Anja Snellman: Pääoma (2013)

Pääomassa Anu (Anja Snellman itse) kertoo säästelemättä moninaisista tunteistaan, joita kokee kehitysvammaisen Marun pikkusiskona. Maru ja Anu varttuvat 60-luvun lopun Helsingissä. Maailmassa, jossa kehitysvammaisten puolestapuhujia ei vielä ole. Anulla ei ole nuoruudessaan ymmärtäjiä ja ymmärrys omia tunteita kohtaan tulee vasta aikuisiällä. Syyllisyys siitä kuinka on kohdellut Marua, hävennyt, käyttänyt hyväkseen ja toivonut erilaista siskoa, kaduttaa nyt. Syyllisyys seuraa Anua maailman matkoille asti. Se polttelee. Anu ei koe ansaitsevansa onnea, kun siskollakaan ei sitä ole. Anun kuvaamiin alkukantaisiin tunteisiin lukija voi samaistua, tietämättä tuon taivaallista Anun roolista.

Kun kirjoittaa jotakin omakohtaista, sitä helposti katsoo liian läheltä. Anu ei silti sorru olemaan yksipuolinen ajatuksissaan, ei sorru pelkkään sääliin tai ylistyssanoihin. Kirjoittaminen on varmasti sattunut, kaiken kaivaminen ylös on tehnyt kipeää, mutta siihen on ollut palo. Vähän, mutta vain vähän tympäännyin loppusivuilla toistoon, mutta ei siitä mitään ongelmaa muodostunut. Anja ymmärtää ihmismieltä, syviä ajatuksia, joita moni ei tahdo myöntää ääneen.

Anun tekstistä aistii rakkauden kirjoittamiseen. Sanat tuntuvat tulevan helposti. Kirja soljuu eteenpäin. Se ei missään kohtaa pyri järkyttämään lukijaa. Se on ajatusvirtaa. Tuntuu kuin kirja olisi yksi pysähtynyt hetki. Pääoma hengittää tasaisesti. Kirja pysyi minulta piilossa pitkän aikaa, mutta olen iloinen että nyt tartuin. Heti muutaman kappaleen luettuani tajusin, että tästä tulen pitämään. Kannet olivat johtaneeet minua harhaan, olivat saaneet kuvittelemaan, että tämä olisi jotenkin tylsä lukukokemus.
Aivan varmasti tulen lukemaan lisää Snellmania. Sonja O. kävi täällä alkoi kiinnostaa kovasti.