Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on lokakuu, 2017.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja (2016)

Kuva
Vanha isäntä joi kahvia ja kysyi tyttäreltä, ketä tuo valkoinen porotokka ulkona odottaa. Tytär ei nähnyt mitään, mutta pian vanha isänsä siirtyi rajan toiselle puolelle. Vaikutti ensin muka niin hyvältä idealta tehdä Suuresta suomalaisesta kummituskirjasta iltalukukirja, josta siis lukisin aina tarinan sieltä ja toisen täältä, vaan eihän se niin mennyt. Tai meni. Mutta ei se hyvä idea ollut, koska varsinkin kun päästiin sota-aikaisiin kummitustarinoihin, olin jo hilkuilla alkaa nukkua valot päällä (ja yleensä ottaen en yhtään pysty nukkumaan jos on valoja missään päin). Kirja on melko lyhyt - siksi tuntuu oudolta, että se nimetty suureksi suomalaiseksi. Silti siinä on hyvää maistelua kummitusfanaatikolle (käsi pystyssä täällä!). Kuten Leena Lumille kommentoin , filosofi Eero Ojasen kirjoittamista on hyvin miellyttävä lukea, se on erittäin selkeää. Lukijaa ei ole kiusattu tarinoiden pituudella, kun jotkut ovat vain parin rivin mittaisia, pisimmätkin muutaman sivun. Monen

Ane Riel: Pihka (2017)

Kuva
Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkaisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut. Pihka on kirja jonka puolesta puhun mielelläni. Tämä tanskalainen, Lasiavain-trilleripalkinnon 2016 saanut helmi ei mielestäni ole hirveästi ollut esillä. Harmi ettei, koska kyseessä on ihan timanttinen kirja. Ei aivan sitä, mitä Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema oli minulle, mutta yhteneväisyyttä oli tunteissa ja kirjan sivuilla. Pihka kertoo monisyisen tarinan, joka ei muutamalla lauseella avaudu. Juonen juuret, niin kuin kirjan henkilöiden ongelmatkin - ovat vuosien ja sukupolvien takana, asiat ovat ajautuneet tiettyyn pisteeseen. Ja juuri tuon ajautumisen Riel hahmottelee tässä kirjassa taitavasti. Jos kirjan henkilöiltä kysyisi, olisivatko he vielä nuorempana uskoneet päätyvänsä epätoivoisia valintoja tekeviksi ihmisen riekaleiks

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta (2017)

Kuva
On ihmeen vaikeaa palauttaa tarkalleen mieleensä millaista yöllä on, öisin taas tuntuu kuin ei olisi koskaan päivää nähnytkään, vaikka on elämänsä elänyt näiden kahden vuorotellessa, rattaan pyöriessä, ei siihen ole tottunut vieläkään. Multaa sataa, Margareta on tummatunnelmainen, herkkä ja vähäpuheinen pieni romaani kolmen sukupolven naisista, jotka asuvat samassa talossa. Isoäiti Linnealla on jo toinen jalka haudassa, Margareta-äidin puoliso Alan on kuollut, ja nainen surussa itseensä käpertynyt ja tytär Eloisa elää huomaamattomana välikappaleena, äidin tulevaisuuden toiveiden ja toivottomuuden vaihdellessa. Mistään ei tirise hellyyttä Eloisan janoiseen pienen tytön sieluun. Elo talossa tuntuu kummitusmaisen pysähtyneeltä, kommunikaatio olemattomalta, silmissä voi nähdä jo hämähäkinverkkojen levittäytyvän ja valtaavan talon. Ovatko nämä naiset enää elossa? Kirja kertoo surun käsittelemisestä. Margareta on kadottanut elämästään ilon miehensä kuoltua. Äidin valtaama suru

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta (2016)

Kuva
Rivi dominopalikoita, kieppuvia lautasia kepin nenässä, korttitalo. Kuluneita vertauskuvia riittää. Isä Bernard oli tajunnut sen, mitä olin tiennyt Äikästä jo pitkään - että jos yksikin kohta pettäisi, jos yksikin rituaali jäisi väliin tai tavanmukaisia menoja joskus käytännön syistä lyhennettäisiin, hänen uskonsa romahtaisi ja menisi pirstaleiksi. Kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Hylätty ranta ei ole vain hyvä, se on suurenmoinen , sanoo ihailemani Stephen King. Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Hylätty ranta on ihmeellinen, ytimiään myöten kylmäävä ja runollinen . Siis ehkä niin on, kun niin sanotaan. Aloitan siis lukemisen hyytävää kauhua janoten. Mutta ajatus karkaa tuon tuostakin. Andrew Michael Hurleyn maailmaan tuntuu olevan hirvittävän hankala päästä sisälle. Valittavasti ajatukseni kirjan luettua oli, että tässäkös tämä nyt sitten oli, ei tämän kummempaa, shokeeraavampaa. Voi kai sanoa, että jäin kylmäksi. Ainakaan edell

Sadie Jones: Kotiinpaluu (2016)

Kuva
Ainoat repliikit liittyivät asioiden ojentamiseen ja kiittämiseen, ja Lewisin teki mieli nauraa, sillä hän kaipasi vankilaruokailun valtavaa meteliä: nuo ateriat eivät olleet hirveästi eronneet kouluruokailuista, ja ne olivat olleet rentouttavia, mutta tämä oli ainoastaan itsetietoista ja kireää, ja kaikkea sitä, mitä Lewis oli kodissaan aina inhonnut. Hän ajatteli, että henkilössä joka oli mieluummin Brixtonin vankilassa kuin omassa kodissaan täytyy olla jokin todella pahasti vialla. Kotiinpaluu on yksi tämän vuoden parhaita lukemiani. En tosin uskonut kirjaan heti. En usko useinkaan, jos kirjasta kerrotaan het takasivulla ylisanojen kuorruttamana, että riipaiseva ja uhkaa huokuva menestysesikoinen. Olin skeptinen. Kirja tuntuikin pitkään tasaisen hyvältä, korrektilta, laadukkaalta, vakavalta ja vakavasti otettavalta, hyvältä kirjalta. Harkitut sanat etäännyttivät tapahtumista, kaikki oli niin paikallaan ja täydellistä ja aloin jo toivoa, että kertojaan tulisi säröä, tarinaan

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (2017)

Kuva
Tyhjän naurajat ja valittajat ovat huonoja ihmisiä, ja kaikki on tyhjän valittamista, ellei ole kuolemaisillaan. Ja vaikka olisikin, pitäisi silti jaksaa tehdä töitä kuolinvuoteeltaan, leipoa pikkuleivät omiin hautajaisiinsa, tilata kukkalaite ja valita hautakivi ja arkku ja pääruoka. Pitäisi itse ajaa haja-asutusalueelta lähimpään sairaalaan, kun saa sydänkohtauksen tai aistii aivoinfarktin oireet. Anni Saastamoisen ihana esikoiskirja Depressiopäiväkirjat on vapauttava lukukokemus - tai ainakin mieleni oli kevyt ja vapaa lukemisen jälkeen. Ehkä monen muun tavoin (?) pelkäsin aloittamista, sillä entä jos kirja ajaa masentuneen mieleni vielä syvemmälle suohon kuin se on jo ennestään? Mutta jotenkin minulla onnistui olemaan hauskaa kirjan kanssa, joka kai oli tarkoituskin. Riemastuttavaksi masennuskirjaksihan tätä on tituleerattu! Depressiopäiväkirjat kertoo Annin omasta masennuksesta. Siitä kun se alkaa, vaikka ei osaa kertoa mistä se sai alkunsa. Miten se vaatii itsensä av

Amity Gaige: Schroder (2014)

Kuva
Haluaisinko, että hän kertoo, kuka hän oikeasti on ja miksi hän valehteli minulle? Haluaisin. Mutta ennen kaikkea haluaisin tietää kaiken siitä ajasta, jonka olin erossa tyttärestäni. Kaiken. Haluaisin tietää, missä hän kulki, millainen sää silloin oli, oliko hänellä hauskaa vai ei. Harjasiko hän hampaansa. Sattuiko häneen. Itkikö hän. Schroderin kanssa kului lauantaipäiväni. Kirjalle valittu tummasävyinen periamerikkalainen kansikuva veti huomion ja ajattelin tässä olevan hyvä viikonloppukirja. Vilkaisin takakantta ja juonikin vaikutti sopivalta. Erik Schroder kirjoittaa tutkintavankeudesta kirjetta entiselle puolisolleen Lauralle. Hän yrittää selittää, miksi lähti yhdeksänvuotiaan tyttärensä Meadown kanssa päämäärättömälle autoretkelle, jonka seurauksena hänet etsintäkuulutettiin. Aika yllättäin kirja vetää linkin toisesta maailmansodasta nykyisyyteen. Erik on tullut isänsä kanssa siirtolaisena Amerikkaan nuorena poikana Länsi-Berliinistä. Gaige kuvaa hienosti muurin rake