sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Helmi Kekkonen: Vieraat (2016)

On kaunis loppukesän päivän, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen mekkoon. Kaikki on valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu.
Hetket kuluvat, ja tahoillaan illalliselle osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä ja juuri nämä illalliset sattuvat olemaan sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin.

Episodiromaani Vieraat voitti minut lopulta puoleeni, vaikka romaanin alku tuntui tahmealta. Takakannen tekstikään (tuo teksti yllä) ei sytyttänyt, ja ei sytytä vieläkään. Mielestäni kaikki ei ollut illallisen jälkeen toisin. Elämä jatkui.
Säikähdin kun ajattelin romaanin kertovan äitiydestä tai lapsettomuudesta (toki se kertookin), pelkäsin etten osaa eläytyä lapsettomana. Kun sitten ymmärsin, että tämä käsittelee vanhemmuutta lähes kaikilta eri kanteilta, olin helpottunut. Ja yllättynyt siitä, että onnistuin eläytymään jokaiseen kohtaloon. Jokainen henkilö käy läpi tunnetta, jonka olen tuntenut. Itsekkyyttä esimerkiksi. Kirjailijalla täytyy olla älyä iso annos, kun pystyy näkemään asioilla niin monta eri puolta.
Olin vaikuttunut myös kirjailijakuvasta, Helmillä on uskomattoman kauniit, salaperäiset, tietäväiset silmät, jäin tuijottamaan niitä pitkäksi aikaa. Mietin, mitähän tuon pään sisällä liikkuu. Siksikin halusin lukea kirjan. (Kuulostanpa friikiltä, mutta näin kävi.)
Kirja tuntui aluksi muutekin jotenkin kylmältä, etäiseltä, hienostuneelta, vieraalta. En heti saanut langanpäästä kiinni. Sen kuitenkin kirjalle myönnän, että jännitettä on ilmassa jo alkusanoista lähtien. Se jännite esti laittamasta kirjaa sivuun, piti saada tietää, miten tuo jännite lopulta purkautuu. Odotin tapahtuvaksi jotain suurta - ja niinpäs sitten kävikin.
Välillä menin sekaisin - kuka nyt onkaan kertojana? Kertojaa vaihdetaan lennosta. Pidin hetkittäin kirjaa vaikeaselkoisena, mutta toki tätä ajatusta ei tarvinnut kauaa vatvoa, sillä asiat lopulta valkenivat. Henkilöitä oli mielestäni paljon, Senja ja Lauri, Alva ja Daniel, Ulla ja Sakari, Anna ja Toivo, Iiris... Kaikkein yllättynein olin siitä, että vajaassa kahdessasadassa sivussa kuitenkin tutustuin jokaiseen, kukaan ei jäänyt vieraaksi.
Kirja alleviivasi hienosti sen, että on kaksi vallan eri asiaa, kuinka itse koet, ja kuinka toinen kokee saman asian. Vuosien annetaan kulua hiljaisuudessa, ja aina vain on vaikeampaa aloittaa keskustelua, luuloista kasvaa tosia. Kirjan lopetus oli aivan omaa luokkaansa. Valitettavasti olin tällaista jo romaanin alussa vähän enteillyt, mutta yhtäkaikki huudahdin loppuun suu pyöreänä vou.


7 kommenttia:

  1. Enpäs olekaan tästä ennen kuullut. Täytyy ehkä tähän tarttua jossain välissä :)
    Oli pakko tulla sanomaan, että ihanan kivan olet ottanut <3

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. :DD kiitos Henna <3 Suosittelen! Vaikka tosiaan aluks oli vähän vaikeuksia päästä kartalle, niin kyllä tää lopulta oli hyvä!

      Poista
  3. Luin tämän juuri tässä kuussa itsekin! Vaikutuin kovasti. Alkuun vähän tahmeaa oli lukukokemus(tai no, kuuntelu) täälläkin, mutta kun kirja pääsi käyntiin, alunkin ymmärsi ja pidin todella paljon siitä miten kirja rakentui ja siitä kuinka pääsi 200 sivun/4 tunnin kuuntelun aikana uppoamaan hahmoihin niin hyvin, vaikka heitä oli useampi. Kantavana teemana juuri tuo mainitsemasi asioiden kokeminen - jokaisella on oma näkökantansa asiaan. Vähän olen vaiheilla vielä mitä tästä kirjottaisinkaan. Kuvalle kehu täältäkin! <3
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Tiia <3 Jännä miettiä miten olis toiminu äänikirjana, en oo niitä koskaan kokeillu. Ehkä kokemus olis jollain tapaa vielä syvempi, jos on oikeanlaiset lukijat.

      Jäänpä odottaan sun pohdintaa!

      Poista
  4. Luin kirjan joskus syksyllä ja pidin siitä, mutta nyt en enää oikein hyvin muista, millainen se oli... Jotkut toiset kirjat taas ovat jääneet hyvinkin pysyvästi mieleen. Mutta kyllä tämä kuitenkin oli hyvä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, hyvätkin kirjat unohtuu! Aina ei osaa sanoa lukuhetkellä, onko kirja mieleenpainuva, sen sitten ajan kanssa huomaa. Tämä ei taida sellainen olla, aavistelen.

      Poista