia mitä muut ovat Haahtelasta mieltä; kannattaako lukea lisää ja miten tämä eroaa muista kirjoista), koska nimi on hyvin tuttu ja halusin tutustua lähemmin.
Kirja antaa lukijalle mietittävää ja jättää miellyttävän tunteen. Asiat selviävät. Tavalla tai toisella jokaisen elämän suunta muuttuu ja ulkopuolisuus vähenee. Tykkäsin siitä miten kirjan henkilöiden ammatit kertoivat heistä itsestään. Lolitan isä on tutkinut elämänsä meren pohjia, arvoituksia jotka pysyvät arvoituksina, miehen kaikki ihmissuhteet ovat karanneet ulottumattomiin. Lolita, kasvottomassa tarjoilijan työssä, jota hän tekee vain tehdäkseen jotakin työtä, ilman kutsumusta, ja aina ulkopuolisena.
Kirja on tyyliltään lakonisen toteava, älykäs, vuoropuheeltaan filosofinen ja henkilöiltään samaistuttava. Haahtela tuntee ulkopuolisuuden tunteen. Luultavasti kirja painuu nopeasti unohdukseen, mutta se ei ole kirjalta mitään pois. Unholaan menevät monet elämän hetket, jotka kuitenkin ovat merkityksellisiä.