lauantai 23. syyskuuta 2017

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema (2013)

Isäni, tuo iljettävä ja pahansuopa mies, istutti minut illalla syliinsä. Hän sanoi rakastavansa minua.
Myöhemmin löysin hänet uupuneena, liikkumattomana, siivottomana, sijaamattomalle vuoteelle lyyhistyneenä. Näin tyynyni hänen päänsä vieressä, ja voi herttinen, Marnie oli painanut sen hänen kasvoilleen.
Ei muuta kuin tervemenoa, Eugene Doyle.
Nelly

12-vuotias pikkuvanha Nelly ja 15-vuotias päihteitä käyttävä isosiskonsa Marnie jäävät äkkiarvaamatta orvoiksi, kun vanhemmat Greg ja Isabella heittävät veivinsä. Neuvokkaat siskokset ovat tottuneet jo aiemmin pärjäämään omillaan, sillä huumehörhöiset vanhemmat ovat useimmiten jättäneet aamiaismurot ostamatta ja lapset ovat lähteneet nälkä kurnien koulunpenkille. Vanhempien poissaolo tuo vain käytännön ongelmia. Mistä nyt rahaa? Ja entä jos sossu kiinnostuu ja laittaa lapset laitokseen? Sitähän isosisko ei salli.

Skotlantilainen Lisa O'Donnell on kirjoittanut omaperäisen teoksen. Kirja käsittelee hurjan vakavia aiheita (orpous, vanhempien kuolema, vanhempien alkoholi- ja huumeongelmat, aavistus seksuaalisesta hyväksikäytöstä) tragikomiikan keinoin ja minähän olen tunnetusti mustan huumorin ystävä. Rakastuin kirjaan nopeasti, mutta en aivan heti. Alkulauseissa vielä tuntui että huumoria on liikaa, ja että tyttöset ovat kuin kaksi psykopaattia, jotka eivät sure vanhempiensa kuolemaa. Pikkuhiljaa selviää, että vanhemmat ehkä olivat loppunsa ansainneet (vaikka eihän nyt niin saa sanoa) ja ymmärrys korvaa hämmennyksen. Kirja on nerokas jo siinä mielessä, että teininä muistan itsekin paenneeni usein mustaan huumoriin vaikeista asioista keskustellessa.

Kirjan suola on hyvässä, hallitussa juonessa, komiikassa mutta myös tyttöjen persoonissa. Isosiskon, kympin oppilaan, mutta huumeistakin hieman innostuvan ja yöt kylillä laahaavan/paljon alkoholia käyttävän Marnien ei ehkä voisi kuvitella olevan paras tukipilari esiteini-ikäiselle Nellylle. Mutta Nelly se vasta onkin tapaus. Harry Pottereiden maailmaan paennut tyttö ei oikein hoksaa aina mitä ympärillään tapahtuu, ja osaa olla melkoisen rasittava sille päälle sattuessaan. Koskettavinta kirjassa on kaiken ylle laskeutuva sisarellinen puolueellisuus. Siskot tekisivät mitä tahansa toistensa puolesta - ja jos luet kirjan, huomaat, että niin he tekevätkin.

Kirjan kanssa ei kauaa mennyt, ja loppusivulla tunsin etten olisi tahtonut matkan koskaan loppuvan. Tuntui että tyttöjen sydämetkin asteittain pehmeni kuin heihin tutustui. Kyynelsilmin lopulta laitoin kannet kiinni. Ehkä siksi, että jään heitä kaipaamaan. Ja kirja loppui silti niin pian. Kävikö tytöille lopulta hyvin? Ja mitä vanhemmille oikeasti tapahtui?
Kiitos Marika Oksalle kirjavinkistä

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 304
Kustantaja: Moreeni

lauantai 16. syyskuuta 2017

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit (2013)


"Minä menen sänkyyn", Hughes sanoi.
"Mitä suotta." Nick haroi tukkaansa. "Sinähän olet jo unessa."


Punaisen sään tiikerit tarjoaa kauhallisen girlpoweria. Se muistuttaa, ettei 40-luvun Amerikastakaan puuttunut naisvoimaa, eikä todellakaan jokainen avioitunut nainen ollut syntynyt soppakauha sormissaan, äidillisiin tehtäviin räätälöitynä. Nick on tulisieluinen nuori nainen avioituessaan komean Hughesin kanssa. Hän odottaa avioelämältä mitä jokainen - rakkautta, mutta sodasta palaa poissaoleva, vaikkakin kaikinpuolin täydellinen, elämänsä järjestyksessä pitävä mies. Vaikka Hughes on komea kuten ennenkin, on mies luonteeltaan enemmän pakenija kuin taistelija, kun taas Nick tahtoisi läimäyttää miestään avokämmenellä, jotta saisi edes jonkinlaisen reaktion, särön täydellisyyteen ja miehen avaamaan silmänsä sille mitä hänellä on.

Kulisseissa kuohuu, mutta naapuruston silmin ovat Nick ja Hughes unelmapari. He järjestävät juhlia ystävilleen, jotka eivät tosin ole oikeita ystäviä, joitten kanssa puhuttaisiin rehellisesti, vaan saman elintason jakavia statussymbolisia seurapiirikavereita. Kulisseissa kumotaan hieman liian reippaasti gin toniceja tyhjään vatsaan, koska elämä on yksinkertaisesti niin teeskenneltyä, että mitta alkaa olla täynnä.

Nick on kirjan tiikeri. En oikein voinut olla ihailematta ruuanlaittokyvytöntä ja hissukkanaisten täyttämälle naapurustolle pyllistävää, neuvokasta naista, joka saa kaiken mitä haluaa, mutta ei surukseen sitä, mitä kaikkein eniten tahtoisi. Hiukan etäisempi on pitkän matkaa serkku Helena, joka jää usein tulisemman Nickin jalkoihin. Ystävykset ovat kuitenkin kuin paita ja peppu ja jakavat avioelämän salat toisilleen.

Vaikka harvoin luen tämäntyylistä (enkä edes tiedä millä tavalla tätä tyyliä kuvaisi) olin nopeasti myyty Klaussmannin miellyttävälle, taitavalla, ihastuttavalle kädenjäljelle, osuvalle ja hauskalle dialogille ja särmikkäille henkilöhahmoille. Kirja ei ole liian raskatekoinen, se on viihdyttävä, ja kuitenkin syväluotaava, eikä henkilöt jää ilman kosketuspintaa.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 388
Kustantaja: WSOY

perjantai 15. syyskuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus (2016)

Koulussa minusta yritettiin tehdä tyhmää vain siksi, etten puhu. Nyt tiedän että on olemassa sellaisia opettajia kuin Saastamoinen, jotka vihaavat kaikkein heikompia ja turvattomampia, haavoittuneita, silmälaseja pitäviä, päänsärkyä potevia, ontuvia ja puhumattomia. Niin kuin vammat tekisivät ihmisestä niin tyhmän, että hänet voitaisiin sivuuttaa tai nöyryyttää ja kulkea ohi ylimielisesti.

Eletään 40-luvun lopun Suomessa. Sodat ovat juuri raiskanneet Suomen maan, ja sen tuntee painavasta ilmapiiristä. Sodasta puhutaan kuiskien, vasta kun makuuhuoneitten ovet ovat kiinni. Inga on 9-vuotias tyttö, joka on näki liian paljon. Hän asuu isovanhempiensa Annan ja Abrahamin kanssa. Isä ja äiti ovat kuolleet sodan uhreina, vaikka kirja ei heti paljastakaan missä olosuhteissa. Inga tuntee, että hänellä on kaksi omituisuutta: vaakasuora (ylimääräinen varvas, jonka takia hän nilkuttaa) ja se, ettei Inga saa sanaakaan suustaan. Ei ole saanut viiteen vuoteen, ei sen jälkeen kun jotain kamalaa tapahtui Vanhatalon edessä, ja Inga näki.

Erikoinen, yksinäinen, kirjoista ja avaruudesta kiinnostunut, nilkuttava tyttö paistaa kaikkien silmiin ja on koulussa kiusaajille helppo kohde. Nilkku-Inkku huutaa kylän pojat ja kun läksyjä kysyy kuuluu haista paska. Kesäloma onneksi häämöttää, mutta loman jälkeen on palattava taas susien syötäväksi. Hyötyä ei ole ollut muista aikuisista tai edes opettajasta, jotka kaikki tuntuvat näkevän kiusan ansaittuna. Miksi tyttö on lakannut puhumasta, kun on kerran joskus osannut? Heidän on hankala ymmärtää, ettei Inga sitä tahallaan tee. Huuto vei tytön sanat, ja ne katosivat.

Isovanhemmat ja kotiapulainen, Alma, tekevät kaikkensa jotta Inga tuntisi olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi, jotta tyttö saisi rauhassa olla hiljaa tai mahdollisuuden tulla ulos kuorestaan, kun siihen on valmis. Heilläkin alkaa keinot olla vähissä, kun tyttö pelkää niin, että sulkeutuu yhtä enemmän. Koti on kuitenkin turvasatama, ja sieltä Inga alkaa vähitellen ponnistaa, rikkoo kuorensa.

Hiljaisuus yllättää lyhyydellään, yksinkertaisuudellaan ja lempeänlämpöisellä pullantuoksullaan.  En ole aiemmin lukenut Hirvisaarta, ja tämä pieni kirja tuntui turvalliselta tavalta lähteä testaamaan mitä ajattelisin. Hirvisaari on kirjoittanut historiaan sijoittuvia kirjasarjoja, ja kun en ole sarjojen ystävä, tämä itsenäinen kirja sopi minulle. Ingasta tuli nopeasti elävä, ja hänelle tahtoi niin paljon hyvää, vaikka rutistaa oikein lujaa, mutta kuitenkin niin ettei pieni säikähdä. Kärsivällinen Tuomas-lääkäri ja hänen urhoollinen Joel-poikansa olivat kirjan sympaattisimmat hahmot, vaikka tavallansa kaikki olivat symppiksiä. Sodalla on roolinsa kirjassa, kaiken taustalla. Hiljaisuuskin laskeutui monin tavoin, muuallekin kuin tytön mieleen. Tämmöisiä kirjoja tarvitaan opettamaan meille empatiaa kun maailmassa paukkuu, kiitos.
Arvio: ★★★½

Sivuja: 239
Kustantaja: Otava