Usva

Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani. Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isäni Pahaksi. Sodanjälkeisestä Suomesta kertova Jääkansi on Hanna Haurun kahdeksas teos. Vain hieman yli satasivuinen Jääkansi on salakavala, ei uskoisi että jokin näin pieni pystyy ravisuttamaan näin paljon. Kirja kuvaa muutamalla vuodella nuoren tytön elämää pienessä kylässä. Tytön kotiolot ovat ankeat - en edes tiedä onko ankea riittävä sana kuvaamaan olojen puutteellisuutta, niin henkisessä kuin fyysisessä muodossa. Tytöltä puuttuu niin ruoka kuin rakkaus.  Sota on juuri päättynyt ja tytön isä kaatunut. Betti-äiti ei aikaile, vaan ottaa uuden miehen jo ennen kuin entinen on edes hautaan laskettu. Uusi mies, Paha, kohtelee tyttöä kuin nurkissa vilis...

Mutta jos hän pystyisi kääntämään kelloa taaksepäin, tekisikö hän sen? Oliko jokapäiväinen pelon ja yksinäisyyden hallitsema elämä todellakin parempi vaihtoehto? Hän oli kieltämättä ollut paremmassa turvassa, mutta häntä oli kuitenkin ajettu takaa. Eikö hänen uusi, uhanalaisempi elämänsä ollut monessa mielessä täydempää elämää? Meyerin trillerin keulassa on huippuälykäs molekyylibiologi Alex, joka on värvätty jo varhaisessa vaiheessa lääkistä valtion salaiseen laboratorioon. Laboratoriota kutsutaan osastoksi. Tämä on ollut varsin helppoa, sillä naisella ei ole ollut läheisiä ihmissuhteita, ei ketään jolle edes valehdella työstään. Kun Alexin työpari murhataan, hän ymmärtää tietävänsä liikaa. Valtio haluaa hävittää todistusaineiston, ja Alexkin on todistusaineistoa. Nainen painuu maan alle, mutta toistuvat murhayritykset tekevät hänet vainoharhaiseksi. Kolme vuotta pakoilua on väsyttänyt Alexin. Hän saa sovittelevan viestin osastolta, jossa häntä pyydetään tekemään ...

Aamu Karitsantytär syntyi vaiti ja silmät auki. Matriarkka kertoo inkeriläissuvun elämästä. Tarina alkaa Aamu Karitsantyttären syntymästä Simpukan kylässä Neuvosto-Inkerissä ja seuraa hänen ja hänen sukunsa pitkää vaellusta: karkotusta Siperiaan, evakuointia Suomeen ja palauttamista Neuvostoliittoon. Siinä yhdistyvät historialliset tapahtumat sekä ajankohtaiset teemat, kuten pakolaisuus ja nyky-Venäjä. Myönnetään, Jari Tervon  Matriarkka on paikoitellen pitkäveteinen. Kaiken lisäksi siinä on paljon sanoja joiden merkityksen jouduin katsomaan sivistyssanakirjasta, vaikka eihän toki oma tietämättömyyteeni ole kirjoittajan vika. En vain pidä siitä, etten ymmärrä lukemaani - se on itse asiassa jopa aika ärsyttävää. Kirjassa on paljon poliittisia kannanottoja, epäsuoria, mutta kannanottoja yhtäkaikki. Tervo kai tahtoo piirtää Suomen yhteiskunnan sellaisena kuin se on hänen mielestään, rasistisena ja öööh... no, junttina. Itse asiassa koin sen kansallista identiteetti...

Olisitko sinä halunnut pojan? minä kysyin. Äiti vastasi että hän oli oikein onnellinen meistä tytöistä. Mutta isäsi olisi halunnut pojan, hän sanoi, siksi jatkoimme yrittämistä. Luulen että Monikasta tuli jollakin tapaa hänelle se poika, jota hän ei saanut.  Hän naureskeli sen sanoessaan. Boliwiaan sijoittuva, kuvitteellinen (mutta tosipohjainen) Ertlin perheestä kertova Kiintymyksiä alkaa 50-luvun puolivälistä ja päättyy 70-luvun alkuun. Toinen maailmansota on sodittu, mutta jännitteet jääneet ilmaan. Ertlin perhe, Hans ja Aurelia, sekä tyttäret Heidi, Trixie ja Monika ovat juuri muuttaneet Saksasta Boliwiaan. Hans on toiminut natsisaksan propagandavideoiden kuvaajana ja sotavalokuvaajana. Perhe aloittaa alusta uudessa maassa johon perheen naisväki ei tahdo sopeutua ja samaan aikaan Hans on levoton ja loistaa poissaolollaan. Hans tahtoo kuvata luontodokumentteja, hän vuorikiipeilee ja löytöretkeilee. Aurelian äänettömästä kauhistelusta huolimatta (naisilla ei kai...

Äidin ääni helisi. Jos äänet olisivat kaloja, äidin olisi ollut parvi hopeisia silakoita, sellaisia jotka vaihtavat suuntaa yhtenä ryhmänä kuin niillä olisi yhteinen mieli. Mustanpuhuva, surullinen, traaginen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri ui syvissä vesissä. Se sisältää hyvin samanlaista kieltä, kuin äskettäin lukemani Helmi Kekkosen Vieraat . Siksi alkuun puistelin päätäni. Olin täynnä kauniita sanoja ja tahdoin lukea yksinkertaisempaa, en mitään tulkinnanvaraista. Toisekseen minulla on joku antipatia novelleja kohtaan. Ne ovat liian lyhyitä. Koskisen novellit kuitenkin tekivät sen mitä novellit eivät yleensä minulle tee. Ne kasvoivat ympärilleni kuin rihmasto. Hämmästelin kun en tunne mitään ja yhtäkkiä minulla oli pala kurkussa. Hetkittäin itkin vuolaastikin. Koskinen todella on Novellisti. Olen lukenut Koskisen romaanit Valheet ja Katariinan . Niitten pohjalta osasin odottaa jotain vaikuttavaa, mutta näin vaikuttunut en niistäkään ollut, vaikka ne mahta...

On kaunis loppukesän päivän, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen mekkoon. Kaikki on valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu. Hetket kuluvat, ja tahoillaan illalliselle osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä ja juuri nämä illalliset sattuvat olemaan sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin. Episodiromaani Vieraat voitti minut lopulta puoleeni, vaikka romaanin alku tuntui tahmealta. Takakannen tekstikään (tuo teksti yllä) ei sytyttänyt, ja ei sytytä vieläkään. Mielestäni kaikki ei ollut illallisen jälkeen toisin. Elämä jatkui. Säikähdin kun ajattelin romaanin kertovan äitiydestä tai lapsettomuudesta (toki se kertookin), pelkäsin etten osaa eläytyä lapsettomana. Kun sitten ymmärsin, että tämä käsittelee vanhemmuutta lähes kaikilta eri kanteilta, olin helpottunut. Ja yllättynyt siitä, että onnistuin eläytymään jokai...

Rakas Zoë, milloin sinun tapaisesi nuori ja kaunis ja terve nainen alkaa pelätä kuolemaa? Sitä minä pohdin. Sinä tupakoit (sormessasi on muuten nikotiinitahra). Ja käytät joskus huumeita. Syöt roskaruokaa. Juhlit myöhään kärsimättä krapulasta aamulla. Luultavasti sinä uskot, että elät ikuisesti, että pysyt nuorena vielä kauan.   Kolmea hyvin erilaista naista yhdistää yksi asia - he kaikki vuorollaan alkavat saada kirjeitä tuntemattomalta mieheltä. Kirjeiden sävy enteilee pahaa. Toisaalta ne ovat vain kirjeitä, eikä poliisi ota niitä aluksi vakavasti. Eivät he aavista että kyseessä todella on mies, joka aikoo myös ainakin yrittää toteuttaa murhanhimoisten kirjeidensä sisällön. Naiset suhtautuvat kirjeisiin kukin eri tavoin. Lontooseen juuri muuttanut yksin asuva nuori opettaja Zoë ahdistuu niin, että muuttaa ystävänsä luokse asumaan. Hän toivoo poliisilta mittavampaa tutkimusta. Seurapiirinainen Jennifer taas ei voi sietää poliisien läsnäoloa kodissaan, eikä usko kir...

Menen leikkimökkiin ja piirrän nukelle karvoja. Sidon nuken nahkavyöllä yhteen kirja kanssa ja heitän seinään. Toivon että nukkeen sattuisi. Minuun ei satu.  Kreetta Onkelin Ilosen talon (huom. ilonen - ei iloinen) halusin lukea, koska kirja oli hämärästi tuttu. Halusin selvittää, mistä on kyse. Goodreadsin arvioiden perusteella kirja on tykätty. Etukannen perusteella kirja vaikuttaa omalaatuiselta, sellaiselta josta joko tykkää tai ei. Takakannen koukeroisesta tekstistä on hankalaa saada selvää, mutta en pistä pahakseni. Kirjan ääni on kuin lapsen ääni. Kirjassa on hyvin yksinkertaisia, lyhyitä lauseita (esim näin: Mummo valittaa kamarissa. Menen katsomaan mikä sillä on. Mummon säärestä suihkuaa veri seinään. Mummo joutuu sairaalaan .) Kirja muistuttaa pienen tytön päiväkirjaa. Tyttö näkee asioita, joita sen ikäisen ei pitäisi - minkään ikäisen ei pitäisi. Ilonen talo kertoo kuvitteellisesta luhankalaisesta Tomperin perheestä. Kaksi siskoa, nuorempi Ruut (jonka ä...

"Andrew sanoi kerran niin. Että liskoilla ja liskosukuun kuuluvilla ihmisillä oli kyky aikaansaada sadetta ja myrskyä laulullaan. Hän kertoi, että Suuren Tulvan aiheuttivat liskot, jotka lauloivat ja viiltelivät itsensä verille kiviaseillaan hukuttaakseen platypuksen - nokkaeläimen." Hän hymyili vaisusti. "Lähes kaikki nokkaeläimet kuolivat. Mutta jotkut jäivät henkiin. Tiedättekö, mitä ne opettelivat tekemään? Hengittämään veden alla." Lepakkomieheen latautui paljon odotuksia, sillä kyseessä on paremman puoliskoni lempikirjailija. Toisaalta olen halunnut tutustua siihen juuri siksi, ja toisaalta en. Jo muutaman sivun jälkeen huolet osoittautuvat aivan turhiksi, sillä Nesbo kirjoittaa just niin hyvin, kuin olin villeimmissä toiveissani odottanut. Kirja etenee kuin siivillä, ja ihan oikeasti! En ole koskaan lukenut liki viittäsataa sivua yhtä rempseästi, lukuun ottamatta Humisevaa harjua . Tajusin myös itse käyttäytyneeni hyvin neitimäisesti - en...