Olisitko sinä halunnut pojan? minä kysyin.
Äiti vastasi että hän oli oikein onnellinen meistä tytöistä.
Mutta
isäsi olisi halunnut pojan, hän sanoi, siksi jatkoimme yrittämistä.
Luulen että Monikasta tuli jollakin tapaa hänelle se poika, jota hän ei
saanut.
Hän naureskeli sen sanoessaan.

Boliwiaan sijoittuva, kuvitteellinen (mutta tosipohjainen) Ertlin perheestä kertova
Kiintymyksiä alkaa 50-luvun puolivälistä ja päättyy 70-luvun alkuun. Toinen maailmansota on sodittu, mutta jännitteet jääneet ilmaan. Ertlin perhe, Hans ja Aurelia, sekä tyttäret Heidi, Trixie ja Monika ovat juuri muuttaneet Saksasta Boliwiaan. Hans on toiminut natsisaksan propagandavideoiden kuvaajana ja sotavalokuvaajana.
Perhe aloittaa alusta uudessa maassa johon perheen naisväki ei tahdo sopeutua ja samaan aikaan Hans on levoton ja loistaa poissaolollaan. Hans tahtoo kuvata luontodokumentteja, hän vuorikiipeilee ja löytöretkeilee. Aurelian äänettömästä kauhistelusta huolimatta (naisilla ei kai ollut paljon sananvaltaa tuohon aikaan) Hans ottaa kaksi vanhempaa tytärtään mukaan ja lähtee etsimään Paititia, muinaista inkakaupunkia.
Isälle mielekkäämpää on löytöretkeily ja seikkaileminen kuin kotona perheen kanssa vietetty aika. Hän on harvoin kotona ja vaikka perhe olisi matkoilla mukana, Hans on silti poissaoleva. Tästä kärsii luonnollisesti parisuhde ja etäisyys tyttäriin kasvaa kasvamistaan. Etäisyys kasvaa myös keskenään sisarusten välillä.
Lopulta käy niin, kuin usein käy huonon isäsuhteen omaaville tytöille: he päätyvät väärien miesten sänkyihin, vääriin piireihin. Kun sattumalta äärivasemmisto on Boliwiassa rekrytoimassa, huomaa vanhin siskoista pian olevansa vallankumouksessa mukana. Kirjassa oli jotain mistä pidin ja kovasti, jopa liikutuin alkupuolella sen vaikuttavasta anti-sentimentaalisuudesta, mutta lopulta se lässähti. Kaikki lähtee sujumaan lupaavasta asetelmasta, mutta pian huomaa, että asioihin on hankala saada kosketusta (mikä on aika ironista, koska
kirjan teema oli juurikin kosketuksen kadottaminen toiseen ihmiseen,
ehkä jopa ympäröivään yhteiskuntaan).
Ehkä henkilöitä nyt kertakaikkiaan oli liikaa
sataankolmeenkymmeneen sivuun. Lyhyys häiritsi, kirja
loppui selittelemättä. Suoraa
sanoen, en ihan täysin tainnut ymmärtää kirjan lopetusta. Häiritsevää, sillä kirja oli siihen asti ollut ihan normaalilla
päättelyllä ymmärrettävissä. Kirja loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Se kertoo tyttärien tarinaa, mutta keskittyy välillä liikaa isään.
Kirja saattoi olla jopa neitsytmatkani Boliwiaan, en muista lukeneeni yhtään sinne sijoittunutta kirjaa. Siinä mielessä se oli kiinnostava. En torppaa täysin ajatusta käydä Boliwiassa toistekin.
130 sivua on niin vähän, ettei siihen voi kauhean montaa hahmoa ympätä, ettei kaikki jäisi kamalan etäisiksi. Kuulostaa teemaltaan ihan kiinnostavalta, mutta enpä tiedä... En ole tainnut lukea yhtään Boliwiaan sijoittuvaa kirjaa. Olen alkanut harkitsemaan joskos alkaisi toteuttamaan sellaista maailmanvalloitusta :D Tosin haasteita on nyt sen verran paljon muutenkin ja tuo tulisi luultavasti olemaan loppuelämän projekti, että luultavasti annan ajatuksen muhia muutaman vuoden.
VastaaPoistaTiia
Joo, sitä kannattaa miettiä muutama vuosi (; Itse asiassa mä oon kans miettinyt sitä maailmanvalloitushaastetta. Ainakin sen toteuttamiseen tosiaan menis se loppuelämä... Tuntuis varmaan aika hurjalta sitten kun sais sen valmiiksi.
PoistaErilaisuudessaan kiehtova kirja ennestään tuntemattomalta kirjailijalta ja vieraalta maaperältä. Loppusivujen kursiivitekstin suhteen jonkinasteinen teemanmukainen kosketuksen katoaminen oli vähintäinkin täpärällä:) Linkitin kiintoisan postauksesi blogiini.
VastaaPoistaMinä kiitän! Hasbun on todella taitava kertoja. Lukisin mieluusti häntä lisää.
Poista