lauantai 9. joulukuuta 2017

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)

Miten koirilla tehdään bisnestä ja kuka käärii rahat? Kasvattaako suosio jo sairaita koiria? Miten varmistaa, että oma lemmikki on eettinen valinta ja saa arvoisensa elämän?

Kaikenkarvainen kansa on ehdoton hankinta koiran hankintaa suunnittelevalle, mutta myös koiran jo omistavalle. Kuulun itse molempiin. Poden koirakuumetta vaikka vieressä jo tuhisee! Yritän malttaa mieleni, sillä toisiin koiriin tottumaton omakoirani luultavasti stressaantuisi uudesta perheenjäsenestä, eikä kodin neliötkään anna myöten.

Kaikenkarvaisen kansan luettua tuli viisaampi olo. Sain vihdoin jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä pentukauppa monimuotoisuudessaan voi olla ja minkä kaiken suhteen on oltava varuillaan. Pidin kirjan otteesta: se on koiria ehdottomasti rakastava, mutta myös ihmisten koirarakkautta ymmärtävä. Se tuo esille monta ajatusta, jotka ovat olleet minunkin mielessäni. Pitäisikö olla yli-ihminen, että pärjää koiran ruokinnan kanssa? Olenko huono koiranomistaja kun en syötä raakaruokaa? Mitä on oikeaoppinen koirankoulutus? Pitääkö koiran kanssa välttämättä harrastaa?

Kirja alkaa vaikeimmasta aiheesta, koirien jalostamisesta. Se vetää mielen matalaksi. Olemme ihan kamalia, olemme frankenstainin luojia. Olemme itsekkäitä. Olemme egoisteja. Vihaan ihmisiä.

Kirja jatkuu pentukauppaa käsitellen. Tässä vaiheessa jätin kirjan muutamaksi viikoksi lojumaan. En pystynyt. Meni ihmisten julmuus ihan sieluun. Parin viikon päästä palasin asiaan. Kovetin sydämeni ja ajattelin, että sehän on vain kirjaimia, ei se voi satuttaa.
Luoja varjelkoon eläimiä niiden ystäviltä, toteaa kirjakin.

Kohdassa 3 - Koirabisnes: Kun koira sairastaa,  alkaa lukeminen jo sujua. Teksti käsittelee koiravakuutuksia, tauteja jotka tulevat maailmalta, eläinlääkärimaksujen kasvua. Saan paljon uutta tietoa. Haastateltavia on runsaasti. Jokainen kolo on käännetty.
Kohta 4 - Koulutus ja harrastaminen: Koiranelämää, on kirjan kiinnostavin. Enpäs tiennytkään, että Suomessa on jo koirapäiväkoteja, joissa vietetään koirasynttäreitä!

Tunnistin itseni monesta kohdasta. Tietysti tahdon, että koirani syö sitä parasta ja terveellisintä koiranruokaa. Ja - voi kamala sentään - olen jopa miettinyt koirani hautapaikkaa etukäteen. Olen turhamaisesti ostellut koiralleni villapaitojakin, vaikka eihän se niitä välttämättä tarvitse. Ajokoiran turkissa tarkenee. Olen miettinyt rescue-koiran hankintaa, myös pennun hankintaa, mutta luin tämän kirjan onneksi ensin. Maltan vielä.

Kirjan lukemisen jälkeen olo on hämmentynyt. Miksi meillä on koiria? Harva "tekee" niillä mitään. Elääkö oma koirani varmasti hyvää, täysipainoista koiranelämää? Pitääkö minun tuntea syyllisyyttä, kun omistan ajokoiran, eikä se saa toteuttaa riistaverisyyttään? Koira, totta kai, tekee ihmisilleen hyvää, mutta teemmekö me koirillemme tarpeeksi hyvää?
Kirjan ovat kirjoittaneet Päivi Kerola, Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen ja  Annina Vainio.

Arvio: ★★★★½
Sivuja: 254
Kustantaja: WSOY

maanantai 27. marraskuuta 2017

Clive Barker: Veren kirjat #1 (1989)

Kuolleilla on valtatiensä.
Ne kulkevat, aavejunien, univaunujen erehtymättömät linjat, elämämme jälkeisen autiomaan poikki, kuljettaen ajasta eronneiden sielujen loputonta liikennettä.
Brittiläisen ohjaajan, kuvataiteilijan ja kirjailijan kuusiosaiseksi venähtäneestä Veren kirjat -kauhunovelli-sarjasta on tullut kuuluisa ihan syystä. Nämä novellit ovat omaperäisiä, hävyttömän seksuaalisia, sairaita, verisiä, mustanhauskoja, karmivia, päättömiä, yliampuvia ja sitten kuitenkin ihan paikallaan. Nautinnollisia, jos tykkää splatterpunkista.

Veren kirja -nimikkonovelli aloittaa novellien jatkumon. Veren kirjoissa näyttämöllä ovat ne, jotka aavejunassa kulkevat. Ne joiden tarinat ovat kirottujen valtatielle, veren kirjaan kirjoitetut. Jokaisessa novellissaan Veren kirjat esittelee yhdenlaisen pahuuden ruummiillistuman. Keskiyön lihajunassa se on tavallinen toimistotyöntekijä, jolla on öinen salaisuus. Supatuksessa perheenisä. Sianveren bluesissa nuori rikoksentekijä. Seksiä, kuolemaa ja tähtien loistetta -novellissa huono näyttelijä. Ja Kukkoilla kaupungit - novellissa, tavallinen homoseksuaali, joka näkee kaupunkien taistelevan.

On hankala selittää Clive Barkeria. Barker on vähän erilainen kuin muut, tarkoituksella. Vaikea sanoa, onko miehessä halu shokeerata, vai kumpuaako epätavalliset ideat miehestä ihan kuin itsestään. Ja saako näistä väkivaltatarinoista nauttia? Osa Clive Barkerin novelleista on niin sekopäisiä että tuntuu lähes pahalta rakastua niihin.

Mutta jytyä riittää. Näitä novelleja lukiessa ei tuntunut, että ne olisivat tylsistyneet ajan hampaitten pureskelussa. Ei näitä tarvinnut lukea siksi, että kun "kaikkihan ovat lukeneet ja kun se on klassikko". 

Olen jo aimmoisista ajoista halunnut tutustua Poeta rakastavaan Barkeriin, ja tein sen jostain syystä vasta nyt. Ehkä nuorempi minä olisi ollut vielä enemmän innoissaan. Nyt ehkä kuitenkin ymmärsin korneimmatkin vitsit, jotka olisin ohittanut muutamia vuosia sitten. Ja aion jatkaa tällä matkalla, mihin se valtatie viekään.

Barkeria tuntuu kiehtovan elämän mysteeri, miksi me täällä olemme ja mitä tekemässä. Ja onko tämä kaikki tässä vai onko jossain salainen maailma? Kamppaileeko jumala ja saatana keskenään? Jos ihminen antaa itsensä saatanalle ja liityy kuolleiden valtatiehen, onko se toisaalta hullumpaa? Voihan siinäkin porukassa olla ihan mukavaa. Barkerilla on varmasti mielessään monta salaliittoteoriaa, niin jumalasta kuin hallituksesta. Terveyden merkki on se, että osaa muodostaa niistä vitsejä.

Parasta kai oli se, että Barker osaa luoda fantasiamaailmaan, johon solahtaa helposti kuin Stuart Gordonin Re-Animatoriin (1985) tai George A. Romeron Creepshow'hun (1982).  1980-luvun kauhuscifi-elokuvissa on jotain kummallisen kivaa, mistä juuri minä pidän. 80-luvun elokuvat tuovat ihanan nostalgisen olon ja todellisuus karkaa tosi kauas.

Minua sytytti kaikkien novellien erilaisuus. Vielä tässä avausosassa ei ollut toistuvia kaavoja, mutta tietysti jokaisella kirjailijalla on omat tavaramerkkinsä. Tässä ei ollut riivattuja lapsia tai perhettä joka ostaa talon joka onkin kas kummaa historiallinen kummitustalo, thank lord. Annan viisi tähteä mielikuvituksen käytöstä, mutta jos jotain nurisisin, sanoisin, että osa tarinoista yökötti yhtä paljon kuin kiehtoikin. Se oli tietysti tarkoitus. Ja olkaa eri mieltä, mutta minusta tässä oli jotain kaunista.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 159
Kustantaja: Jalava

lauantai 18. marraskuuta 2017

Diane Guest: Kauhujen talo (1993)

"Minä hyppään". Ajatus tuli mieleen niin selkeäni aivan kuin joku olisi lausunut sen ääneen. "Olen menettänyt järkeni ja tapan itseni.".
Vähän aikaa hän seisoii lamaantuneena ja kuuli vain sydämensä sykkeen ja maininkien pauhun alhaalta. 
- Mutta miksi? hän kuiskasi. - Miksi?
Barbadoksen saarella on kauhujen talo. Mahtipontinen ja kylmänkalsea kartano Cristobel. Siellä asuvat pariskunta Marcus ja Justine, Marcuksen entisen avioliiton pojat 10-vuotias Jean-Claude ja 12-vuotias August sekä poikien kotiopettaja Amalie.

Perheidylliä ei nähdä. Marcus on aina ollut isoveljensä Stefanin vastakohta, yhtä kylmä kuin linnassa vallitseva tunnelma. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä ja nyt onkin jo menossa kolmas vuorossaan. Justineen Marcus tuntuu olevan aidosti rakastunut. Kun Justinea alkavat riivaamaan elävän tuntuiset painajaiset, joissa ilmestyy valkohameinen nainen, joutuu Marcus nielemään hetkeksi ylpeytensä ja soittamaan terapeuttina työskentelevälle veljelleen Stefanille.

Jalomielinen mies kun on, Stefan kiiruhtaa veljensä avuksi ja yrittää parhaansa mukaan selvittää Justinen kuulo- ja näköharhojen mysteeriä. Onko Justine tulossa hulluksi, vai liittyykö harhat taloon?

Augustille ja J.C.:lle haitilainen opettaja-kotihoitaja Amelie on läheisin ihmiskontakti, ellei jopa ainoa. Justine on vasta tullut taloon ja Marcus ei välitä pojista tuon taivaallista. Kuninkaallisesti käyttäytyvästä Ameliesta kulkee juttuja, että hän pystyisi taikomaan miehet sammakoiksi niin halutessaan, hän kun tuntee ikiaikaisen haitilaisen voodoon taiat.

Amelie on tietysti kirjan kiinnostavin henkilö. Jostain syystä minua kuitenkin huvitti ajatus talonväestä joka yrittää ratkoa naishaamun mysteeriä, kun samaan aikaan pikkupojat tepasteli Amelie-noidan vanavedessä ympäri kartanoa kuin kanalauma, ja keskittyivät voodootaikoihin.

Kun lukee kauhukirjaa nimeltä Kauhujen talo, odottaa tietysti veretseisauttavaa kauhua, ja pettymys on melkoinen kun sitä ei tule. Kauhukirjaan oli kyllä oikeat ainekset, mutta tunnelma lässähti. Minulle jäi epäselväksi, mihin aikaan kirja sijoittuu. Se on ilmestynyt 1993, mutta kirjan henki tuntuu vanhemmalta, käytöstapoineen ja repliikkeineen. Sekään ei pelastanut kirjan tunnelmaa. Tekstiä vaivaa myös mielikuvituksen puute, se on liikaa toisinto niin monista kummituskartano-tarinoista.

Kirjan nimeä ei olisi minun mielestäni tarvinnut lainkaan suomentaa, ja nykyisin se ehkä jätettäisiinkin Cristobeliksi. Kauhujen talo kuulostaa B-elokuvan nimeltä, anteeksi. Harmillista kirjassa oli myös kirjoitusvirheet ja jopa tönköiksi jätetyt lauseet. Pisteiden puuttuminen ja repliikkien ja kerronnan epäselvä erottelu söivät lukunnautinnosta palan pois.

Kirja on hyvää junalukemista eikä minulla ollut ongelmaa päästä loppuun asti. Tarinan mielenkiinto pysyi yllä. Kuiskailevan naishaamun arvoitus säilyi, ainakaan minä en sitä arvannut kuin lopussa.

Arvio: ★★½

Sivuja: 259
Kustantaja: Book Studio, Gummerus

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Dean Koontz: Ilman pelkoa (1999) Moonlight Bay#1

Jokainen päivä, jonka saan elää nykyisessä kunnossani, on arvokas lahja, ja uskon, että käytän aikani niin hyvin ja niin täysin kuin sen voi käyttää. Saan iloa sellaisesta, kuin kuka tahansa voi odottaa saavansa - mutta myös sieltä mistä vain harvat arvaisivat etsiä.

Jouduin ihan toppuuttelemaan itseäni Ilman pelkoa lukiessani, kun tarina vei aivan mennessään. 28-vuotias Christopher Snow poikkeaa Moonlight Bayn muista asukkaista, hänellä on erittäin harvinainen sairaus, Xeroderma pigmentosum (XP), joka estää häntä olemasta auringonvalossa nopean palamisen ja ihosyövän puhkeamisen uhalla. Näin ollen Christopher elää öisin, valoa vältellen. Hän kiertelee kotikaupunkinsa kujia, jotka on oppinut tuntemaan läpikotaisin. Elämää leimaa se, että Christopher tietää kuolevansa nuorena.

Äitinsä Christopher on menettänyt muutaman vuoden aiemmin, nyt menehtymässä on isä. Illan hämärässä Christopher pyytää kyydin sairaalaan tyttöystävältään, radioasemalla yövuoroa tekevältä Sashalta. Syövän riivaama isäukko kuiskaa pojan korvaan lähdön hetkellä, että elä ilman pelkoa, mutta Christopher ei vielä tuolloin tiedä, mitä isä tarkoittaa. Toisaalta hän ei pidä lausetta kummallisena, onhan se viimeisiksi sanoiksi sopivan kohtalokas, ja ihan hyvä ohjenuora elämälle.

Vaan kun Christopher lähtee kiikuttamaan äitinsä valokuvaa isän mukana krematorioon tuhkattavaksi, ajautuu hän tahtomattaan todistamaan rikosta. Eikä poika malta pitää näppejään erossa mysteeristä, vaikka sormia polttelee. Koontzilta siis sulavaa, oppikirjamaisen trillerimäistä kertomusta tähän asti.

Dean Koontzin tiedän mielikuvituksekkaaksi tarinankertojaksi ja juonensa raikkaan erilaisiksi. Olen lukenut 2002 ilmestyneen paksukaisen Taivaan porteilla, joka oli huomattavasti psykologisempi ja vaativampi kirja kuin viihteellisempi Ilman pelkoa. Outoa viehätystä oli siinäkin, ja vaikka lukemisesta on vuosia, muistan vieläkin kirjan uhkaavan, sekopäisen tunnelman. Dean Koontzilla tuntuu olevan pimeä puolensa, ja sen toivoisin ihan kunnolla iloittelevan miehen kirjoissa. Kirjoittamallahan päästää itsensä vapaaksi.

Kauhuscifitrillerit (ja-mitä-näitä-on) ovat jääneet minulta pariin otteeseen tänä vuonna bloggaamatta, koska vaikka ne olisivat hyvää viihdettä, niin syvällistä sanomaa niistä saa kaivaa kuin tikulla asiaa. Tämä on kuitenkin lajissaan oivallinen, ja se ei johdu edes juonesta (joka kaikessa kekseliäisyydessään on silti tavanomainen scifitrillerijuoni) vaan kantavasta päähahmosta, Christopherista ja hänen riemukkaasta, nasevan sarkastisesta dialogista ystävänsä Bobbyn kanssa. Eikä jää poika isänsä kuolemaa ruikuttamaan vaan lähtee heti samana yönä pelastamaan maailman. Ja kaiken kukkurana en pitänyt kirjaa erityisen epäuskottavana, vaikka sekin yleensä vaivaa scifikokemuksia. En ainakaan siihen asti kunnes reesusapinat, kissat ja koirat alkavat keskustella.

Kirjan heikkous on siinä, että se väliin äityy paatokselliseksi selittelyksi. Christopherin kertoessa rakastamistaan henkilöistä tai koirista, ne ovat täydellisiä. Isässä ja äidissä ei tunnu olevan moitteen sijaa tai mitään huonoja puolia. Ystävyys Bobbyn kanssa on kaikenkestävää, silkkaa syvää ymmärrystä aivan vastakkaisten miesten kesken. Ja kun ei. Ihmissuhteet säröilee aina. Toinen heikkous on tyttöystävä Sasha, joka jää vaille persoonallisuutta. Turha hahmo, jota ilman kirja olisi toiminut paremmin.

Ilman pelkoa on Koontzin Moonlight Bay -trilogian avausosa, ja sarjaa jatkaa jo seuraavana vuonna ilmestynyt Pimeyden vanki. Trilogian päättää ilmestymätön Ride the Storm. Johan on Koontzilla ollut kohta kymmenen vuotta päättää kirjasarja. Ilmestyyköhän Ride the Storm koskaan? Aika harmillista, että sarja on kesken, kun kerrankin olisin tahtonut lukea loppuun saakka.

Muuten Dean Koontz on ollut ahkera ja kirjoittanut liudan kirjoja, joista yli neljäkymmentä on suomennettu. Löytyykö teiltä jokin lemppari? Vai luenko kaikki. Kuulemani mukaan alkaa kirjat jossain määrin toistaa itseään ja elementtejään, kun niitä aikansa lukeaa. Aina on yliluonnollisia koiria ja tieteen riistäytyminen käsistä. Ainakaan minua ei haittaa koirat kirjoissa, kelpo otuksia ovat.

Arvio:  ★★★½

Sivuja: 389
Kustantaja: Gummerus

tiistai 14. marraskuuta 2017

Johanna Holmström: Sielujen saari (2017)

Lapset nukkuivat jo, kun hän haki heidät ja kantoi rannassa odottavaan ruuheen. Hän laski heidät varovasti veneen pohjalle, jotta he saisivat levätä, vaikka hän itse ei juuri koskaan saanut. Hän oli varonut niin kovasti, ettei vain herättäisi heitä. Hänen käsivartensa olivat vahvat. Ne olivat kantaneet lapsia heidän syntymästään asti eikä hän ollut koskaan ajatellut, että olisi niin helppoa päästää irti.

Jaana Nikula on tehnyt loistotyötä. Sielujen saarta ei ensivilkaisulla kuunaan usko käännökseksi. Suomenruotsalaisen kirjailijan alkuperäisteos Själarnas Ö saatiinkin onneksi jo pian ilmestymisensä jälkeen myös suomeksi luettavaksi.

Sielujen saaren tapahtumat sijoittuvat pääosin naisten mielisairaalaan pitkällä ajanjaksolla. Siellä seurataan kolmen naisen elämää eri vuosikymmenillä. Vuodesta 1891 Kristinaa, joka joutuu saarelle välttäessään kuritushuoneen, murhattuaan väsymyksensä hetkellä kolme lastaan. Lukijaa riepottaa kuvaus lapsenmurhista, ja teon peruuttamattomuus ja naamalle räjähtävä katumus kun Kristina ymmärtää, ja samalla vajoaa hulluuteen ymmärrettyään, tekonsa peruuttamattomuuden.

1930-luvulla Hullujen saarelle tuodaan Elli, oman aikansa nuori tyttö hänkin. Ellissä kummaa on se, että hän ei ole varsinaisesti, 2000-luvun mittapuulla ainakaan tehnyt mitään "hullua". Toki karannut miehen matkaan ja tehnyt erityisesti naiselle sopimattomia, irstaita (!) ja moraalittomia valintoja.

Kauhistuttavinta kirjassa on totta kai se, että se pohjaa todellisiin tapahtumiin. Seilin saari, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat, sijaitsee Nauvossa, Paraisten kaupungissa. Saaristomerellä, Airiston eteläosassa, noin 30 kilometriä Turusta etelään. Saarella on vuosisatojen ajan hoidettu spitaali- ja leprapotilaita. Houruinhuoneeksi saari alkoi muuttua 1600-luvun lopulla. Ilmeisesti saari on kiinnostanut muutakin taidetta, sillä myös Katja Kallio kertaa samaisen saaren elämää kirjassaan Yön kantaja. Vielä en Yön kantajaan ole tutustunut sen saamista kehuista huolimatta, mutta kun tuon faktan sain tietää, kiinnostuspisteet nousi kaakkoon. Tietysti Sielujen saari herättää oitis kiinnostuksen siihenkin, millaisia kirjoja Hölmströmin aiemmat teokset ovat olleet.

Sielujen saarta tituleerataan feministiseksi kirjallisuudeksi, minä sanoisin tätä realistiseksi. Erityisesti mieleen jäi, kun lääkäri ja hoitohenkilökunta laittoi ylös kuukautiskierron alkamisajankohdat ja sitoi potilaita sänkyihin, kun vuoto alkoi. Kirja sisälsi monia kauhistuksia, mutta aikahan oli sitä, kun ei paremmasta tiedetty. Mässäilemään aikansa hullujenhoidolla ei ole lähdetty, vaan keskipiste on naisten mielensisuksissa.

Kirjan päättää saaren pitkäaikaisen hoitajan Sigridin tarina, jossa on tiettyä valoisuutta. Valoa kirjaan tuo ajan kuluminenkin, kun hullujenhoito hieman kehittyy. Lapsenkengissä on kuitenkin oltu. Paikkana Seilin sairaalasaari on klaustrofobinen. Tiedäthän varmaan sen tunteen, kun olet lukittuna jonnekin josta et koskaan tule pääsemään pois?

Monin tavoin upea, kaunis teos, sisältä ja ulkoa. Kirjaa suosittelee lisäkseni  Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 365
Kustantaja: Otava

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)

Maria huomaa, että tuli Egyptin Mariaa kuvaavan ikonin lampukasta on päässyt sammumaan, ja rientää sytyttämään sen: Maria Egyptiläinen on Marian oma nimikkopyhä. Niin paljon on pyhiä Marioita, mutta Maria on nimetty juuri tuon egyptiläisen mukaan. Langanlaihan, villisilmäisen erämaaäidin, joka kyllästyi maailman meteliin, vetäytyi hedelmättömään autiomaahan ja eli alastomana eläinten kanssa.

Lukiota käyvä Maria elää kaksin ortodoksisen seurakunnan pappina toimivan isänsä Lassen kanssa itärajan tuntumassa, kuvitteellisella Ritajärvellä, noin parintuhannen asukkaan paikkakunnalla. Seurakunnassa suoritetaan enemmän hautajaisia kuin kastajaisia.

Kotona on hiljaista, liian hiljaista lukiolaiselle joka pohtii rajojaan.
Isä Lasse on syventynyt Raamattuun, kirjoittaa uusia saarnoja, huikkaa tyttärelleen huoneen ovelta, tulethan sunnuntaina kirkkoon, ei uskalla astua sisälle huoneeseen, ottaa askelta kohti tuntemattomaksi käynyttä tytärtä. Maria tahtoo laulaa, eikä pidä ikoneilla täyteen ahdatusta, kulmikkaasta kodista.

Sitten on Anniina, ystävä, aivan erilainen kuin Maria. Tytöt ovat pienellä paikkakunnalla lapsesta asti yhteen kasvaneet. Sunnuntaisin kirkossa he supisevat tulevista bileistä, nauravat korneille risteille pikkuleivissä.

Mutta Marian ikkunan takana vaanii susi, peto, onko se tullut uhkaamaan Marian elämän hatarasti keikkuvaa tasapainoa?

Maria, villisilmäisen erämaaäidin mukaan nimetty, ripustaa Marilyn Monroen kuvan seinälleen. Se on ikoni, minun ikonini, Maria ajattelee, mutta ei sano isälleen. Siinä on varmuutta tihkuva pyhimys hyvin istuvassa jakkupuvussa ja kissamaisen soikeissa silmälaseissa, kaikkea mitä Mariakin tahtoisi pystyä olemaan.

Susi on kirjan peto. Jos on pyhyyttä, niin on pahuuttakin. Raamatussakin susi on peto. Suomalaisissa kansankertomuksissa susi on vienyt lapsia pihoilta suihinsa, ja edelleen sudet kuumentaa tunteita. Fatkoja en tiedä, tai niihin ota kantaa, mutta tuttua ja jotenkin hymyilyttävää oli kirjan paikkakunnan susikeskustelu - suorastaan fanaattiseksi yltyvä sellainen. Lapsille järjestetään koulukyydit etteivät sudet vie bussipysäkiltä ja metsästysseurat pitävät hätäkokouksia. Petoaitaa pystytetään. Foorumeilla pureskellaan, kun joku suojelee, joku hävittää.

Pedot on hieno esikoinen, jossa on voimakkaat teemat, eikä ole menty riman ali. Ottaisin Vuokon toistekin käymään, vietimme monta mukavaa iltaa. Kirjan luki hitaasti, koska kaikki oli juonen kannalta merkityksellistä. Ikäväkseni joudun toteamaan, etten ihan joka hommaa ymmärtänyt. Marian rukoukset, jotka kirjassa on erikseen kursiivilla, olisivat vaatineet syväpohdintaa, johon en kyennyt. Sain silti irti muista teemoista, rajojen uhmaamisesta ja nuoren naisen kasvupohdinnasta. Maria oli kantava hahmo, tarpeeksi elämänviisas pohdinnassaan. Pidin ortodoksisuudesta kirjan taustana, kirkko todella tuntui pieneltä ja pehmeältä. Kirja sopii kelle tahansa elämäntapapohtijalle.

Arvio:  ★★★½

Sivuja: 308
Kustantaja: Tammi

maanantai 6. marraskuuta 2017

Juri Nummelin: Sadan vuoden unet – Satuja aikuisille (2017)

"Pojat ovat ihan", Sari punnitsi sanojaan hetken aikaa, "tyhmiä eivätkä ottaneen minua leikkiin. Vain koska olen tyttö."
Keiju näytti rypistävän otsaansa. "No, mikset sitten muuttunut pojaksi?" Se vaikutti aidosti uteliaalta ja tuijotti Saria kuin sateesta valittavaa ihmistä, joka roikottaa kädessään suljettua sateenvarjoa.
"Ei olisi auttanut, vaikka olisin vetänyt letit umpisolmuun ja hakenut kotoa housut. Ehkä olisi pitänyt vielä kieriä ohjanpohjalla, koska tytöt eivät likasta itseään." Sarin ääni suorastaan tihkui sarkasmia, sen minkä esiteini saa sielustaan irti.
"Ei kun tarkoitan muuttumista. Vaihdat sukupuolta. Mitäs ne siihen voivat sanoa."

Juri Nummelinin Sadan vuoden unet vie epätavallisiin maailmoihin, matkoille tuttujen ja vähän tuntemattomampien satujen sisälle. Nummelin on aiemminkin koonnut novelliantologioita, kuten Kirotun kirjan vartija: suomalaisia Chulthu-tarinoita (2016). Nummelin kirjoittamasta Lukijalle-alkupuheesta voi päätellä, että mies toivoo satujen kuuluvan kaikille, ei vain lapsille, käyttäen esimerkkeinä 1800-luvun taidesatujen kirjoittajia tanskalaista Hans Christian Andersenia ja löytyyhän satuilija myös omasta maasta Zacharias Topelius.

Tässä antologiassa vanhat sadut on tuotu nykyaikaan. Kuten takakannesta jo voi lukea, masentunut Ruusunen satuttaa sormensa leipäveitseen, Tuhkimon prinssillä on kenkäfetissi, ja Lumikin ilkeän äitipuolen peili päätyy kampaamoon.

Minulla on saduissa aukkoja. Luin liian vähän satuja lapsena, enkä tunnistanut näistäkään kuin kuuluisimmat. Syytän äitiä ja isää - eihän minulle luettu! Tai sen puoleen edes viety kirjastoon, vasta kuin sitten kun opin itse sinne vaatimaan. Ja kun sitten osasin itse lukea, siirryin heti Goosebumpsin kauhutarinoihin. Eihän telkkaristakaan tullut sovituksia klassikkosaduista, vaan Richard Scarryn touhukasta maailmaa, Myyrää ja Byjamabanaanit. Leijonakuninkaan sentään näin päiväkodissa - vhs-laitetta ei meillä ollut, telkkari oli uutisia varten.

Mitään nostalgisia satu-lapsuusmuistoja minulla ei ole, tai edes lempparisatua, mutta sekään ei syönyt tämän satukirjan nautintoa. Löysin tästä Satuja aikuisille -kirjasta jotain, mistä ehkä jäin aikoinaan paitsi.

Kolmestatoista sadusta kolme nuosi suosikeiksi. Vesa Sisättön Miten HairParadisen Viivi ja Paukku karkottivat taikapeilin hengen (ja pelastivat maailman), Shimo Suntilan Tyttö nimeltä Kari ja Johanna Sinisalon Hantta ja Kertsi. Sadut pohjautuvat niitä innoittaviin satuihin löyhästi, niissä on komiikkaa ja minulle yllättäin - upeaa kauhua. Komiikkaa silloin, kun sossupummi-äiti yrittää jatkuvasti jättää lapsensa metsän keskelle (tai muuten päästä niistä eroon) mutta ei pääse, kun lapset neuvokkaina aina navigoivat itsensä takaisin kotiin. Ja kauhua muun muassa, kun pahan äitipuolen noiduttu peili päätyy kampaamoon ja tekee ihmisistä laahaavia zombeja, jotka toistelevat mantraa.

Tätä ei lopulta ole hankala arvioida, vaikka monen kirjoittajan teoksen kanssa usein taso vaihtelee. Kaikissa on kiehtovuutta ja jotkut ovat oikeita kultakimpaleita. Kättensä jäljen kirjaan ovat jättäneet Markus Harju, Artemis Kelosaari, Juha-Pekka Koskinen, Markus Leikola, Anne Leinonen, Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Marika Riikonen, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö, Shimo Suntila ja Johanna Venho. Kiitos, lähellä täydellisyyttä ollaan. En voi kyllin kehua!

Arvio: ★★★★½

Sivuja: 331
Kustantaja: Jalava

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Saarikoski Laura, Saarikoski Saska: TRUMP – Mies kuin Amerikka (2016)

"Trumpin juna puuskuttaa eteenpäin, sanonpa vaan. Hänestä tulee presidentti, paras tottua siihen", sanoo toinen mustista miehistä ja nauraa.
"Tiedän", sanoo vastaanottovirkailija. "Mutta tavallaan pidän hänestä."
"Niin minäkin", sanoo musta mies. "Amerikka pysyy turvallisena. Ja Trump tarjoaa jotain muuta kuin aina sitä samaa."
On pakko keskeyttää: Eikö teitä yhtään haittaa Trumpin rasismi?
"Joo, mutta me kaikki olemme rasisteja", sanoo vastaanottovirkailija.
"Elämä on liian lyhyt, jotta jaksaisin välittää siitä", sanoo musta mies. Sillä hetkellä alkaa tuntua siltä, että Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain seuraava presidentti.
Trump ei erityisemmin koskaan ole kiinnostanut minua. Ainoa syy tarttua tähän kirjaan oli alunperin se, että Helmet-haasteesta oli täyttämättä kirja kertoo politiikasta tai poliitikosta -kohta. Laitoin siis varauksen Trumpista ja valintaa vahvisti vielä, kun kirjalla oli hyvät pisteet tietokannassa. En kuulu Trumpia kannattavaan puoleen sen enempää kuin kannattamattomaan puoleen. Yritän ymmärtää politiikkaa pakon sanelemana, mutta tosiasiassa koen niin ulkomaan kuin kotimaan poliikan usein vaikeasti ymmärrettävänä sanahelinänä, liian suurena kokonaisuutena jonka kulisseista en tiedä mitään   ja siellähän kaikki kiinnostava kuitenkin tapahtuu. Puolueista en kannata mitään, ajatusmaailmaltani olen vasemmistoa.

Olin varmaan yhtä yllättynyt kuin kuka tahansa tavan tollukka, kun Trump valittiin presidentiksi. Jaion vaalien alla monen kanssa ajatuksen, että nyt piti valita kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huono. En kuitenkaan ollut hankkinut enempää tietoa Trumpista, kun mitä ennestään tiesin että miehellä on oma tositv-ohjelma, Diili. Rikas, vähän kömpelö, mutta maailman mielestä rehellisen suorasukainen mies ja juuri siksi oikea henkilö pelastamaan Amerikka korruptoituneelta poliitikoinnilta. Kirja avasi Trumpia henkilönä ja ennen kaikkea Amerikan historiaa - ja vieläpä niin kiinnostavasti - että ahmin sitä sisuksiin yöunista säästellen. Enpä olisi uskonut että niin kävisi!

Jos Saarikosket eivät olisi hyviä kirjoittajia, ei tätä olisi ollut yhtä miellyttävää lukea. Onhan Trump kiinnostava, mutta ei se nyt niin kiinnostava kuitenkaan ole. Mutta kun asioiden kaksi puolta tuodaan joka kerran esille juurta jaksain ja pystytään pääsemään sekä kannattajien mielen sisään, kuin että myös henkeen ja vereen vastustavien, syntyy hyvää analyysia. Kirja pystyy myös valaisemaan uskottavasti sen, miksi Trumpin oli mahdollista kivuta politiikan huipulle Amerikassa.

Amerikan historiaa voi lukea, mutta ihmisten ajatuksia tai psykologista henkilökuvaa ei historian kirjoista saa. Kirja ei tietenkään kerro Trumpista kaikkea. Rehellistä ja täysin osuvaa kirjaa ei varmaan Trumpista saisi aikaiseksikaan. Tietääköhän Trump itsekään, mitä hän loppujenlopuksi on miehiään? Saarikosket eivät ole tavanneet Trumpia henkilökohtaisesti, he ovat kuunnelleet nauhoilta, lukeneet kirjoista (ja niitä riittää tästä miehestä) ja seuranneet presidenttikampanjaa, olleet paikalla kannattajajoukon keskellä, kun huudeltiin lets built a wallia.

Kiinnostuin Trumpista enemmän, ehkä myös Amerikan politiikasta, vaikka sitä onkin vaikeaa hahmottaa (varsinkin heidän tapaansa äänestää...) ja aloin yhä enemmän pelätä mihin suuntaan maailmanpolitiikka kehittyy. Jos kerran Trumpin kaltaisella on mahdollisuus päästä presidentiksi, kenellä ei olisi? Kuka joskus sanoi, että politiikka on rikki?

Arvio: ★★★★

Sivuja: 231
Kustantaja: HS kirjat

Kirja on suomalaisten toimittajien kirjoittama (molemmat Helsingin Sanomissa).

perjantai 3. marraskuuta 2017

Vierailu kirjahyllyssä

Koska tuntuu, etten saa kirja-arvostelublogikirjotuksia millään ulos päästäni, eli hiottua tekstejä loppuunsa, mutta tekee silti mieli laahustella bloggerissa, niin tässä vähän jotain muuta, ja silti kirja-aiheista - kirjahyllybloggaus.

Olen kaiken lisäksi innokas mielikuvitussisustaja, eli kuluttelen aikaani paljon Pinterestissä. Siellä sitten törmäsin bloggausaiheisiin, jotka on ihan meille kirjablogisteille omiaan. Käykääpäs aikanne kuluksi kattomassa, jos bloggausaiheet on tiukassa.
Näitähän löytyy eri hakusanoilla varmaan sen satatuhatta, mutta 100 riittää näin alkuun.

Viime kesän kynnyksellä vein Ikean kassin verran kirjoja siskolleni ja mummilleni luettavaksi kotipitäjääni. Me asutaan 50 neliön kaksiossa, (säästetään omaan taloon) joten eipä tänne mahdottomasti kirjoja mahdu. Toisekseen kihlattu on ihan kamala siivousintoilija, eikä se tykkää että kirjoja on pitkinpoikin nurkat täynnä. Mutta kirjoja sekin rakastaa, ja tahtoo seinät täyteen. Kirjastohuone omakotitalossa, jonne tulee tietysti myös viskitila ja iso puinen kirjoituspöytä vanhaan brittityyliin, on meidän yhteinen unelma. Me ollaan kotihiiriä, päivät pääksytellen kotona lueskelemassa, ja pippaloissa käydään nurkissa ahdistumassa, jos pakko on.

Kirjahyllyssä mulla on sen verran kirjoja kuin siihen mahtuu, ja ylimääräiset vien siis muualle luettavaksi ja tuon takaisin sitten kun tilaa on enemmän. Ja toisaalta kirjat on mun mielestä lukemista varten joten lainaan niitä mieluusti. Harmi vain ettei ne aina tule takaisin... Voi sanoa että puolet kirjoista on tällä hetkellä noin sadan kilometrin päässä.
 


Voi päätellä muutaman asian.
En ole kovin organisoiva tyyppi. Kirjat on hyllyssä, mutta ei missään järjestyksessä. Paitsi että lukemattomat on alahyllyllä.
On vain ihan muutamia kirjoja joita se on koskaan tule viemään minnekään, tai lainaamaan kenellekään. Tai oikeastaan vain yksi, ja se on Edgar Allan Poen Kootut kertomukset. Kiinnyn kirjoihin yleensä vain vuosien myötä. Kenestäkään ei ole tule heti lemppari. Yanagiharan Pieni elämä ei tällä hetkellä ole hyllyssä (on lainassa) ja sitä on vähän ikävä.
Mun kirjahyllyssä on aina siis tilaa uusille kirjoille. Jos ei ole, niin teen tilaa.
Yksi syy, miksi haluan kirjoille oman huoneen, on se, että en pidä ihan hirveästä määrästä tavaraa - se ahdistaa. Enkä halua nähdä niitä koko ajan olohuoneessani. Varsinkin kun niissä on niin paljon värejä. En tiedä olenko erityisherkkä vai mistä kyse, mutta tulee levoton olo värien sekamelskasta. Tehtäisiinpä enemmän tummia kirjan selkämyksiä.
Lukemattomien hyllyltä on seuraavat kolme kuvaa.


Lolita löytyi eilen kahdella eurolla kirpparilta.
Harper Leen Kuin surmaisia satakielen ei sekään ollut iso satsaus - eurolla löytyi. Ja Clive Barkerit oli 20 senttiä kappale.

Samuel Björkin Minä matkustan yksin, vieläkin lukematta...

Mitäs teidän kirjahyllyille kuuluu, onko niissä enemmän luettuja kuin lukemattomia?

tiistai 31. lokakuuta 2017

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja (2016)


Vanha isäntä joi kahvia ja kysyi tyttäreltä, ketä tuo valkoinen porotokka ulkona odottaa. Tytär ei nähnyt mitään, mutta pian vanha isänsä siirtyi rajan toiselle puolelle.

Vaikutti ensin muka niin hyvältä idealta tehdä Suuresta suomalaisesta kummituskirjasta iltalukukirja, josta siis lukisin aina tarinan sieltä ja toisen täältä, vaan eihän se niin mennyt. Tai meni. Mutta ei se hyvä idea ollut, koska varsinkin kun päästiin sota-aikaisiin kummitustarinoihin, olin jo hilkuilla alkaa nukkua valot päällä (ja yleensä ottaen en yhtään pysty nukkumaan jos on valoja missään päin).

Kirja on melko lyhyt - siksi tuntuu oudolta, että se nimetty suureksi suomalaiseksi. Silti siinä on hyvää maistelua kummitusfanaatikolle (käsi pystyssä täällä!). Kuten Leena Lumille kommentoin, filosofi Eero Ojasen kirjoittamista on hyvin miellyttävä lukea, se on erittäin selkeää. Lukijaa ei ole kiusattu tarinoiden pituudella, kun jotkut ovat vain parin rivin mittaisia, pisimmätkin muutaman sivun. Monen kanssa sain karvat nousemaan ja sielua kylmäsi, mutta se tuntui palkinnolta. Sitähän kummituskirjalta kaipaa.

Lukijaa oli säästelty myös turhilta faktoilta, mutta juuri niitä minä olisin kaivannut. Kirja on tehty yksinomaan lukemista varten, ja kun se on sen fokus, niin ei auta nurista. Jotenkin vain häiritsi, kun sanotaan vaikka, että Presidentti Kekkonen on nähty Tamminiemessä työpöydän ääreen kumartuneena tai katselemassa ikkunasta puutarhaan. Kuka on nähnyt, millon, missä lähteet? Kirjan lopussa mainitaan, että kirjan tärkein lähde on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelma, ja muutamia muita tulee esiin matkan varrella.

Tarinoita on kuitenkin paljon, tässä kirjassa, muussa kirjallisuudessa, kaikkialla ihmisten sukuperinteissä. Omat kantakummitukset löytyy joka paikkakunnalta. Asuinpaikkakunnallani esimerkiksi liikkuu nuori naisliftari, joka pyhäinpäivänä astuu kyytiin ja katoaa sitten yhtäkkiä takapenkiltä. Toivoisin, että kummitustarinoita tallennettaisiin yhtä lailla kuin validia tietoa. En tosin osaa selittää miksi se on merkityksellistä. Toisaalta ymmärrän - ihmistä yksinkertaisesti kiinnostaa ilmiöiden selittämättömyys. Kiinnostus yliluonnolliseen tuskin on juuri vähentynyt, mutta muuttaahan se toki muotoaan. Kun ennen nähtiin saunatonttuja ja maahisia, nyt nähdään enkelipalloja tai tuntemattomien kasvoja valokuvissa.

Kokemus jäi jollain tapaa ohueksi, viihdyttäväksi kuitenkin, joten enpä valita. Täytynee jossain välissä hankkia hyllyyn kattavampi opus aiheesta. Rakastuin tässä vanhan kansan tarinoihin, niitä olisin ehdottomasti lukenut enemmänkin. Mieti nyt tätäkin: Gerhard Grönfors kertoi nähneensä, miten kenkäpari liikkui itsekseen lattialla ja vanha virsikirja paiskautui vasten ovea. Päreet pirtin nurkassa alkoivat hyppiä ja pyöriä toistensa ympäri, ja leipävartaat tanssivat keskilattialla. Martinin vaimo otti toisen leipävartaan käteensä ja paiskasi sen permannolle sanoen: "Etkös ole koreasti!" Hän laittoi vartaan uraan ja kääntyi pois, mutta leipävarras hyppäsi vielä uudestaan keskelle lattiaa. Grönfors oli tutkinut tarkoin paikat eikä löytänyt mitään luukkuja tai lankoja tai muita apukeinoja, jotka ilmiöt olisi voinut selittää.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 240
Kustantaja: Minerva

perjantai 27. lokakuuta 2017

Ane Riel: Pihka (2017)

Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkaisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.

Pihka on kirja jonka puolesta puhun mielelläni. Tämä tanskalainen, Lasiavain-trilleripalkinnon 2016 saanut helmi ei mielestäni ole hirveästi ollut esillä. Harmi ettei, koska kyseessä on ihan timanttinen kirja. Ei aivan sitä, mitä Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema oli minulle, mutta yhteneväisyyttä oli tunteissa ja kirjan sivuilla.

Pihka kertoo monisyisen tarinan, joka ei muutamalla lauseella avaudu. Juonen juuret, niin kuin kirjan henkilöiden ongelmatkin - ovat vuosien ja sukupolvien takana, asiat ovat ajautuneet tiettyyn pisteeseen. Ja juuri tuon ajautumisen Riel hahmottelee tässä kirjassa taitavasti. Jos kirjan henkilöiltä kysyisi, olisivatko he vielä nuorempana uskoneet päätyvänsä epätoivoisia valintoja tekeviksi ihmisen riekaleiksi, he olisivat puistelleet päätään, koska he pyrkivät alun perin hyvään. Mutta sairaudet, mitä ne nyt tässä tapauksessa ovatkaan, tekivät selvää.

Kirjan keskiössä on nuori tyttö Liv, joka elää isänsä ja äitinsä kanssa saarella. Tytön isä on hamstraaja, eli isä kerää jokaisen millimetrin talosta täyteen tavaraa. Niin täyteen, että talossa asuminen on vaarallista. Kiitos amerikkalaisten tv-sarjojen, tätä ei ole vaikea kuvitella. Isä viettää kaiken aikansa kotona ja poistuu vain hyvin harvoin, ja silloin tarkoituksena kerätä lisää tavaraa. Livin äiti Maria on sairaalloisen ylipainoinen. Maria asuu yläkerran huoneessa, makaa vuoteessaan, ei pääse enää ylös, eikä siten koskaan enää poistu talosta.

Koska mikään ei koskaan saa poistua talosta ja en tiedä - kenties isä pelkää tyttären menettämistä liian kovaa, ja sokaistuu. Isä ilmoittaa tyttären kuolleeksi, jotta tytön ei enää tarvitse poistua talosta edes kouluun, ja isä voi itse sanella hänelle totuutensa maailmankaikkeudesta. Se ei ole edes hankalaa, sillä eihän tyttärellä ole ketään muuta kontakteina maailmaan kuin isä ja äiti.

Kirja tuntui tummalta draamalta. Ei kyse ollut rikoksista sinänsä, vaikka niitäkin tapahtui, vaan mielenterveyden asteittaisesta hajoamisesta ja lapsen ensikäden suhteesta vanhempiin, sekä kaikenlaisista tarpeista, jotka vievät epätoivoon, jos niitä ei saavuta. Kirja kiinnosti kuten meitä ihmisiä kiinnostaa susilapset jotka kasvavat ilman ihmisyyttä. Tämä kirja tuli uniini, ollen sotkuinen ja oksettava, iljettävä, eläimellinen. Mutta se oli kärsimystä, jolla tuntui olevan tarkoitus.

Arvio: ★★★★½

Sivuja: 248
Kustantaja: Aula & Co

torstai 26. lokakuuta 2017

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta (2017)

On ihmeen vaikeaa palauttaa tarkalleen mieleensä millaista yöllä on, öisin taas tuntuu kuin ei olisi koskaan päivää nähnytkään, vaikka on elämänsä elänyt näiden kahden vuorotellessa, rattaan pyöriessä, ei siihen ole tottunut vieläkään.



Multaa sataa, Margareta on tummatunnelmainen, herkkä ja vähäpuheinen pieni romaani kolmen sukupolven naisista, jotka asuvat samassa talossa. Isoäiti Linnealla on jo toinen jalka haudassa, Margareta-äidin puoliso Alan on kuollut, ja nainen surussa itseensä käpertynyt ja tytär Eloisa elää huomaamattomana välikappaleena, äidin tulevaisuuden toiveiden ja toivottomuuden vaihdellessa. Mistään ei tirise hellyyttä Eloisan janoiseen pienen tytön sieluun. Elo talossa tuntuu kummitusmaisen pysähtyneeltä, kommunikaatio olemattomalta, silmissä voi nähdä jo hämähäkinverkkojen levittäytyvän ja valtaavan talon. Ovatko nämä naiset enää elossa?

Kirja kertoo surun käsittelemisestä. Margareta on kadottanut elämästään ilon miehensä kuoltua. Äidin valtaama suru tuntuu painolastina tyttären elämässä, josta yhtäkkiä puuttuu isä, eikä kukaan talossa huomioi sitä tosiasiaa, sano asioita ääneen. Margareta toljottaa silmät sokeana kuolleen miehensä kuvaa yöpöydällä. Laskee, että nyt siitä on puolitoista vuotta, tuntee Alanin välillä edelleen talossa, hukkuu, ei taistele.

Sanotaan, että lapset kestää, lapset unohtaa. Juuri näin ehkä tässäkin tapauksessa on, tytär on valmiimpi uuteen kuin äitinsä. Tytär kasvaa vielä, arvet paranee. Ja vaikka äitinsäkin etsii pakoreittiä surupuvusta ulos, on äidin valinnoissa jotakin eksynyttä, kaukaa haettua - miksi hän ei ymmärrä, että tarvittava rakkaus on jo talon seinien sisällä, tyttäressään. Että se jota hänen pitäisi syleillä ei ole uusi mies vaan vierellä kulkeneet.

Vaikka kaikki on kohdallaan, Multaa sataa, Margareta tarjosi lopulta minulle hyvin vähän. Ei se ollut minun. En saanut yhteyttä näihin naisiin. Ajattelin saavani jotain - kuulosti että kolmen sukupolven naisten ymmärryskatkos voisi olla minulle, onhan suhteessa äitiini ja isoäitiini jotain siltä kuulostavaa. Dialogin puutos vaivasi, mutta kirjan kieli on eittämättä kaunista kaikin tavoin, siitä huomaa Karlströmin runoilijataustan. Ehkä sanojen huolellisesta sommittelusta etäisyys syntyikin. Juuri nyt olisin kaivannut suoraa puhetta. Kauniskielinen, vähäeleinen kirja tuli huonoon hetkeen. En pitänyt Margaretasta, siis oli siinäkin itsekäs nainen! Olin surullinen Eloisan kohtalosta, hän oli näkymätön, ja Linnea - olisipa hän puhunut tyttärelleen, luonut suhteen Margareetaan, jotta sukupolvien kuilu ei olisi ehtinyt ryvettyä näin syväksi. Kaikkiaan lohdutonta, lopun pienestä valopilkusta huolimatta.

Arvio: ★★★

Sivuja: 157
Kustantaja: Otava

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta (2016)

Rivi dominopalikoita, kieppuvia lautasia kepin nenässä, korttitalo. Kuluneita vertauskuvia riittää. Isä Bernard oli tajunnut sen, mitä olin tiennyt Äikästä jo pitkään - että jos yksikin kohta pettäisi, jos yksikin rituaali jäisi väliin tai tavanmukaisia menoja joskus käytännön syistä lyhennettäisiin, hänen uskonsa romahtaisi ja menisi pirstaleiksi.

Kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Hylätty ranta ei ole vain hyvä, se on suurenmoinen, sanoo ihailemani Stephen King. Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Hylätty ranta on ihmeellinen, ytimiään myöten kylmäävä ja runollinen. Siis ehkä niin on, kun niin sanotaan. Aloitan siis lukemisen hyytävää kauhua janoten.

Mutta ajatus karkaa tuon tuostakin. Andrew Michael Hurleyn maailmaan tuntuu olevan hirvittävän hankala päästä sisälle. Valittavasti ajatukseni kirjan luettua oli, että tässäkös tämä nyt sitten oli, ei tämän kummempaa, shokeeraavampaa. Voi kai sanoa, että jäin kylmäksi. Ainakaan edellä mainittuihin tunteisiin en päässyt kosketukseen, mutta sain jotain muuta.

Hylätty ranta yllättää katolilaisuudellaan. Sitä en kokenut mitenkään häiriöksi. Se jos mikä sopii hyytävän kauhujännärin teemaksi. Teemoissa ei muutenkaan ollut vikaa, ne loi loistavan maaperän. Hylätty ranta kertoo suljetusti elävästä, (tai voi kai sanoa että omassa kuplassaan elävästä,) pienestä uskonnollisesta yhteisöstä, johon kuuluvat Äikkä ja Taato, heidän kaksi nuorta poikaa Andrew ja "Tonto", herra ja rouva Belberboss, neiti Bunce ja miehensä David. Yhteisön pitkäaikainen pappi, isä Wilfred on vastikään kuollut ja seurakuntaan on astellut uusi ja nuorehko pappi, isä Bernard.

Kuten joka vuosi, yhteisö lähtee matkalle pääsiäisen aikaan hylätyn rannan lähimaastoon, Loneyhin. Kitkaa alkaa syntyä, kun matka ei suju kuten Äikkä tahtoisi. Isä Bernard ei olekaan sellainen katolisen kurin ja järjestyksen mies kuin isä Wilfred oli ollut. Äikälle usko on rituaalien suorittamista, vain siten hän uskoo pääsevänsä taivaaseen ja kurinalaisella sääntöjen noudattamisella myös hänen pienellä pojallaan Andrewillä on mahdollisuus parantua mykkyydestään. Äikkä vastaan isä Bernard on kirjan kiinnostavinta antia ja dialogia.

Pitkään kirjan luku sujuukin, mutta loppukohtaus ja sen paljastukset, ja ylimääräiset henkilöt hämmentävät. Mielenkiintoa kirja pitää koko ajan yllä, siinä on tiettyä maagisuutta. Kirjan lopun pitäisi nostaa karvat viimeistään pystyyn, ja ehkä aistinkin pientä sähköisyyttä ilmassa. Olin kuitenkin jo arvannut lopun etukäteen, ja se latisti tunnelmaa. Kirja ei tuntunut antavan minulle ajatusmaailmaan uutta, ja se pysyi etäisenä, muuttuen yhä etäisemmäksi, kun ymmärsin etten koskaan pääse siitä perille. Kirjasta tuntuu puuttuvan punainen lanka, tai ainakin niitä on useampia. Miten Andrewn kohtalo lopulta liittyy Äikän uskoon? Hurleyn kirjoitustapa tuntuu kylmältä, toteamuksilta, mutta osuvia pohdintoja uskosta riittää.

Pidin kirjan keskiössä olevasta pojasta, lempinimellä kulkevasta "Tontosta", ja isä Bernardia suorastaan janosin näyttämölle. Aina kun hän puuttui, puuttui kohtauksistakin jotain - viisautta kenties. Ehkä isä Bernard olisi sellainen pappi, joka saisi minutkin käymään kirkossa.

Arvio:  ★★★

Sivuja: 427
Kustantaja: WSOY

lauantai 14. lokakuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu (2016)

Ainoat repliikit liittyivät asioiden ojentamiseen ja kiittämiseen, ja Lewisin teki mieli nauraa, sillä hän kaipasi vankilaruokailun valtavaa meteliä: nuo ateriat eivät olleet hirveästi eronneet kouluruokailuista, ja ne olivat olleet rentouttavia, mutta tämä oli ainoastaan itsetietoista ja kireää, ja kaikkea sitä, mitä Lewis oli kodissaan aina inhonnut. Hän ajatteli, että henkilössä joka oli mieluummin Brixtonin vankilassa kuin omassa kodissaan täytyy olla jokin todella pahasti vialla.

Kotiinpaluu on yksi tämän vuoden parhaita lukemiani. En tosin uskonut kirjaan heti. En usko useinkaan, jos kirjasta kerrotaan het takasivulla ylisanojen kuorruttamana, että riipaiseva ja uhkaa huokuva menestysesikoinen. Olin skeptinen. Kirja tuntuikin pitkään tasaisen hyvältä, korrektilta, laadukkaalta, vakavalta ja vakavasti otettavalta, hyvältä kirjalta. Harkitut sanat etäännyttivät tapahtumista, kaikki oli niin paikallaan ja täydellistä ja aloin jo toivoa, että kertojaan tulisi säröä, tarinaan tulisi vinksahtuneisuutta. Kirja henki samaa laatua kuin Emma Clinen Tytöt, samaa oli myös kertojan surumielisyys ja 60-70 -lukujen henki. En uskonut, että tulisin lopulta rakastumaan tähän kuten Clineen. Lopussa tuntui, että pakahdun kaikkiin niihin tunteisiin joita kirja  herättää! Riemu ja toivo jäivät päällimäisiksi.

Lopetus lämmitti kaiken. Pussailin kirjan kanttakin. Olin helpottunut ja onnellinen. Nämä potkitut sielut, joiden elämää olin vuosia seurannut ja jotka olivat tulleet lähelle kuin seinään kasvanut muratti saivat vihdoin ravinteita. Totuus tuli julki ja oli hellän syleilyn aika.

Kirjassa parasta on Lewis, jonka elämästä kirja kertookin, aina lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Lewis, joka on ensin äitinsä silmäterä. Lewis, joka kokee elämässään käänteen, joka muuttaa pojan persoonallisuutta ja tekee isänsä silmissä täyskäännöksen. Lewis, joka ei koskaan saavuta etäistä isäänsä. Lewis, joka kulkee maailmaa halki surua kantaen, muiden murheen kyllästämien keskellä, mutta pysyy silti kirkkaana ja valoisana, pitää silmänsä auki, pysyy jollain tapaa rikkoutumattomana kaikessa rikkinäisyydessäänkin.
Jokainen on omassa vankilassaan. Brixtonin vankilassa istunut Lewis vapautuu kirjan alussa, heti ei kerrota miksi hän istunut. Kohta jo kirja palaa Lewisin lapsuuteen ja punoo koko elämän auki. Ja kun Lewis alkaa kirjan myötä kasvaa ja tulla tutummaksi, on häneen henkilönä hankalaa olla samaistumatta, tai rakastumatta. Lewis istuu kotonaan vankilassa, jonka perhe on luonut salaisuuksilla ja välttelyllä, eikä koskaan onnistu samaistumaan isänsä maailmaan, jossa tärkeintä on ulkokultaisuus. Poika yrittää löytää jotain rehellistä epärehellisestä yhteisöstä, jotain mikä on oikein. Ja vihaa itseään, koska ei pysty olemaan mitä vaadittaisiin, eikä ole henkilöä jolle purkaa lapsuudessa koettua traumaa, kaiken käännettä. Isä odottaa, että pojan kotiinpaluu on kuin tuhlaajapojan paluu, mutta se jonka pitää oppia jotain, ei olekaan Lewis vaan ihmiset ympärillä.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 355
Kustantaja: Otava

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (2017)

Tyhjän naurajat ja valittajat ovat huonoja ihmisiä, ja kaikki on tyhjän valittamista, ellei ole kuolemaisillaan. Ja vaikka olisikin, pitäisi silti jaksaa tehdä töitä kuolinvuoteeltaan, leipoa pikkuleivät omiin hautajaisiinsa, tilata kukkalaite ja valita hautakivi ja arkku ja pääruoka. Pitäisi itse ajaa haja-asutusalueelta lähimpään sairaalaan, kun saa sydänkohtauksen tai aistii aivoinfarktin oireet.

Anni Saastamoisen ihana esikoiskirja Depressiopäiväkirjat on vapauttava lukukokemus - tai ainakin mieleni oli kevyt ja vapaa lukemisen jälkeen. Ehkä monen muun tavoin (?) pelkäsin aloittamista, sillä entä jos kirja ajaa masentuneen mieleni vielä syvemmälle suohon kuin se on jo ennestään? Mutta jotenkin minulla onnistui olemaan hauskaa kirjan kanssa, joka kai oli tarkoituskin. Riemastuttavaksi masennuskirjaksihan tätä on tituleerattu!

Depressiopäiväkirjat kertoo Annin omasta masennuksesta. Siitä kun se alkaa, vaikka ei osaa kertoa mistä se sai alkunsa. Miten se vaatii itsensä avaamista ihan kokonaan, vaikka sinne ei osaa tai tahdo sukeltaa. Ja jotta paranisi, pitää pystyä kuitenkin itse kokoamaan perseensä ylös sohvalta ja kävellä terveempää itseään vastaan. Anni näyttää käytännön dialogien kautta, miten muut ihmiset, ne eheät ihmiset, eivät pysty ihan täysin koskaan ymmärtämään masentunutta, ainakaan jos masentuneella on kiva työ ja kiva mies ja menee mukavasti elämässä. Anni selittää masennusta kuten se hänen elämässään näkyy, väsymisenä, itsesyytöksinä ja pelkoina. Ja eipä ole parantuminen helppoa, vaikka apua on tarjolla. Entä kun esimerkiksi terapeutin kanssa ei kemiat kohtaa? Jos nyt terapeuttia koskaan saa, kun sille pitäisi uskaltaa puhelimella soittaa.

Kun edelliset sukupolvet ovat selviytyneet sodasta ja sen aiheuttamista traumoista, meillä ei ole oikeutta olla henkisesti haavoilla. Koulukiusatut, hakatut, haukutut ja rakkaudetta jätetyt, kaikkien kuuluisi kantaa taakkansa ja hymyillä tervehtiessä, kuten kunnon ihmisen. Kuolemat keskenmenot, pahoinpitelyt, autokolarit, konkurssit - ne pitäisi kantaa selkä suorana, vaikka välilevyt painuisivat kasaan. Pitää olla sisukas  ja pärjätä.
Kirjassa on muutama kohta jotka tulen muistamaan varmasti pitempään. Luku Ei meillä päin on kokonaisuudessaan yksi niistä. Se on osuva selotus siitä, miten meillä päin ei kertakaikkiaan osata kohdata tai hyväksyä masennusta ja kun masentuminen vieläkin nähdään yksilön heikkoutena eikä vanhoja juttuja saisi alkaa kaivamaan, vaan pärjätä menemään eteenpäin, reippaasti lapsesta asti. Anni tuntee itsensä oman elämänsä huijariksi, teeskentelijäksi, ja siihen tunteeseen samaistuin.

On mahdollisuus, että tästä tulee mulle tosi rakas kirja, johon vielä palaan. Ainakin aion suositella tätä tuttavilleni. Joitain voi ärsyttää Annin CAPSLOCK, mutta minä en kokenut sitä rasittavana. Kirjasta voisi olla ihan mahdottoman paljon sanottavaa, mutta en halua sanoa liikaa, lukekaa itse. Tämä sopii kaikille, ja kirja olisi tärkeä lukea myös niiden, joille aihe ei ole omakohtainen.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 157
Kustantaja: Kosmos

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Amity Gaige: Schroder (2014)

Haluaisinko, että hän kertoo, kuka hän oikeasti on ja miksi hän valehteli minulle? Haluaisin. Mutta ennen kaikkea haluaisin tietää kaiken siitä ajasta, jonka olin erossa tyttärestäni. Kaiken. Haluaisin tietää, missä hän kulki, millainen sää silloin oli, oliko hänellä hauskaa vai ei. Harjasiko hän hampaansa. Sattuiko häneen. Itkikö hän.
Schroderin kanssa kului lauantaipäiväni. Kirjalle valittu tummasävyinen periamerikkalainen kansikuva veti huomion ja ajattelin tässä olevan hyvä viikonloppukirja. Vilkaisin takakantta ja juonikin vaikutti sopivalta. Erik Schroder kirjoittaa tutkintavankeudesta kirjetta entiselle puolisolleen Lauralle. Hän yrittää selittää, miksi lähti yhdeksänvuotiaan tyttärensä Meadown kanssa päämäärättömälle autoretkelle, jonka seurauksena hänet etsintäkuulutettiin.

Aika yllättäin kirja vetää linkin toisesta maailmansodasta nykyisyyteen. Erik on tullut isänsä kanssa siirtolaisena Amerikkaan nuorena poikana Länsi-Berliinistä. Gaige kuvaa hienosti muurin rakentamisen ja sen ylihyppimisen aikakauden muistot syöpyneinä pienen pojan mieleen. Voi sanoa, että Erikille rajojen ylittäminen on tuttua jo lapsuudesta, Erik on tottunut pakenemaan ennemmin kuin taistelemaan joutuessaan sotatilanteessa (tässä tapauksessa sotainen avioliitto) seinää vasten.  Saksa jaettiin, Berliini jaettiin ja nyt jaetaan lapsikin.

Vasta lapsenkaappauksen jälkeen Lauralle selviää, että mies jonka hän olikin aivan oikein aavistunut tuntevansa jotenkin oudoksi ja tuntemattomaksi, onkin joku muu kuin hänelle on uskoteltu. Pienenä poikana hakiessaan Ossipeehen poikien kesäleirille, Erik on keksinyt olevansa Eric Kennedy, koska sama mies oli puhunut lannistuneiden länsiberliiniläisten hurraaville joukoille vuoden 1963 tienoilla ja jättänyt jälkeensä kimmeltävän omanarvontunteen. Ihailu länttä kohtaan, halu olla kuten muut pojat ja toisaalta halu jättää kipeät Saksa-muistot taakse saavat Erikin luomaan juuriltaan amerikkalaisen alter egon, jolla on ollut onnellinen lapsuus ja menestystä. Lopulta saksalainen korostus katoaa puheesta kokonaan ja nahka on luotu.

Vaikka perhe-elämä Lauran ja Meadown kanssa perustuu Ericin valheelle, on se kuitenkin alunperin onnellista ja mies rakastaa aidosti ainakin tytärtään. Mietinkin, onko millään muulla merkitystä? Haittaako jos onni on valheellista, jos se on onnea kuitenkin? Onko jo hieman kohtuutonta, että mies on koko elämänsä kantanut valheittensa painolastia syyllisyyden tunteena mukanaan ja joutuu vielä sen paljastuttuakin kärsimään? Eikö rangaistus ole jo kärsitty? Kukapa meistä on täysin rehellinen, varsinkaan ihmissuhteissaan. (On toisaalta vähän huono veto kaapata lapsi, johon ei ole huoltajuutta ja kerjätä sitten sääliä.)

On kiinnostavaa, miten vanhemmat pienillä loppuun ajattelemattomilla lauseilla ja harkitsemattomilla päätöksillä vaikuttavan lasten loppuelämään. Vaikkapa sanot ei ihminen voi unohtaa tai on vain keskettävä, ja lapsi painaa sen mieleen ainiaaksi, vaikka sitä ei koskaan ollut tarkoitettu ohjenuoraksi tai viitoittamaan tietä minnekään. Mehän ei päätetä, mitä lapset muistaa. Erik on päättänyt unohtaa lapsuutensa ja suunnata kohti valheellista amerikkalaista unelmaa, sitäkään saavuttamatta.

Kirja ei ravistellut sydänjuuriaan myöten, mutta tunsin kauhean pakokauhun, kun isä erotettiin tytöstään. Oikeastaan vain silloin (tämän kirjan kohdalla) tunsin todella jotain ja kuulin huudot sairaalan käytävillä. Kirja otti myös kantaa siihen, onko lapsen etu, että huoltajuus menee useimmiten aina äidille, ja isälle jää tässä tapauksessa tunne, että hänet on tarpeettomana hylätty.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 334
Kustantaja: Schildts & Söderströms


lauantai 23. syyskuuta 2017

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema (2013)

Isäni, tuo iljettävä ja pahansuopa mies, istutti minut illalla syliinsä. Hän sanoi rakastavansa minua.
Myöhemmin löysin hänet uupuneena, liikkumattomana, siivottomana, sijaamattomalle vuoteelle lyyhistyneenä. Näin tyynyni hänen päänsä vieressä, ja voi herttinen, Marnie oli painanut sen hänen kasvoilleen.
Ei muuta kuin tervemenoa, Eugene Doyle.
Nelly

12-vuotias pikkuvanha Nelly ja 15-vuotias päihteitä käyttävä isosiskonsa Marnie jäävät äkkiarvaamatta orvoiksi, kun vanhemmat Greg ja Isabella heittävät veivinsä. Neuvokkaat siskokset ovat tottuneet jo aiemmin pärjäämään omillaan, sillä huumehörhöiset vanhemmat ovat useimmiten jättäneet aamiaismurot ostamatta ja lapset ovat lähteneet nälkä kurnien koulunpenkille. Vanhempien poissaolo tuo vain käytännön ongelmia. Mistä nyt rahaa? Ja entä jos sossu kiinnostuu ja laittaa lapset laitokseen? Sitähän isosisko ei salli.

Skotlantilainen Lisa O'Donnell on kirjoittanut omaperäisen teoksen. Kirja käsittelee hurjan vakavia aiheita (orpous, vanhempien kuolema, vanhempien alkoholi- ja huumeongelmat, aavistus seksuaalisesta hyväksikäytöstä) tragikomiikan keinoin ja minähän olen tunnetusti mustan huumorin ystävä. Rakastuin kirjaan nopeasti, mutta en aivan heti. Alkulauseissa vielä tuntui että huumoria on liikaa, ja että tyttöset ovat kuin kaksi psykopaattia, jotka eivät sure vanhempiensa kuolemaa. Pikkuhiljaa selviää, että vanhemmat ehkä olivat loppunsa ansainneet (vaikka eihän nyt niin saa sanoa) ja ymmärrys korvaa hämmennyksen. Kirja on nerokas jo siinä mielessä, että teininä muistan itsekin paenneeni usein mustaan huumoriin vaikeista asioista keskustellessa.

Kirjan suola on hyvässä, hallitussa juonessa, komiikassa mutta myös tyttöjen persoonissa. Isosiskon, kympin oppilaan, mutta huumeistakin hieman innostuvan ja yöt kylillä laahaavan/paljon alkoholia käyttävän Marnien ei ehkä voisi kuvitella olevan paras tukipilari esiteini-ikäiselle Nellylle. Mutta Nelly se vasta onkin tapaus. Harry Pottereiden maailmaan paennut tyttö ei oikein hoksaa aina mitä ympärillään tapahtuu, ja osaa olla melkoisen rasittava sille päälle sattuessaan. Koskettavinta kirjassa on kaiken ylle laskeutuva sisarellinen puolueellisuus. Siskot tekisivät mitä tahansa toistensa puolesta - ja jos luet kirjan, huomaat, että niin he tekevätkin.

Kirjan kanssa ei kauaa mennyt, ja loppusivulla tunsin etten olisi tahtonut matkan koskaan loppuvan. Tuntui että tyttöjen sydämetkin asteittain pehmeni kuin heihin tutustui. Kyynelsilmin lopulta laitoin kannet kiinni. Ehkä siksi, että jään heitä kaipaamaan. Ja kirja loppui silti niin pian. Kävikö tytöille lopulta hyvin? Ja mitä vanhemmille oikeasti tapahtui?
Kiitos Marika Oksalle kirjavinkistä

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 304
Kustantaja: Moreeni

lauantai 16. syyskuuta 2017

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit (2013)


"Minä menen sänkyyn", Hughes sanoi.
"Mitä suotta." Nick haroi tukkaansa. "Sinähän olet jo unessa."


Punaisen sään tiikerit tarjoaa kauhallisen girlpoweria. Se muistuttaa, ettei 40-luvun Amerikastakaan puuttunut naisvoimaa, eikä todellakaan jokainen avioitunut nainen ollut syntynyt soppakauha sormissaan, äidillisiin tehtäviin räätälöitynä. Nick on tulisieluinen nuori nainen avioituessaan komean Hughesin kanssa. Hän odottaa avioelämältä mitä jokainen - rakkautta, mutta sodasta palaa poissaoleva, vaikkakin kaikinpuolin täydellinen, elämänsä järjestyksessä pitävä mies. Vaikka Hughes on komea kuten ennenkin, on mies luonteeltaan enemmän pakenija kuin taistelija, kun taas Nick tahtoisi läimäyttää miestään avokämmenellä, jotta saisi edes jonkinlaisen reaktion, särön täydellisyyteen ja miehen avaamaan silmänsä sille mitä hänellä on.

Kulisseissa kuohuu, mutta naapuruston silmin ovat Nick ja Hughes unelmapari. He järjestävät juhlia ystävilleen, jotka eivät tosin ole oikeita ystäviä, joitten kanssa puhuttaisiin rehellisesti, vaan saman elintason jakavia statussymbolisia seurapiirikavereita. Kulisseissa kumotaan hieman liian reippaasti gin toniceja tyhjään vatsaan, koska elämä on yksinkertaisesti niin teeskenneltyä, että mitta alkaa olla täynnä.

Nick on kirjan tiikeri. En oikein voinut olla ihailematta ruuanlaittokyvytöntä ja hissukkanaisten täyttämälle naapurustolle pyllistävää, neuvokasta naista, joka saa kaiken mitä haluaa, mutta ei surukseen sitä, mitä kaikkein eniten tahtoisi. Hiukan etäisempi on pitkän matkaa serkku Helena, joka jää usein tulisemman Nickin jalkoihin. Ystävykset ovat kuitenkin kuin paita ja peppu ja jakavat avioelämän salat toisilleen.

Vaikka harvoin luen tämäntyylistä (enkä edes tiedä millä tavalla tätä tyyliä kuvaisi) olin nopeasti myyty Klaussmannin miellyttävälle, taitavalla, ihastuttavalle kädenjäljelle, osuvalle ja hauskalle dialogille ja särmikkäille henkilöhahmoille. Kirja ei ole liian raskatekoinen, se on viihdyttävä, ja kuitenkin syväluotaava, eikä henkilöt jää ilman kosketuspintaa.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 388
Kustantaja: WSOY

perjantai 15. syyskuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus (2016)

Koulussa minusta yritettiin tehdä tyhmää vain siksi, etten puhu. Nyt tiedän että on olemassa sellaisia opettajia kuin Saastamoinen, jotka vihaavat kaikkein heikompia ja turvattomampia, haavoittuneita, silmälaseja pitäviä, päänsärkyä potevia, ontuvia ja puhumattomia. Niin kuin vammat tekisivät ihmisestä niin tyhmän, että hänet voitaisiin sivuuttaa tai nöyryyttää ja kulkea ohi ylimielisesti.

Eletään 40-luvun lopun Suomessa. Sodat ovat juuri raiskanneet Suomen maan, ja sen tuntee painavasta ilmapiiristä. Sodasta puhutaan kuiskien, vasta kun makuuhuoneitten ovet ovat kiinni. Inga on 9-vuotias tyttö, joka on näki liian paljon. Hän asuu isovanhempiensa Annan ja Abrahamin kanssa. Isä ja äiti ovat kuolleet sodan uhreina, vaikka kirja ei heti paljastakaan missä olosuhteissa. Inga tuntee, että hänellä on kaksi omituisuutta: vaakasuora (ylimääräinen varvas, jonka takia hän nilkuttaa) ja se, ettei Inga saa sanaakaan suustaan. Ei ole saanut viiteen vuoteen, ei sen jälkeen kun jotain kamalaa tapahtui Vanhatalon edessä, ja Inga näki.

Erikoinen, yksinäinen, kirjoista ja avaruudesta kiinnostunut, nilkuttava tyttö paistaa kaikkien silmiin ja on koulussa kiusaajille helppo kohde. Nilkku-Inkku huutaa kylän pojat ja kun läksyjä kysyy kuuluu haista paska. Kesäloma onneksi häämöttää, mutta loman jälkeen on palattava taas susien syötäväksi. Hyötyä ei ole ollut muista aikuisista tai edes opettajasta, jotka kaikki tuntuvat näkevän kiusan ansaittuna. Miksi tyttö on lakannut puhumasta, kun on kerran joskus osannut? Heidän on hankala ymmärtää, ettei Inga sitä tahallaan tee. Huuto vei tytön sanat, ja ne katosivat.

Isovanhemmat ja kotiapulainen, Alma, tekevät kaikkensa jotta Inga tuntisi olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi, jotta tyttö saisi rauhassa olla hiljaa tai mahdollisuuden tulla ulos kuorestaan, kun siihen on valmis. Heilläkin alkaa keinot olla vähissä, kun tyttö pelkää niin, että sulkeutuu yhtä enemmän. Koti on kuitenkin turvasatama, ja sieltä Inga alkaa vähitellen ponnistaa, rikkoo kuorensa.

Hiljaisuus yllättää lyhyydellään, yksinkertaisuudellaan ja lempeänlämpöisellä pullantuoksullaan.  En ole aiemmin lukenut Hirvisaarta, ja tämä pieni kirja tuntui turvalliselta tavalta lähteä testaamaan mitä ajattelisin. Hirvisaari on kirjoittanut historiaan sijoittuvia kirjasarjoja, ja kun en ole sarjojen ystävä, tämä itsenäinen kirja sopi minulle. Ingasta tuli nopeasti elävä, ja hänelle tahtoi niin paljon hyvää, vaikka rutistaa oikein lujaa, mutta kuitenkin niin ettei pieni säikähdä. Kärsivällinen Tuomas-lääkäri ja hänen urhoollinen Joel-poikansa olivat kirjan sympaattisimmat hahmot, vaikka tavallansa kaikki olivat symppiksiä. Sodalla on roolinsa kirjassa, kaiken taustalla. Hiljaisuuskin laskeutui monin tavoin, muuallekin kuin tytön mieleen. Tämmöisiä kirjoja tarvitaan opettamaan meille empatiaa kun maailmassa paukkuu, kiitos.
Arvio: ★★★½

Sivuja: 239
Kustantaja: Otava

torstai 14. syyskuuta 2017

Satu Lepistö: Lintutarha (2017)

Me kaikki synnymme himosta. Tai en tiedä, synnymmekö kaikki. Ehkä jotkut meistä syntyvät vasta vihasta. Syntyvät vihasta ja himoitsemaan.
Lintutarha vetää hiljaiseksi rohkealla ja mustalla tavallaan. Minulle se oli mielensisäinen tutkielma nelikymppisestä poliisista, Anssi Ilmari Heinosta, joka vähitellen valuu tavallisesta harmaasta arjen pyörityksestä, koossa pysymisestä rajoja rikkovaan syvään mustaan. Lukijana tunsin, että seuraan tikittävää aikapommia ja kello käy. Kokemus oli yksi ahdistavimmista. Elokuussa julkaistua kirjaa ei olla vielä ehditty lukea blogeissa kuin harvakseltaan. Jonna riemastui kirjan vahvasta ilmaisusta, Arja tuumaa Lepistön kirjan olevan osoitus kotimaisen kirjallisuuden korkeasta laadusta, vaikka ei Anssia ihan täysin sympannutkaan.

Minulle tuli vahvasti mieleen elokuva American Beauty, jossa seksuaalisesti turhautunut lähiö-isä hullaantuu tyttärensä parhaasta ystävästä keski-iän kynnyksellä. Tosin sillä erotuksella, että Anssi ei ihan jaa Kevin Spaceyn karismaa, ja siinä missä American Beauty on täydellisyyttä tulvillaan ja leikkaa virheet pois, Lintutarhassa osataan olla rumia ja rosoisia kotimaiseen tyyliin vittua säästämättä. Kauniisti sanoen, Lintutarha on psykologinen romaani poliisin ja nuoren tytön epäsovinnaisesta suhteesta, mutta rumasti sanoen, mies menettää kontrollin ja käyttää hyväkseen, henkisesti ja seksuaalisesti herkässä ja haavoittuvassa tilanteessa olevaa 14-vuotiasta tyttöä. Asetelma on kuin sadusta Punahilkka, ja Lepistö tekee siitä oksettavan - sitä kai sitten on tässä tapauksessa vahva ilmaisu. Ajoittain, en tosiaankaan tiedä miten suhtautua kirjaan, miten pidellä sitä, mikä on sen opetus, mitä kertoja yrittää viestiä. Kirjoittajan maailma on jollain perustavanlaatuisella tavalla musta.

Mutta sitten kuitenkin.
Lepistö tekee Anssista tarpeeksi inhottavan, jotta kirja on kiinnostava. Liiallista sentimentaalisuutta on silti havaittavissa ja korostuksia. Pitäisin, että ne karsittaisiin. Lyhyet, vertausten täyttämät lauseet ovat hitaita lukea, enkä kaiken kauhisteluni ohessa osannut näitä vertauksia itselleni suomentaa. Anssin ylitsevuotava seksinhalu tuntui surulliselta. Miten seksistä on tullut ainoa asia josta nautintoa haetaan, jokin joka vie miehen paratiisiin. Kai se on vertauskuvallista - Anssi kaipaa yhteyttä ja yhtymistä, täyttymystä, hakee jatkuvasti jotain, mitä on ehkä aina ollut vailla. Mitä se on mitä Anssi hakee?

Ymmärrän nelikymppisen miehen halun nuoreen tyttöön. 14-vuotias tyttö kuvastaa Anssille kaikkea mitä hän etsii elämältä. Puhtautta, rehellisyyttä, kauneutta, aitoa kommunikaatiota, paratiisia, sitä kun saa pitää jostain huolta. Kun Anssi on epäonnistunut omasta mielestään kaikessa, parisuhteessa ja poliisina. Niini ei tahdo enää koskettaa ja poliisina hän ei osaa pelastaa tai olla turvallinen. Lepistö oikeastaan palautti mieleeni vanhan ajatukseni: taiteessa ihanaa on se, kun saa hullutella. Satuttaakin jotakuta, eikä keneenkään satu. Luoda varjokuvia. Jotain ihan pimeää. Tutkia omaa mieltään ja antaa sen vapaasti luoda. Anssin maailma ja tytön maailma kuitenkin ovat eri. Se mikä Anssille on puhdasta, on tytölle sotkuista. Ja kuten usein, kun satuttaa, sattuu satuttajaankin.

Varoituksena: Jos taustalla on seksuaalista hyväksikäyttöä/raiskaus, en suosittele lukemaan tätä kirjaa. Liikaa triggereitä.
 Arvio: ★★★½

Sivuja: 310
Kustantaja: Gummerus, elokuu 2017

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Mia Vänskä: Valkoinen aura (2014)

Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä - tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä.

Katariina, Iina, aloittaa sairaanhoitajakoulun hämmentynein mielin. Pitkäaikainen poikaystävä jää asumaan eri paikkakunnalle. Ehkä hetken välimatka tekee nuorena sitoutuneelle parille hyvää. Uudet ihmiset ja uusi asuinpaikka, hälisevä, alkoholinmakuinen opiskelijaelämä sekoittaa mieltä, eikä Iina tiedä enää mistä tai kenestä hän pitää. Onko hän muuttumassa enemmän omaksi itsekseen, vai vaikuttavatko uudet ihmiset mielipiteisiin? Rationaalisen tytön kaavamainen käytös alkaa saada spontaanimpia piirteitä.

Iinan elämässä yksi ihminen on ylitse muiden - muutamaa vuotta vanhempi Linda. Pienenä vanhempansa menettänyt Linda on kiinnittynyt Iinan elämään kuin perheenjäsen, räväkkä isosisko, ollen yhtä äkkiarvaamaton kuin Iina on sen vastakohta. Yhdessä he ovat kuitenkin pystyneet tasapainottamaan toisiaan. Iinan malttaessa, Lindan kasvattessa pilvenkorkuisia unelmia.

Sairaanhoitajakoulussa Iina tutustuu näennäistieteistä innostuneeseen Moonikaan, joka höpöttää auroista ja chakroista. Iina pudistelee epäuskoisena mutta hyväkäytöksisenä päätään, antaa Moonikan tehdä hänelle chakrahoitoja, hyväksyy erilaisen elämäntavan ja asenteen, yhtälailla kuitenkin pitää kiinni realistisesta omastaan.

Sinussa on hyvin vahva valkoinen valo, Rosalind jatkoi. Minä en ole koskaan nähnyt samanlaista. Minä kerroin muillekin uudesta enkelitytöstäni.

Iina hämmentyy, kun vapaaehtoistyössään tapaa sokean Rosalindin, joka kertoo näkevänsä ihmiset joskus väreinä, hohtavina hahmoina. Valkoisen auran kerrotaan viittaavan parantajan auraan. Henkilöön, joka imee muiden ihmisten auran värejä itseensä, ja menee helposti lukkoon. Nuorempana kahmin tietoa astrologiasta, numerologiasta, aurojen väreistä, käsistä ennustamisesta ja spiritismistä. Olen äänittänyt kuolleiden viestejä kasetille. Ei siis puhuta minulle vierasta kieltä, kun puhutaan haamuista.

Kummallinen tunne valtaa Iinan opiskelija-asuntolan seitsemännessä kerroksessa. Voimakas vihan tunne ei voi olla hänestä itsestään kotoisin. Kerrotaan murhatusta tytöstä. Iina ei fiksuna tyttönä niin vain haamuihin usko, täytyy olla kyse jostain muusta. Stressi saa mielen temppuilemaan. Haittaisiko silti tietää, mitä murhatulle tytölle tapahtui, vaikka Iina en ymmärräkään, miksi hän kokee sen itselleen niin tärkeäksi.

Vänskä osaa juoksuttaa tekstiä. Esikoisromaanin, Saattajan, luen yhdeksi parhaimmista lukemistani kauhukirjoista koskaan. Voisin solmia siihen niteeseen suhteen. Musta kuu ei yltänyt samalle hekuman tasolle, mutta koin vahvaa agorafobiaa. Vänskällä on mitä parhaimmat ideat, ne sellaiset, joita ei ole käytetty liikaa. Ja kyllä, suomalainenkin ilmasto sopii kauhuun. Ehkä Valkoinen aura on kirjoista juoneltaan ennalta-arvattavin. Ehkä aiemman teoksen lukeneet odottivat taas vielä parempaa, ja saatiinkin samantasoinen. Pitäisikö jokaisella uutuuskirjalla pystyä viemään aina uudelleen jalat alta?

Kirjan lopetuksessa on lohduttomuutta, josta pidin. En tiennyt, että lohduttomuus oli juuri sitä mitä tahdoin, ennen kuin sen sain. Odotin tietynlaista loppuratkaisua, ja kun sitä ei tullut, olin yllättyneen tyytyväinen. Seuraan Vänskää jatkossakin. Milloin tulee uusi kirja? Koska täällä vähän niinkun hartaan kärsimättömänä jo odotettais.
Arvio: ★★★★

Sivuja: 287
Kustantaja: Atena


torstai 31. elokuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (2017)

Alice tekee lähtöään, tulkaa.
Jätin perheeni keskelle suloista jäätelösotkua, ryntäsin ulos ja pyydystin taksin. Sukelsin autoon puristaen nyrkissäni jäätelöntahmeaa nenäliinaa. Parin korttelin matkan jälkeen kyytini juuttui juhlahumuun: festivaali oli jo levittäytymässä kaupunkiin lonkeroineen kuin B-elokuvan jättiläishirviö.
Kaarna saa puhelun hoivakodista. Äiti tekee kuolemaa, on mentävä pian. Hän jättää journalisti-vaimonsa tärkeänä päivänä yksin, ja ryntää dementiakotiin. Hän yrittää ehtiä paikalle ennen äitinsä, Alicen, lähtöä.

Väärän kissan päivä vie hengästyttävään salasoppaan mukaan. Mitä lopulta kaikesta ajattelen? Suljin eilen kirjan sivut, mutta en vieläkään osaa koota. Näen edelleen Kaarnan juoksevan pitkin Marrasvirtaa, pujottelevan pelottavien karnevaalinaamioiden läpi. Kaarnan elämä siihen pisteeseen asti oli ollut suoraviivainen, kunnes se salaisuuksien verhoja raottamalla saa mutkikkaita muotoja.

Takalipareessa väitetään, että mieleen tulisi Twin Peaks. Ehkä itselleni tuli enemmän mieleen Donnie Darko. Suutelevista naisista puolestaan Hohdon hotellihuone. Väärän kissan päivässä kuitenkin ollaan yllättävän loogisia, omalla lähes scifimäisellä tavalla. Onneksi loppu kokoaa langat yhteen. Tai loput kokoavat. Ratkaisuja on erilaisia. Osa ratkaisuista tapahtuu nyt, osa myöhemmin.

Olimme vieraantuneet toisistamme mutta nyt ymmärsin että se, mitä toisistamme päätämme muistaa ja mitä unohtaa, määrittelee meidät ihmisinä ja samalla maailman, jossa elämme. Jo ekojen sivujen jälkeen olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että kirjasta hohkaa erityinen lämpö. Teksti kulkee hyväksyvästi, lempeästi ja hymyilen huomaamattomasti. Jossain vaiheessa, en tarkalleen tiedä milloin, tummia pilviä kerääntyy. Kirja alkaa "irrotella".

Väärän kissan päivä on tavallaan oivallista luettavaa kun tahtoo työpäivän jälkeen irrota arjesta, ja toisaalta kun tätä luki vähän väsyneenä, sattoi ne tuhannen monet juonenpalaset väliin unohtua ja tuoda kirjaan sekavuutta. Tätä kannattaa lukea terävimmillään, ei herkimmillään. Kissajutut on kauheita, siis onnistuneita.

Mutta mistä kirja kertoi? Kissoista. Vanhenemisesta. Muistista. Traumoista. Psykologiasta. Kokeellisesta tieteesta. Muistoista. Valemuistoista. Lähimmäisten suhteiden kimuranttiudesta. Tunne-elämästä. Ajasta ja sen kulusta. Suhteellisuudesta. Politiikasta. Naamioista. Äitiydestä, isyydestä ja poikuudesta.

Kun olet omasta mielestäsi väärässä kehossa, elät mielessäsi hetkeä nuoruudesta. Kun ne kaksi todellisuutta eivät kohtaa. Muisti tekeekin tenät, asiat eivät olekaan olleet kuten olit aina ajatellut, ja ajatukset ovat muokanneet sinusta sinut. Mitä olet sitten, kun se keikautetaan? Millä tavalla muutut? Psykologia on tiede, jossa on kehitytty pitkälle, ja sekin on vaarallinen tiede väärien ihmisten käsissä. Voiko toisen todella tuntea, kirja kyseli. Entä rakastaako toinen todella sinua, rakastatko häntä. Onko näitä aiheellista pohtia, jos on onnellinen. Entä kun toinen tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Mielestäni, itseään on hankala tuntea, ja olemme kaikille eri ihminen. Kuka pitäisi kaikkien mielessä sen, että laitosten sisällä alleen kusevat vanhuksetkin omistivat joskus ihmisarvon, olivat jotain. Kirjan pääpaino ei ole dementiassa, mutta tunsin senkin kauhun.

Äidit ja isät ovat lapsilleen kai aina salaisuuksia. Ainakaan en tiedä paljon mitään omastani. Tiedänkö edes lapsuudestani. Minua on joskus vaivannut ajatus, että olenko unohtanut jotain merkittävää. Tämän kirjan jälkeen se vaivaa edelleen, vielä enemmän.
 Arvio: ★★★★

Sivuja: 280
Kustantaja: Atena

tiistai 29. elokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017)

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä.
Pähkinänkuori on kiinnostava tapaus. Ilmeisesti paljon kirjoittanut Ian McEwan on halunnut lähteä kokeilevalle suunnalle, tahtonut tehdä vaihteeksi jotain aivan erilaista. Kirjan tapahtumien kertoja on nimittäin äitinsä kohdussa koko kirjan ajan. Ensimmäinen tunteeni kirjaa aloittaessa oli suuri hämmennys. Se kuitenkin asteittain laantuu, ja totun kirjan tapaan kertoa. McEwan mullistaa sen ajatuksen, että lapsi on syntyessään tyhjä taulu, sillä tässä tapauksessa vielä syntymätön lapsi kuulee ja ymmärtää kaiken, ja tekee päätelmiä. Alussa luulin hoksaavani, että pähkinänkuoressa asumisella viitataan näköalattomuuteen, kupla-ajatteluun, mutta olin väärässä, ja kaikessa olikin kyse Shakespearen Hamletista.
Turvallisesti omassa pähkinänkuoressaan lapsi, poika, seuraa viimeisen kolmanneksen tapahtumia. Äiti, Trudy, on ajanut lapsen isän, Johnin, pois yhteisestä talosta, ja vaihtanut hänet Claudeen, Johnin veljeen. Trudy ja Claude punovat juonta Johnin päänmenoksi. Poika kuuntelee korvat tarkkana, mitä ulkomaailmassa tapahtuu ja miten se tulee mahdollisesti vaikuttamaan häneen.

Trudy on pojan ensirakkaus, ihastus jossa hän on napanuorallaan kiinni, ja jolta hän tahtoisi ehdotonta äidinrakkautta - joka tosin saattaa jäädä toteutumatta. Claude on petollisen oloinen onnenonkija, keikarimainen huijari. John on läpimurtoaan odottava runoilija, joka ei ymmärrä lahjattomuuttaan, ja antaa Trudyn kävellä ylitseen. Lapsi rakastaa vuolaasti äitiään, inhoaa siipeilevää Claudea ja suhtautuu säälivästi isäänsä. Kirja on kaikessa hämmentävyydessään kiinnostava, mutta tunteellisesti siihen ei pysty suhtautumaan!

Mainittava vielä tämä koko lukemisen ajan häirinnyt seikka: Ilmeisesti ketään ei kirjassa tunnu kiinnostavan se, että Trudy viimeisen kolmanneksensa aikana, hyvin lähellä laskettua aikaansa kumoaa useita viinipulloja illassa... Vaikka kyse on fiktiivisestä teoksesta, annan suuren paheksuntani! Hyi Trudy!

Arvio: ★★½

Sivuja: 206
Kustantaja: Otava

lauantai 26. elokuuta 2017

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito (2017)

Täällä en ainoastaan teeskennellyt muuta kuin olin. Täällä olin joku muu.

Koska tahdoin päästä lukujumista eroon, otin suunnakseni kirjaston. Olin jo melkein vältellyt sinne menemistä, mutta nyt menin sinne sillä mentaliteelillä, että loppuu se jumittaminen, ja on aika etsiä samperin hyviä kirjoja. (Sarah Watersin Vieras kartanossa jätti nimittäin kylmäksi... Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia oli upea, mutta luin sen pirstaleisesti ja se söi kokemusta.)

Nelli Hietala ei ole minulle mistään tuttu, ja myös kustantaja Aula & Co on tuntematon. Kirjan nimi herätti mielenkiintoni, koska siitä sain mielleyhtymän helluntailaisuuteen - josta kirjassa ei ole kyse. Ensin palautin kirjan takaisin hyllylle, mutta sitten käännyin ja hain sen takaisin. Jokin jäi vaivaamaan.

Kielillä puhumisen taito kertoo ärrävikaisesta Sarasta, joka on oppinut korvaamaan sanat ärrättömillä sanoilla. Kahdeksan vuoden puheterapia ei ole tuottanut tulosta. 19-vuotiaana Sara pakenee Irlantiin, Dubliniin, välttääkseen suomalaisia ja koska - englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Erilaisen kielen omaksuminen muuttaa kuitenkin myös naista itseään. Englanti tuo esiin erilaisen, pinnallisemman, holtittomamman Saran, Sarahin. Oma identiteetti ei löydykään ulkomailta vaan se karkaa kauemmas.

Viisi vuotta myöhemmin 25-vuotias Sara palaa takaisin Dubliniin, sillä nyt on aika kohdata asiat jotka jätettiin aiemmin puolitiehen. Ranskalainen ihastus, Celine, jolle Sara ei ole uskaltanut olla oma itsensä, ansaitsee tietää kuka Sara on.
En tuntenut lukemieni romaaneiden tunteita, en niitä joita olin kuvitellut tuntevani aikuisena, joita luulin, että on tunnettava, jotta tuntisi elävänsä. Saatoin kyllä kuvitella ne tunteet, ja usein kuvittelinkin, koska en kehdannut sanoa, ettei heidän sotansa minua liikuta, että se on niin iso, etten saa siitä otetta mitenkään päin, etten pysty olemaan sankari enkä uhri. Siksi minä ajattelin, että pienet asiat, joissa näkyy enemmän sävyjä, ovat tärkeämpiä. Ne, jotka tekivät mykäksi ja sokeaksi, minä jätin käsittelemätttä, siirsin sivuun ja työnsin loitolle. (s. 35) Tämän tapaiset pohdinnat saivat minut ihastumaan. Kirja alkaa puhtaasti, kuin se olisi mikä tahansa kirja jota ei erota muista tyylipuhtaista kotimaisista, mutta eteenpäin mennessä se saa henkilökohtaisempia sävyjä. Sara ja Dublin tulee lähelle. Sara kokee kielivikaisuutensa vuoksi olevansa vähemmän, vajanainen, toisenlainen kuin muut. Suurille tunteille, rakkaudelle hänellä ei ole sanaa. Hän on kuin lapsi, sillä eihän hän osaa edes ärrää vielä sanoa.
Kunniamaininta myös tästä: En edelleenkään ymmärrä niitä, joiden mielestä tällä sateiselle saarella juhlii autuas soitosta ja Guinnessista humaltunut maalaismaisesti höpöttelevä kansa, joka uskoo sekä haltijoihin että Jeesukseen. (s. 33)  Mikä ilmiömäinen kuvaus!
 Arvio: ★★★½
Sivuja: 250
Kustantaja: Aula & Co