Diane Guest: Kauhujen talo (1993)

"Minä hyppään". Ajatus tuli mieleen niin selkeäni aivan kuin joku olisi lausunut sen ääneen. "Olen menettänyt järkeni ja tapan itseni.".
Vähän aikaa hän seisoii lamaantuneena ja kuuli vain sydämensä sykkeen ja maininkien pauhun alhaalta. 
- Mutta miksi? hän kuiskasi. - Miksi?
Barbadoksen saarella on kauhujen talo. Mahtipontinen ja kylmänkalsea kartano Cristobel. Siellä asuvat pariskunta Marcus ja Justine, Marcuksen entisen avioliiton pojat 10-vuotias Jean-Claude ja 12-vuotias August sekä poikien kotiopettaja Amalie.

Perheidylliä ei nähdä. Marcus on aina ollut isoveljensä Stefanin vastakohta, yhtä kylmä kuin linnassa vallitseva tunnelma. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä ja nyt onkin jo menossa kolmas vuorossaan. Justineen Marcus tuntuu olevan aidosti rakastunut. Kun Justinea alkavat riivaamaan elävän tuntuiset painajaiset, joissa ilmestyy valkohameinen nainen, joutuu Marcus nielemään hetkeksi ylpeytensä ja soittamaan terapeuttina työskentelevälle veljelleen Stefanille.

Jalomielinen mies kun on, Stefan kiiruhtaa veljensä avuksi ja yrittää parhaansa mukaan selvittää Justinen kuulo- ja näköharhojen mysteeriä. Onko Justine tulossa hulluksi, vai liittyykö harhat taloon?

Augustille ja J.C.:lle haitilainen opettaja-kotihoitaja Amelie on läheisin ihmiskontakti, ellei jopa ainoa. Justine on vasta tullut taloon ja Marcus ei välitä pojista tuon taivaallista. Kuninkaallisesti käyttäytyvästä Ameliesta kulkee juttuja, että hän pystyisi taikomaan miehet sammakoiksi niin halutessaan, hän kun tuntee ikiaikaisen haitilaisen voodoon taiat.

Amelie on tietysti kirjan kiinnostavin henkilö. Jostain syystä minua kuitenkin huvitti ajatus talonväestä joka yrittää ratkoa naishaamun mysteeriä, kun samaan aikaan pikkupojat tepasteli Amelie-noidan vanavedessä ympäri kartanoa kuin kanalauma, ja keskittyivät voodootaikoihin.

Kun lukee kauhukirjaa nimeltä Kauhujen talo, odottaa tietysti veretseisauttavaa kauhua, ja pettymys on melkoinen kun sitä ei tule. Kauhukirjaan oli kyllä oikeat ainekset, mutta tunnelma lässähti. Minulle jäi epäselväksi, mihin aikaan kirja sijoittuu. Se on ilmestynyt 1993, mutta kirjan henki tuntuu vanhemmalta, käytöstapoineen ja repliikkeineen. Sekään ei pelastanut kirjan tunnelmaa. Tekstiä vaivaa myös mielikuvituksen puute, se on liikaa toisinto niin monista kummituskartano-tarinoista.

Kirjan nimeä ei olisi minun mielestäni tarvinnut lainkaan suomentaa, ja nykyisin se ehkä jätettäisiinkin Cristobeliksi. Kauhujen talo kuulostaa B-elokuvan nimeltä, anteeksi. Harmillista kirjassa oli myös kirjoitusvirheet ja jopa tönköiksi jätetyt lauseet. Pisteiden puuttuminen ja repliikkien ja kerronnan epäselvä erottelu söivät lukunnautinnosta palan pois.

Kirja on hyvää junalukemista eikä minulla ollut ongelmaa päästä loppuun asti. Tarinan mielenkiinto pysyi yllä. Kuiskailevan naishaamun arvoitus säilyi, ainakaan minä en sitä arvannut kuin lopussa.

Arvio: ★★½

Sivuja: 259
Kustantaja: Book Studio, Gummerus

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

Ane Riel: Pihka (2017)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)