torstai 29. syyskuuta 2016

Lähikirjaston varatuimmat ja odotetuimmat

Sairaspäivän kunniaksi ajattelin tutustua lähikirjastoni nettisivuihin ja katsastaa, mitkä kirjat ovat tämän hetken varatuimmat. Listaa selaillessani ei kyllä tulisi mieleen, että tällä seudulla (muistaakseni) asuu suhteessa Suomen nuorin väestö... 

1.

Ykkössijalla on Presidentti ja toimittaja. Tämä on yllätys, mutta ei kovin suuri. Kekkonen on legenda. Monesti olen kuullut itseäni viisaammilta, että Kekkonen oli viimeinen hyvä presidentti. Kun hän jotain sanoi, niin myös tehtiin, eikä vastaan sanonut kukaan. Olikohan niinkään, mutta näin olen kuullut.

Tähän minulla on "omaakin" sanottavaa. Sain pari viikkoa sitten mahdollisuuden käydä Kekkosen synnyinkodissa, Lepikon torpassa. Voin ehdottomasti suositella reissua muillekin. Paikka oli ihastuttava sisältä ja ulkoa. Meillä oli väkeä matkassa niin paljon, että hyvä kun sisään mahduttiin. Pienemmällä porukalla pysähtynyt tunnelma olisi luultavasti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen. Itse kirjasta en tiedä mitään, onko joku lukenut?

Lepikon torppa.
Torpan sisältä.



Lainattu yhteensä: 23
Lainattu tänä vuonna: 23
Varauksia: 41


2.

Seuraavalla sijalla on juuri ilmestynyt Laila Hirvisaaren Hiljaisuus. Nyt täytyy myöntää, että vaikka nimi on tuttu, niin Hirvisaarta en ole koskaan lukenut. Enkä tiennyt sen olevan näin suosittu. Ehkä siis pitäisi tutustua. 


Kirjaa kuvataan näin: "Riipaiseva tarina yksinäisen lapsen peloista ja salaisuuksista. Eletään sodanjälkeistä aikaa pienessä kylässä lähellä itärajaa. Inga on luokan kummajainen. Isovanhempien hoivissa kasvanut yksinäinen tyttö lukee paljon ja on kiinnostunut avaruuden ilmiöistä, mutta on lakannut puhumasta ja hoitaa koulutehtävänsä kirjoittamalla. Esiliinantaskuvihko täyttyy kysymyksistä ja vastauksista. Opettajalta ei riitä ymmärrystä, luokkatoverit pilkkaavat Nilkku-Inkuksi. Päiväkirja ja mielikuvitusmaailma ovat tytön pakopaikka ja pelastus. Kesävieraaksi saapunut poika lohduttaa ja auttaa viimein kohtaamaan menneisyyden kauhut. Pitkään vaietuista sota-ajan tapahtumista lähtenyt tarina saa yllättävän lopun."

Lainattu yhteensä: 0
Lainattu tänä vuonna: 0
Varauksia: 26


3.
Mari Jungstedt, Luvattu maa. Tätä odotetaan ilmestyväksi ensi kuun loppupuolella. Odotatteko te? Jungstedtiä en ole lukenut.



"Lomaidylli järkkyy Kanarian saarten turistirannoilla.
Lomakohteisiin tehtyjen iskujen sarja järkyttää niin turisteja kuin paikallisia. Toimittaja Sara Moberg ja ex-poliisi Kristian Wede yhdistävät jälleen voimansa tutkiakseen tapauksia. Jäljet johtavat kauas, aina 1950-luvulle ja skandinaavituristien ensimmäisiin Kanarian-matkoihin asti.
San Agustíniin eläkepäivikseen asettunut Bengt Andersson taas havahtuu humalaisesta unesta ja löytää vaimonsa kuoliaaksi pahoinpideltynä. Hänellä ei ole muistikuvia edellisillasta – hänkö tämän kammottavan teon on tehnyt?"

Lainattu yhteensä: 0
Lainattu tänä vuonna: 0
Varauksia: 24


4.


Enni Mustosen Ruokarouvaakin odotetaan. Mustonen on 87-vuotiaan mummini lempikirjailija. Yritin joskus lukea Paimentyttöä, mutta se jäi minulta valitettavasti kesken. Tuolla se hyllyssä odottaa, oikeaa hetkeä.



"Rakastettu piikatyttö Ida Eriksson on ottanut paikkansa itsenäisenä naisena, jonka täysihoitolassa vierailevat Suomen kulttuurielämän merkkihenkilöt.Ida ja hänen tyttärensä Kirsti ovat asettuneet Tukholmaan. Yllätysperinnön myötä haave kotiinpaluusta ja itsellisestä elämästä toteutuu: hirsihuvila Albergan perukoilla kunnostetaan täysihoitolaksi.Idan ruokapöydässä ja vinttikamareissa viihtyvät Eino Leino, L. Onerva sekä muut kulttuurielämän kirjattomat ja karjattomat. Miten Ida ja hänen vieraansa selviävät, kun Alberga muuttuu sisällissodan taistelukentäksi?Elämänmakuisessa suosikkisarjassa pääset kurkistamaan suomalaisten merkkihenkilöiden arkielämään kuin Downton Abbeyssa ikään."



Ja nyt keittämään lisää inkivääriteetä, syömään tummaa suklaata ja jos jostain saisi vielä vähän rommia niin lähtisiköhän sillä flunssa.. ! Pahoittelut vielä kaikista kirjoitusvirheistä, joita en ehkä huomannut.

HUOM Kursiivilla olevat tekstit kopioituja.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2012)


Kauniin traaginen rakkauskirja, haaveilevaan makuun. 
Hetken hiljaisuus on kaunis, liian kaunis kirja. Se sopii kyllä kaikille haaveilijoille, kaikille jotka ovat joskus olleet ensirakastuneita ja rakkautensa menettäneet. Meille kaikille. Se sopi minulle, kun raskaan työputken jälkeen koitti iltapäivä, jolloin oli aikaa lukea! Tämä oli kevyt, hauras kirja, jonka luki yhdessä illassa. Tällä hetkellä minulla on kesken Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa, mutta kaipasin väliluettavaksi jotain kevyempää... Kyseisen kirjan lukeneet, varmaankin ymmärtänevät mitä tarkoitan.
Hetken hiljaisuudessa vietetään muistotilaisuutta merionnettomuudessa kuolleen, kauniin opettajan, Stellan muistolle saksalaisessa koulussa. 18-vuotiaalla kivikalastajan pojalla, koulun oppilaalla, on ollut suhde Stellaan. No, ei varsinaisesti suhde, mutta salaisia tapaamisia, joista tosin koko koulu oli salaa tietoinen. Kirja ei lainkaan pohdi sitä, oliko sopivaa, että englanninopettaja tapaili oppilastaan. Se hämmensi minua suuresti.
Stellan kauneus ja suhde Christianiin, salaisuudet; kaikki tämä oli hyvin mielenkiintoista, mutta jäi jollain tapaa auki. Stellan kuolemakin oli luonnollinen, vai oliko? Stellan surumielisyyteen kukaan ei antanut vastausta. Kirja on niin kaunis, että siitä on vaikea edes sanoa mitään. Christian on mietteissään puhdas, melkein pyhä, ei lainkaan kuten vaikka itse olin 18-vuotiaana. Ajatukseni olivat kaukana puhtaasta! Varmasti parhaiten kirjaa kuvaa lukunäyte.
Jostain kummasta syystä pidin tästä. Ehkä joskus vielä ymmärrän miksi, nyt en osaa selittää. Kirja on unenomainen, hyvässä ja pahassa. Poukkoileva, tapahtumiltaan osin absurdi. Kirjassa on lauseita, jotka pysäyttävät, ja sitten on hetkiä, jolloin miettii, miten tämä liittyy asiaan yhtään. Ymmärrän jos joku piti tästä kovasti, mutta ymmärrän senkin joku ei pitänyt yhtään.

PEEÄS Eilisestä kirjastoreissustani jäi silti mukava viba. Mukaan tarttuivat tosiaankin Hetken hiljaisuus, Purkaus, Kirkkaus ja Sydäntorni. Eniten odotan pääseväni Kirkkauden kimppuun! <3







lauantai 24. syyskuuta 2016

Anja Snellman: Pääoma (2013)


Pääomassa Anu (Anja Snellman itse) kertoo säästelemättä moninaisista tunteistaan, joita kokee kehitysvammaisen Marun pikkusiskona. Maru ja Anu varttuvat 60-luvun lopun Helsingissä. Maailmassa, jossa kehitysvammaisten puolestapuhujia ei vielä ole. Anulla ei ole nuoruudessaan ymmärtäjiä ja ymmärrys omia tunteita kohtaan tulee vasta aikuisiällä. Syyllisyys siitä kuinka on kohdellut Marua, hävennyt, käyttänyt hyväkseen ja toivonut erilaista siskoa, kaduttaa nyt. Syyllisyys seuraa Anua maailman matkoille asti. Se polttelee. Anu ei koe ansaitsevansa onnea, kun siskollakaan ei sitä ole. Anun kuvaamiin alkukantaisiin tunteisiin lukija voi samaistua, tietämättä tuon taivaallista Anun roolista.

Kun kirjoittaa jotakin omakohtaista, sitä helposti katsoo liian läheltä. Anu ei silti sorru olemaan yksipuolinen ajatuksissaan, ei sorru pelkkään sääliin tai ylistyssanoihin. Kirjoittaminen on varmasti sattunut, kaiken kaivaminen ylös on tehnyt kipeää, mutta siihen on ollut palo. Vähän, mutta vain vähän tympäännyin loppusivuilla toistoon, mutta ei siitä mitään ongelmaa muodostunut. Anja ymmärtää ihmismieltä, syviä ajatuksia, joita moni ei tahdo myöntää ääneen.
Anun tekstistä aistii rakkauden kirjoittamiseen. Sanat tuntuvat tulevan helposti. Kirja soljuu eteenpäin. Se ei missään kohtaa pyri järkyttämään lukijaa. Se on ajatusvirtaa. Tuntuu kuin kirja olisi yksi pysähtynyt hetki. Pääoma hengittää tasaisesti. Kirja pysyi minulta piilossa pitkän aikaa, mutta olen iloinen että nyt tartuin. Heti muutaman kappaleen luettuani tajusin, että tästä tulen pitämään. Kannet olivat johtaneeet minua harhaan, olivat saaneet kuvittelemaan, että tämä olisi jotenkin tylsä lukukokemus.
Aivan varmasti tulen lukemaan lisää Snellmania. Sonja O. kävi täällä alkoi kiinnostaa kovasti.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Matti Rönkä: Eino (2015)

Eino on vanha, aikoinaan sotaankin osallistunut, omalajisensa mies. Hyväkuntoinen, mutta nyt vähän jo vanhuuden vikoja, ja siksi on lääkäriin lähdetty. Välit ainoaan lapseen, Janneen, ovat etäiset. Pojanpoikaan Joonakseen jo vähän puheliaammat. Kerttu-vaimo on siirtynyt jo tuolle puolen.

Kuten kirja osuvasti sen sanoo, riiut oli kesken, tansseissa olisi pitänyt nuoren miehen olla keikuttelemassa, mutta sota tuli ja repi. Sodasta Eino ei halunnut vaimolleen Kertulle puhua, ei reissuillaan tekemistään virheistä halunnut synninpäästöä tehdäkään, vaan piti itse sydämessään, ja nyt kysyykin, kun elämässä alkaa jo aika käydä vähiin, voisiko sitä itselleen jo anteeksi antaa?




Haluanpa kertoa, mikä kaikki Einossa on niin ihanaa. Kieli on runsasta, aitoa, rakastavaa, oivaltavaa ja hymyilyttävää. Ikäihminen ei ole vanhus vaan vanhempaa saapumiserää. Oli sellaisiakin sanoja, jotka avautuivat vasta hakukoneen käytön jälkeen, kuten "ottaa ettonet". Kaikenmaailman penikkataudit, marssimurtumat, humanterit, mahorkkatauot ja propsit vilisivät puheessa uskottavasti, kuvaten vanhaa hellästi ja arvostaen. Einossa on ehkä vähän sivuja, mutta se on hidas kirja, jonka kanssa ei tulisi kiirehtiä.

Sanalla sanottuna, Eino on inhimillinen. Olemme pieniä, virheellisiä. Rönkä ei syyllistä ketään, ei lähde vertaamaan, kuka oli pahempi toistaan, ei anna anteeksikaan, mutta yrittää ymmärtää.

Dialogia on vähän, ja sekin vähän on aina asiaa. Ei mitään korupuheita, turhuuksia ne on. Viipyilevässä kädenpuristuksessa on enemmän kuin monessa lauseessa olisi. Hetkien kuvaamisessa Rönkä onnistui, huomasin sen liikutuksen kyynelinä muutamassa otteessa.

Einosta jäi lämmin fiilis ja sen jälkilämmössä tässä vielä loimuttelen. Tuntui, kuin olisi käynyt pappalassa, katsellut itsekin vanhoja valokuvia ja pohtinut, mitä nuoruuden salaisuuksia niiden takana on.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Joanne Harris: Sinisilmä (2010)



Sinisilmä on tarina häiriintyneestä B.B.:stä, joka asuu äitinsä kanssa Yorkshiren pikkukaupungissa, ja fantasioi murhaamisesta. B.B on linnoittautunut huoneensa perälle ja ylläpitää sieltä badguesrock –nimistä kirjoitusfoorumia, johon hän postaa todellisuuden rajamailla olevia tarinoita lapsuudestaan traumakokemuksista. B.B. tuntuu jääneen tuonne lapsuuden nöyryyttäviin kokemuksiin vangiksi, pääsemättä koskaan aloittamaan omaa elämäänsä vapaana äitinsä varjosta. Suhde alistavaan, manipuloivaan ja väkivaltaiseen äitiin on epäterve kuten myös veljessarjan vanhempiin.

Hyviä tyyppejä ei juuri ole ja siinä mielessä kirja on onnistuneen todellinen. B.B. korostaa olevansa valmis vaikka tappamaan vailla omaatuntoa. Kaikilla meillä on mustia ajatuksia, tai vaikka nyt sinisiä, joka on B.B.:n – eli sinisilmäpojan mielestä paras väri ikinä, kuoleman väri.

Kirjaa vaivaa jaarittelu ja suomennoksen kirjoitusvirheet. Salaisuudet, jotka normaalisti toisivat kutkutusta lukijalle, toivat nyt vain epäselvyyttä. Henkilöiden nimet vaihtelivat lempinimistä oikeisiin nimiin lennossa. Kuka nyt olikaan kuka ja mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Suosittelen lukijalle muistiinpanojen tekemistä. Myös se, että B.B.:n äiti keräsi posliinikoiria, B.B. piti orkideoista ja jostain sitruunamarenkipiirakoista – tuntui turhalta nippelitiedolta ja sitähän tässä kirjassa piisasi.

Kirja muistuttaa lapsellista, katkeraa tilitystä siitä, kun nallekarkit eivät mene sisaruskatsaassa tasan. Eikai kukaan aikuinen kirjoita tällaista? Ainoa asia mitä tunsin B.B.:tä kohtaan oli sääli. Täytyy myös todeta, että kirjan lopetus oli suorastaan raivostuttava, ja viimeistään silloin koko lukukokemus tuntui täysin turhalta!

                                    "
Kyllä, kaikki valehtelevat. Minä olen valehdellut niin kauan kuin muistan. Se on ainoa asia, jonka osaan, ja minusta jokaisen pitää tehdä sitä missä hän on hyvä. Eihän kirjailija ole muuta kuin ihminen, jolla on lupa valehdella. Kirjoituksistani ei voisi ikinä päätellä, että olen tylsä ja tavallinen, silkkaa vaniljaa. Ainakin ulkopuolelta; sydämeni on erilainen. Mutta emmekö me kaikki ole sisimmässämme tappajia, jotka morsettavat rippisalaisuuksia?

                                    "
Muualla todettu

"Hyvin erilaista Harrisia aikaisempiin verrattuna tyylilajiltaan, mutta Harrisille tuttu terävä tarinan kuljettaminen tulee tässäkin kirjassa hyvin esille."

Cilla In Wonderland
"Mielestäni Joanne Harrisilla on hieman salamyhkäinen tapa kertoa. Hänen muiden kirjojen kohdallaan olisin aivan myyty tästä tyylistä, mutta Sinisilmässä se enemmänkin ärsytti. "

"Sekavuuden vuoksi lukeminen turhautti ajoittain, mutta halusin kiihkeästi tietää, kuinka tarina päättyy ja jatkoin siksi eteenpäin. Loppu sisältää entistä enemmän hurjia juonenkäänteitä, jotka päättyvät avoimeen loppuun ja lukijan lukuisiin kysymyksiin."