sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen (2017)

Mitä siitä tulee, jos sallitaan yhdessä asiassa otettavan laki omiin käsiin? Kohta sama käytäntö leviää kaikkeen muuhunkin, ja vaikea on silloin vetää rajaa lain ja laittomuuden välille.

Pekka Matilaisen omakohtainen dekkarityylinen romaani 60-70 -lukujen Helsingin alamaailmasta tuo pääkaupungit kadut eläviksi. Erityisesti  juuri alamaailman kadut, joissa kokoontuvat iltaisin pimeän viinan myyjät, juopot ja huorat. Viinaa kiskotaan aamusta iltaan. Töissä käydään satamalla. Nukutaan milloin missäkin. Välillä ollaan vankilassa.
Kirjan alkaa, kun mies herää tiputuksessa. Hän on juuri päässyt vankilasta istumasta jostain pikkurikoksesta (en muista mistä rikoksesta, enkä miehen nimeä ja voi olla ettei niitä kirjassa edes mainita) Itse asiassa mies on istunut linnassa jo muutamaan otteeseen. Rikoskierre on alkanut lapsuudessa kun on tullut tutustuttua samalla kadulla asuviin vääriin tyyppeihin. Äidistä ei mainita juuri sanallakaan, ja isä on tullut sodasta ankarana ja kolhittuna, pysyen aina etäisenä.
Viina on aina maistunut miehelle. Mitäpä muutakaan sitä elämällään olisi tehnyt? Koulut jäi kesken. Naissuhteista on ollut hankala pitää kiinni vankilasta käsin. Mielessä on kuitenkin erityisesti Helena, entinen tyttöystävä, nuori tyttö jota mies on koko vankila-aikansa ajatellut. Kun hän kuulee Helenan raiskauksesta, mies saa tehtävän. Kännääminen saa jäädä, kun hän alkaa ratkoa Helenan raiskausta. Tyypit on löydettävä ja heitä on rangaistava. Pian kannoilla ovat kuitenkin myös poliisit.
Mies löytää itsensä ratkomasta raiskaustapausta, oman käden oikeutta käyttäen. Pikkurikollisena hän tietää oikeat tyypit, osaa kysyä oikeat kysymykset. Juoda ehtii myöhemminkin - rikos on selvitettävä nyt.
Matilaisen kirjan parasta antia on sen todennäköisyys. En alkanut selvittämään, ovatko kaikki kirjassa mainitut kadut ja baarit oikeasti olleet olemassa, mutta sain ainakin käsityksen, että näin on ollut. Pienet yksityiskohdat (vaikka välillä tuntuu, että niitä on liikaakin, kun jokainen kadunnimi ja kuppila ja julkinen rakennus pitää mainita) tekevät kirjasta hyvin elävän. Voin kuvitella että sen ajan Helsingissä asunut saa kirjasta paljon enemmän.
Aikansa kuvaus tuntuu onnistuneelta. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun luin, että tuohon aikaan homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia. Alkoholilaki on vähän erilainen. Viinaa ostettiin viinakortilla: Ilmankos trokareita oli kadunkulmat pullollaan. Tämmöiset pienet faktat ja niiden auki selittäminen tekivät kirjasta kiinnostavan.
Mies ei päähenkilönä ole samaistuttava tai edes sellainen johon haluaisi samaistua. Mies on toteava ja harvasanainen. Ei mikään vuoden poikaystävä. Ei sellainen johon haluaisi oikeassa elämässään tutustua. Mies ei itse tunnu kantavan kirjaa, eikä välttämättä edes sen tapahtumat, mutta kirjan kieli ja tuon ajan Helsinki vei mennessään. Olin myös vähän pettynyt, kun itse Helena ei missään vaiheessa kirjaa päässyt näyttämölle. Hän oli vain miehen mielessä.
Dekkarien ystävät - älkää epäröikö tarttua tähän, kuten minä epäröin. Kirjan kansi ei suoraa sanoen ole mielestäni kauhean houkutteleva. Ei ole takakannen tekstikään. Siksi jäi melkein lukematta.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Deborah Levy: Uiden kotiin (2016)

Hetket Kitty Finchin kanssa olivat olleet nautintoa ja kipua, järkyttävä koe, mutta ennen kaikkea ne olivat olleet virhe. Mies pyysi tätä jälleen olemaan kiltti, niin kovin kiltti, ja ajamaan hänet turvallisesti kotiin vaimon ja tyttären luo.
"Niin", tämä sanoi, "Elämä on elämisen arvoista vain, koska toivomme, että se muuttuu paremmaksi ja pääsemme kaikki turvallisesti kotiin."
Uiden kotiin toi mieleeni lainauksen, jonka joskus luin Pinterestissä: "Everyone who is in your life is meant to be a part of that journey, but not all of them are meant to stay." Muistan pohdiskelleeni sitä pitkään ja saaneeni siitä jonkinlaisen mielenrauhan. Menneet ihmissuhteet ovat tärkeitä siinä missä tämänhetkiset - eikä teitten eroaminen välttämättä kerro kenenkään epäonnistumisesta. Ymmärrän saaneeni useita opetuksia elämässäni käyneiltä ihmisiltä, ja jatkuvasti opin lisää.
Tässä kauniin magentan sävyisen kannen saaneessa kirjassa on tyttö, joka löytyy alastomana Ranskassa lomaa viettävän perheen uima-altaasta. Takakantta lukiessa sain vähän väärän käsityksen tapahtumien kulusta. Sanotaan, että "runoilijan vaimo kutsuu tytön perheen vieraaksi", mutta eihän vaimo tytön perhettä sinne kutsu, vain tytön itsensä.
Tyttö on melkoinen. Kirkkaan punainen tukka, langanlaiha, tärisevä, änkyttävä ja kertoo olevansa kasvitieteilijä. Tyttö on kummallinen, salaperäinen, alaston, vangitseva ja voimakas, ja sopii oudon perhefarssin keskelle tasapainoa järkyttämään.

Kirjassa kaikki on harkittua, mutta ei välttämättä olennaista. Englantilaisperhe koostuu runoilija-miehestä, sotakirjeenvaihtaja-vaimosta ja murrosikäisestä Nina-tyttärestä. Kieli on herkkää, vähäeleisellä tavalla, ei mitenkään herkkiä sanoja suoltaen. Ammatit oli totta kai valittu harkiten, samoin tyttären ikä, ja ne kertoivat hahmojen luonteista.
Kirjan juoni on vaikeasti selitettävissä, eikä sitä oikein voi avata paljastamatta kirjasta olennaisia asioita. Hohto perustuu salaperäiseen tyttöön, jonka lukija joko kokee kiehtovana tai sitten ei - ja siinä tapauksessa hohto on menetetty. Minuun erityisesti teki vaikutuksen runoilijamiehen ja tytön kommunikointi. Tyttö oli pelottava, silti ujo ja hymyilevä. Kaiken nähnyt ja kuitenkin tabula rasa.
Kuten monesti, en osaa nytkään selittää mistä salaisista ainesosista syntyi se tunne joka sain mut rakastumaan. Ehkä se oli kirjan absurdius. Jokin ei ole kohdallaan. Eletään Twin Peaks-henkisessä, kummallisessa tarinassa, taide-elämyksessä, jota saa kyllä yrittää tulkita - mutta nauttii siitä ilmankin. Selvää on vain se, että jokin tulee menemään pieleen.
Erityiskiitos Pienen kirjaston Katrille, joka suositteli kirjaa blogissaan. En olisi muuten tätä lukenut. Olisin varmaan lukenut kirjan jo aiemmin, mutta kirjastooni kirja tuli lainattavaksi vasta viime kuussa.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ny ssaa suositella!

Helmet-lukuhaaste sujuu aikataulun mukaan (ja pah, mulla ole mitään aikatauluja) ja luettuja kirjoja on sinne kertynyt jo 12 kappaletta. Listaa selatessa huomaa, että siellä on muutama vähän kinkkinen kohta. Olisko blogiyhteisöstä apua? Nyt saa vinkata sielunsa kyllyydestä!
 

Tuleeko mieleen kirja, joka on 

  • Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
Tulisko käännöskirjojen joukosta joku mieleen? Nyt on tullut kovasti luettua kotimasta, tekisi mieleni seikkailla muissa maissa.


  • Suomalainen klassikkokirja
Olen kaikkea muuta kuin klassikkohamstari. Kotimaiset klassikot ovat vielä lukemattomampia kuin vaikkapa amerikkalaiset. Kovin pidin Aino Kallaksesta, ja Juhani Ahosta en juuri lainkaan. Tykkäsin myös Jäniksen vuosi -elokuvasta mutta en usko jaksavan lukea vastaavaa kirjana. Iltasanomien "Nämä kotimaiset on luettava" -testissä sain huikeat 6/44 raksittua. Onko sulla jokin tietty suosikki kotimaisten klassikoiden suhteen? Ja miten klassikko määritellään? Onko vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistus klassikko? Miksi ei olisi?


  • Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
Politiikka on kiinnostavuuslistan pahnanpohjimmainen. Suosittelisitko kirjaa joka ei kerro politiikasta? Ehkä ennemmin poliitikosta. Suunnittelen tähän kohtaan lukevani Jani Toivosen Musta tulee isona valkoinen, koska se on ainoa tähän sopiva kirja jonka tiedän olevan olemassa. Ja Omppu sitä suosittelee. Niin siks.


  • Kirja on inspiroinut muuta taidetta
Lyö ihan tyhjää.


  • Sankaritarina
Edelleen tyhjää.

  • Kirja kertoo Intiasta
Tyhjää, tyhjää. Tietysti voin hakea kirjoja aihesanalla Intia, mutta tulisko jotain erityisen hyvää mieleen?


  • Elämäkerta tai muistelmateos
En oikein ole elämäkertakirjojen lukija. Kukahan olisi kiva? Kiinnostava? 

  • Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Ja kuka olisi näin tuottelias? 


  • Kirjassa mennään naimisiin
Hm. ?

  • Ikääntymisestä kertova kirja
Tässä on hyvä aihe. Vinkkejä, vinkkejä antakaapa tulla!
 
  • Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Ja eipäs tule tähänkään hätään ketään mieleen. Ja hei, se yhdenpäivänromaani vielä. En nyt muista olenko lukenut eläissäni yhtä ainoaa yhdenpäivänromaania. Piti muuten ihan googlettaa, mikä se on.