perjantai 28. lokakuuta 2016

Halloween-haastekooste


Päätin tarttua Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen (1.-31.10.2016) sillä syystunnelmointiini kuuluu joka tapauksessa olennaisena osana jännärien lukeminen. Kauhu on kirjalajeista rakkainpani, ja sieltä erityisesti ajan patinoimat teokset. Niina oli blogissaan koonnut mukavan listan ehdotuksia, joista sain valittua luettavat kirjat vaivattomasti. 
Luin haasteeseen seuraavat viisi. 

Jeff Long, Tilinteon hetki 
Jälkipyykki: Mukiinmenevä trilleri. Nyt kun olen antanut lukukokemuksen hautua, voin todeta, että kirja oli lukemisen arvoinen. Näen vieläkin mielessäni elävästi kirjan salakaupungin. Voisin kuvitella lukevani lisää Longia.

Marko Hautala, Unikoira
Jälkipyykki: Hautalaa luen ehdottomasti jatkossakin. Pidin hänen henkilöhahmoistaan, kuvasin niitä raikkaiksi ja olen edelleen samaa mieltä. Kirjassa oli myös yllättävää tilannekomiikkaa. Ihana, erilainen kauhukirjailija!

Anne Rice, Veren vangit
Jälkipyykki: Veren vangeista tykkääminen tuntui jollain tapaa väärältä. Mutta tämä oli kirjoista se, joka sai minut menemään nukkumaan myöhemmin, sillä tahdoin vain lukea ja lukea. Siirryn jatko-osaan piakkoin. 

Aino Kallas, kokoelma joka sisälsi Reigin papin, Barbara von Tisenhusenin ja Sudenmorsiamen
Jälkipyykki: Se, että pidin Aino Kallaksesta, yllätti kaikkein eniten. En ollut kuullut kirjailijasta aiemmin ja mielestäni Kallasta saisi mainostaa enemmän. Tämä oli mystinen kokemus, suosittelen.
Bram Stoker, Dracula 
Jälkipyykki: Emmin kirjastossa lainata Draculaa. Sivumäärä tuntui isolta, mutta lopulta 600 sivua ei ollut tämän klassikon kanssa yhtään liikaa. Rakastuin herrasmies van Helsingiin ja ylipäätään kirjan tunnelmiin. 
  
Niinan listalta olin jo lukenut Stephenie Meyerin Houkutuksen, Edgar Allan Poen Korppi ja kultakuoriaisen sekä muita kertomuksia, Maggie Stiefvaterin Väristyksen ja Stefan Spjutin Staalon.
Kiinnostavia olivat myös Ray Bradburyn Hullujen hautausmaan, Agatha Christien Kurpitsajuhla, Dimitri Gluhovskin Metro 2033 ja Mary Shelleyn Frankenstein, jotka siirsin lukulistaani ja luen hamassa tulevaisuudessa. Kirjailijoina minua ovat kiinnostaneet jo pitkään Erin Morgenstern ja Neil Gaiman, joihin aion tutustua. Jossain vaiheessa. 

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Dolores Redondo: Luualttari (2016) Baskimaan murhat #2


Siinä ongelma juuri onkin, emme tunnu oppivan mitään historiasta. 
Dolores Redondo, Luualttari


Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar tutkii espanjalaisessa kylässä, Navarrassa, naismurhien sarjaa. Naisten puolisot ovat epäilemättä syyllisiä, mutta vaikuttaisi, että heitä on ohjannut tekoihin yllyttäjä. Miehille on yhteistä se, että jokainen heistä päätyy murhatyön jälkeen itsemurhaan, jättäen viestiksi sanan tarttalo. Osa surmatyön tekijöistä jättää viestinsä nimenomaan Amaialle, ja näin Amaia on entistä enemmän kytköksissä rikoksiin. Kylällä, josta surmatut naiset ovat kotoisin, on synkkä menneisyys, johon sekoittuu vahvasti vuosisatoja vanhat taikauskomukset ja seudun mytologia. Kirja käsittelee äitiyden haasteellisuutta yhdistettynä rikostutkijan ammattiin, sillä Amaia saa kirjassa esikoisensa. Hän joutuu läpikäymään yhä uudelleen rankkaa lapsuuttaan skitsofreniaa sairastavan äitinsä varjossa tullessaan itse äidiksi.
Dolores Redondo on nouseva espanjalainen kirjailija, joka höystää kirjansa ripauksella maansa mytologiaa. Luualttari on toinen osa Baskimaan murhat-trilogiassa, jonka avasi Näkymätön vartija, ja sarja jatkuu Myrskyuhrissa. Redondo oli vuoden 2015 myydyin rikoskirjailija Espanjassa. 
Minulla kävi kirjastossa kömmähdys, sillä en ole lukenut sarjan avausosaa ja huomasin vasta kotona, että lainasin sitten kakkososan. En siis tiedä Näkymättömästä vartijasta mitään, ja en tiedä, paljonko tämä fakta söi kirjasta. Välillä oli viitteitä menneisiin tapahtumiin, mutta sitä en osaa sanoa, oliko näitä tapahtumia puitu aiemmassa osassa ja kuinka paljon. Luualttari toimi myös itsenäisenä kirjana, mutta suosittelen silti aloittamaan Näkymättömästä vartijasta.
Suurta ylityspuhetta tästä kirjasta ei tule. Sanotaan nyt vaikka näin, että olen lukenut parempiakin trillereitä. Annoin kirjalle yhden tähden. Vähän ihmettelen, miten kirjasarjasta on tullut näinkin suosittu. Toimiikohan tämä sitten paremmin alkuperäiskielellä? Annoin tälle vain yhden tähden, sillä vaikka yritin, niin en pitänyt. En pitänyt Amaiasta, joka oli rikostutkijana juuri niin perinteinen kuin olla voi. Amaia tuntui hahmona ontolta ja tunneköyhältä, joka ei tuntunut tulevan kovin hyvin toimeen ihmisten kanssa. Amaian kykyjä ja erityisyyttä yritettiin korostaa turhankin paljon. 
Kuten jo aiemmista arvosteluista olen lukenut, hahmojen perässä oli hankala pysyä, kun välillä puhuttiin etunimellä ja välillä sukunimellä. Meni todella pitkään, ennen kuin opin tuntemaan kirjan henkilöt. Tuntui, että jotkut asiat olivat yhdentekeviä juonenkulun kannalta, joten ohitin niitä pikaluvulla, ja keskityin välillä vain dialogiin. Kiinnostavaa oli Baskimaan mytologia, mutta sekään ei paikannut kirjan valitettavaa tylsyyttä. En silti sano, että tätä ei kannattaisi lukea. Ainakin sen voin sanoa positiivisena asiana, että kirja pysyi hyvin koossa juonellisesti, se niin sanotusti "kulki hyvin".

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Miksi luen?



Luen, jotta tuntisin enemmän.
Kun taas pitkästä aikaa aloin lukea enemmän, olen alkanut nähdä mitä kummallisempia unia. Näen maisemia ja paikkoja, jotka ovat monimutkaisempia kuin luulin pystyäni kuvittelemaan. Muistan paremmin värit ja sanat. Olen pohdiskeleva luonne, kirjat ovat pähkinöitä purtavaksi. Minulla on hyvä mielikuvitus, johon voisin upota päiväkausiksi. Nautin siitä, kun näen kirjan mielessäni. 

jotta löytäisin. Olen joskus ollut pitkiäkin aikoja lukematta. Silloin saatoin nähdä unia, joissa luen. Kaipaan lukemista, kuten mitä tahansa rakasta harrastusta. Tiedän, että pitkänkin tauon jälkeen tulen aina palaamaan tähän harrastukseen. En tiedä rakastanko kirjoja jopa enemmän kuin lukemista. Pienenä pidin kirjoja vain käsissäni ja pidin siitä miltä ne tuntuvat, en ollut mikään lukutoukka, mutta kasvoin kirjojen keskellä sillä siskoni luki paljon. Olen aina ollut oman tieni kulkija, enkä tuolloin halunnut ottaa siskon harrastusta omakseni. Luin omassa hiljaisuudessa, ääntä pitämättä. Rakastuin Humisevaan harjuun, romanttiseen nummimaisemaan, siskoni jalanjäljissä, kuin salaa. Välillä on ollut hankalaa löytää kiinnostavia kirjoja. En ole genrerajoittunut, löydän luettavaa monista lajeista. Lähtemättömän vaikutuksen on tehnyt Edgar Allan Poe, jonka kanssa koen sukulaissieluisuutta. Olen kokenut pientä tyhjyyden tunnetta, kun en tiedä voiko mikään kirja enää tehdä samanlaista vaikutusta. Poen ohella William Hope Hodgson teki elämää suurempaa vaikutuksen The House on the Borderlandilla, Kauhujen talolla.


Harvoin tykästyn realistisiin kirjoihin. Voi kai sanoa, että rakastun kirjoihin jotka kuvaavat parhaiten pahimpia painajaisiani. Luulin, ettei nykykirjallisuudesta löydy minulle mitään tarjottavaa, mutta voin huokaista helpotuksesta. Luin vastikään Stig Saeterbakkenilta Läpi yön -teoksen, joka toi takaisin sen tunteen, että suuria kirjoja kirjoitetaan vielä nykyäänkin, ja että sellaiseen voi törmätä milloin vain. Äärettömän surullista on se, että Saeterbakken teki kirjansa jälkeen itsemurhan. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin olisi lukenut päiväkirjaa. Se oli miehen jäähyväinen. Jostain sieltä yön pimeistä sokkeloista löysin itsenikin. 
Läpi yön on kirja jolle toivon paljon lukijoita. (Linkistä kirjan Goodreads-sivulle.)

jotta olisin kotona. Siinä on sitä jotain, kun makaa pehmeissä völlyissä ja lukee. Ja vieressä höyryää kuppi kuumaa juotavaa. Sitä on koti minulle.

uteliaisuuttani. Suhtaudun uteliaisuudella ympäröivään maailmaan. Siksi haluan lukea paljon ja kaikenlaista. Haluan oppia viisaammilta ja ymmärtää maailmaa ja kulttuureja. Olen utelias ymmärtämään itseäni, ja kuin myös haluan ymmärtää muita. Ihmiset ovat mysteerejä.

rakkauttani. Kirjoitan jonkun verran runoja ja kaikki mitä kirjoitan on aina surullista. Kirjoistakin valitsen usein ne surullisimmat tarinat. Varmasti lukeminen on minulle myös eskapismiä eli pakoa todellisuudesta, haluan upota traagisiin päiväuniini. Jos elämä kusee tosi pahasti, en pysty lukemaan ollenkaan. Elämän perustusten pitää olla paikoillaan, jotta pystyn keskittymään. Kirjat, sanat yleensäkin, ovat minulle omaisinta ilmaisua. Olen tavattoman huono ilmaisemaan itseäni puhumalla. Riitatilanteissa saatan kirjoittaa paperille ajatukseni, sillä muuten olisin mykkä. Kasvuvuosien kivussa kirjoittaminen oli terapiani.

vastapainona. Lukeminen ja siitä kirjoittaminen on ehkä huonoa vastapainoa toimittajan työlle, koska niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haastatteluissakin eläydyn siihen mitä kuulen, pyrin ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä ja sen jälkeen kirjoitan ylös parhaani mukaan. Toimittajana tekstit on kuitenkin aina jossain määrin pakollisia ja arvostelun alaisia. Tässä saan eläytyä ja kirjoittaa vapaaehtoisesti, kirjoittaa sillä tavalla kuin haluan, ilman vaatimuksia, ja omistaa omia mielipiteitä.

Miksi sinä?

lauantai 22. lokakuuta 2016

Anne Rice: Veren vangit (1992)



Olin kaksikymmentäviisivuotias kun minusta tuli vampyyri, silloin oli vuosi 1791.
Anne Rice, Veren vangit



Anne Ricen Veren vangit on Louisin kirjanpituinen pohdinta ihmisyyden rippeistä, jotka eivät katoa hänestä vuosisadoissakaan. Louis on ollut 25-vuotias komea nuorimies, kun vampyyri Lestat iski hampaansa häneen tehden hänestä kuolemattoman. Alkuhämmennyksen jälkeen Louis ymmärtää olevansa aivan erilainen vampyyri kuin Lestat. Hänen mielensä täyttää lukemattomat kysymykset; Onko Jumala olemassa? Onko Paholainen olemassa ja olenko hänen kätyrinsä? Olenko tuomittu kadotukseen synneistä joita teen? Louis  tuntee ihmisyyden vielä syvällä sielussaan, tarkkana oikeudentuntona, ja toisaalta vampyyrinluonto saa hänet tappamaan joka yö.
Veren vangit ottaa vampyyriaiheen käsittelyyn filosofiselta kantilta ja saa aiheesta irti enemmän kuin mikään aiempi vampyyrikirja, jonka olen lukenut. Olen luku-urakan jälkeen suorastaan nääntynyt, niin kuin minustakin olisi vedetty veret kuiville. Loppua kohden tarina saa mitä uskomattomampia käänteitä, ja sitä kautta pitää lukijansa otteessa. Voin kuvitella mielessäni Louisin vuosisadoissa hioutuneen itsevarman äänen, kun hän kertoo pelokkaalle ja samalla uteliaalle nykyajan poikaselle elämäntarinansa yön pimeydessä, ja poika tallentaa sen nauhurinsa kaseteille. 
Jos joissakin kirjoissa henkilöt jäätävät tuntumaan etäisiltä, tässä kirjassa sitä ongelmaa ei ollut. Voisi kuvitella, että olisi hankalaa tuntea empatiaa ja samaistua vuosisatoja eläneen vampyyrin tunteisiin, mutta se käy vaivattomasti. Lukijana tunsin sen tuskan, jota Louis tunsi, hänen yksinäisyytensä ja surunsa. Nautin henkilöhahmojen erilaisuuksista, eri temperamenteista, sillä ne oli kuvattu älykkäästi. Rice kirjoittaa vampyyreista, mutta on tarkkanäköinen ihmismielen avaaja. Minulle tämä kirja oli iloista mielen ilotulitusta. Tunsin tunteita laidasta laitaan ja koin sitä mitä hyvän kirjan kanssa; eläydyin täysin päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin. Tunsin, kuin olisin itse tarinassa. Nyt takakansi ei valehdellyt, tämä on nimenomaan tyylikäs, hienostunut ja surumielinen teos.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Jeff Long: Tiliteon hetki (2005)


Kaupunki alkoi asua hänessä. 
Jeff Long, Tilinteon hetki



Päättäväinen Molly Drake, nuori kunnianhimoinen journalisti, matkaa Kambodzaan toiveissaan tehdä Times-lehteen vuosisadan lehtijuttu Vietnamin sodassa kadonneiden amerikkalaissotilaiden jäännöksistä. Mollylla on kuitenkin huono onni matkassa ja hän saa häädön kaivauksilta. Molly ei silti tahdo lähteä Amerikkaan ennen kuin uraauurtavan lehtijutun ainekset ovat kasassa. Hän on satsannut matkaan paljon, ostanut jopa kymmenen tuhannen dollarin arvoisen kameran. Molly on jo luovuttamaisillaan, kun omituinen Luke lähestyy kahvilassa ja kertoo löytäneensä mielin määrin sotilaiden jäänteitä, ja on valmis johdattamaan Mollyn ja arkeologi Duncanin unohdettuun viidakkokaupunkiin. Matkaan lähtee myös veljensä jäänteitä etsivä kuumakalle John Kleat.

Jeff Longin yliluonnolliseksi kääntyvässä trillerissä on kaikki hyvän kirjan ainekset, mutta laimea lopputulos. En ymmärrä itsekään miksi lopputulos jäi niin vaisuksi. Ensimmäiset 150 sivua luin hurjaa vauhtia, mutta ensihuuman jälkeen alkoi valitettavasti tuntua, ettei henkilöiden kohtalo kiinnosta. Toivoin, että kirja ns. kasvaisi loppua kohden, mutta näin ei käynyt. Kirjassa oli silti upea Vietnamin miljöö jonka maisemat pystyi hyvin kuvittelemaan omaan mieleensä, ja hyvin rakennettu, salaperäinen juoni, jonka mysteerit paljastuivat vasta viimeisillä sivuilla. Ja - opin itsekin vasta nyt mitä olivat muntjakit ja punakhmerit. Eksyttävä temppelikaupunki olisi antanut miljöönä enemmänkin ainesta, vaikkapa kauhuunkin asti, mutta se jäi käyttämättä.
Kirjaa lukiessa mietin, että tämä on ihan-hyvä-perustrilleri, ilman mitään sen kummempaa kommervenkkiä, joten voin tätä suositellakin trillereistä nautiskeleville. Mitään huikeaa tai nerokasta en kokenut. Henkilöt jäivät niin etäisiksi, että se söi kirjasta paljon pois. Vietnam, temppelikaupungit ja takakannessa lupaillut "väkivaltaisen menneisyyden henget" jäivät jotenkin kosketusta vaille. Odotin enemmän.
Bloglovin'

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Aino Kallas: Reigin pappi (1926), Barbara von Tisenhusen (1923), Sudenmorsian (1928)


Näin ovat taivaan tähdet alusta alkaen minut tuskan ja kuoleman lapseksi tienneet, ja Skorpioni on minun merkkini ollut. 
Aino Kallas, Reigin pappi



Aino Kallaksen 1920-luvulla kirjoitetussa kokoelmateoksessa sukelletaan taikauskon, teloitusten ja luokkajakojen maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Liivinmaalle (historiallinen alue, joka käsittää nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian). Kristinusko saa kirjassa ison osan, sillä maa-alueella on tehty 1000-luvun alussa ristiretkiä pakanauskontojen hävittämiseksi. Taikausko elää vielä kirjan sivuilla.
Reigin pappi 
Anno 1592 syntynyt Paavali Anteronpoika Lempelius, tuntee sydämessään vihaa, vimmaa ja kiivautta, joka on tullut häneen taakkana tähtitaivaan eläinradalta. Isänsä pappissukua kunnoittaen lähtee hän samalle tielle, ja päätyy kaukokaipuussaan Liivinmaalle Tallinnaan pappismieheksi. Löytää hän hyväsukuisen neitsyenkin, Catharinan, joka on hipiältään puhdas ja kuin valkaistu, niin kuin rantakivet, jotka kauvan ovat veden rajassa viruneet ja ovat siliät käden koskettaa. Ikävän sattumuksen kautta Lempeliuksesta tulee Reigin pappi, virka on sellainen, että siihen virkaheiton tehnyt pappismieskin voitiin ottaa. Liivinmaalla papin vaimo tustustuu papinapulaiseen Jonas Kempeen, josta syyttyy rakkaus, joka kuolemaan päättyy. 
Tämä oli tarinoista lempparini! 
Barbara von Tisenhusen
Barbara von Tisenhusen, aatelisnainen, tahtoo vastoin Pärnun sopimusta ottaa mieheksensä rahvaan kirjanpitäjän. Pärnun sopimukseen on kirjoitettu, että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana pitäisivät. Barbara karkaa kirjanpitäjänsä kanssa, ja tätä ei Tisenhusenin kiivas suku katso hyvällä, vaan vaatii kuolemaa petturisiskolle. 
Sudenmorsian
Sudenmorsian on tarinoista siinä erilainen, että se ottaa taruainekset käyttöön. Sudenmorsian kertoo Metsän Hengen Aalon ja metsävahti Priidikin rakkaudesta. Vaikka Priidik näki, että Aalolla oli vasemman rinnan alla ruskia luoma, niinkuin piskuisen yöperhosen siipi, jota rahvas myös tulenkirjoiksi elikkä noidanluomaksi kutsuu, ihastuu hän tähän punatukkaiseen, säyseään naiseen. Öisin katoaa tämä kaunis nainen hänen viereltänsä, ja alkaa Priidik epäillä suopursun hajun huomatessaan; ethän toki ihmissutena öisin juokse, vaimo?  
Kirjaa ymmärtää paremmin, kun muistelee ensin mitä onkaan historian tunneilla opittu. Minun ainakin piti kaikki tarkistaa tapahtumia netistä, sillä Viron historia on painunut unholaan. Kirjan tarinoita, Reigin pappia, Barbara von Tisenhusenia ja Sudenmorsianta yhdistää jokaista niiden traaginen päätös kuolemaan. Kahdessa ensimmäisessä kielletty rakkaus joko eri säätyläisen kanssa tai aviorikos johtaa kuolemaan.
Kirja ei kosketa rajuista tapahtumistaan huolimatta, ja välillä on hankala keskittyä. Takaisin jouduin palaamaan monta kertaa. Kieli on vanhahtavaa, mutta ei niin vanhakantaista etteikö sitä ymmärtää voisi. Kirjal saa ymmärtämään, että olen etuoikeutettu saadessani rakastaa ketä ikinä tahdon, eikä kukaan tule minua järvenjäähän siksi upottamaan. Vaikka kirjan tapahtumat tuntuvat uskomattomilta, ei tarvitse epäillä hetkeäkään, etteikö niin olisi tehty. Eikä niin kauan aikaa sitten. Kirja sai pohtimaan, mikä nykyaikana on yhtä hullua. Nyt tuuditaudutaan siihen, että tämä aika on sivistynyt. Mutta ihmisiä jaotellaan eriarvoisiksi. Omanlaisiaan, erilaisia ristiretkiä tehdään.

torstai 13. lokakuuta 2016

Marko Hautala: Unikoira (2012)


Joonas oli aivan lähellä olentoa nyt. Ei mitään pelättävää, hän sanoi itselleen. Se on osa minua. Silti, tai ehkä juuri siksi, hän tunsin pelon kiihdyttävän hengitystä, kihelmöivän ohimoilta sormenpäihin ja varpaisiin saakka. Hän pysähtyi. Kuka sinä olet? Joonas kysyi. 
Marko Hautala, Unikoira 


Joonas on kokenut raskaan eron. Viisitoista vuotta turhaa uskollisuutta on vetänyt miehen mielen matalaksi. Erosta on jäänyt soimaan korviin  ex-naisen lyttäävät kommentit. Meeri on jättänyt hänet uuden miehen takia, ja odottaa tälle jo lastakin. Tylsä toimistotyö pitää miehen rutiineissaan, mutta mieltä vaivaa tyhjyys. Joonas kiertää päivästä toiseen samaa kehää, eikä hänellä ole kunnianhimoa uralla etenemiseen. Taloon tullut uusi pomo, Torsti, on kiusankappale kehittämisideoineen. Mukavampaa olisi vain istua kahvipöydässä kuunnellen toimiston akkojen hyväntahtoista nälvintää. 
Joonaksen mieli tuntuu yhtä kuivettuneelta kuin miehen seuraelämä, ja siksi hän osallistuu eidolon-kurssille, joka on kai jokin new age-tyyppinen kurssi, jossa etsitään sitä omaa voimaeläintä. Kurssia vetää Aliisa, ja häneen Joonas iskee silmänsä. Juuri kun lukija ajattelee, että tästä tulee perinteinen rakkaustarina, arki muuttuu kauhutarinaksi. Vanha tuttu vuosien takaa, Jyri, lähettää sähköpostia. Oluelle? Mukana on liitetiedostona kummallinen kuva. 
Unikoira. Kirja on raikas, tuore, nokkela ja kauhukirjaksi kevyt. Näitä lukisi ties montako peräkkäin. Nappasin kirjan mukaan, sen kummemmin ajattelematta mistä tarina kertoo tai monesko Hautala tämä on järjestyksessään. Hautalaa on kehuttu, ja tuntui että nyt on hyvä aika tutustua mieheen. Ymmärrän kehut, sillä tarina tuntuu tulevan mieheltä helposti. Kuin lukisi lapselle iltasatua. Juoni ei ole liian koukeroinen, kieli ei töksähtele, dialogi on aidon tuntuista. Hautala osaa mainiosti tuoda arkisimpaan arkeen kauhuelementtejä. Kirja tuntuu tuoreelta, koska sen henkilöt ja aiheet ovat jotain aivan uutta.
Nautin tästä enemmän kuin monesta kauhujännäristä pitkään aikaan, ja laitan tämän mielihyvin mieleni lokerikossa Mia Vänskän kanssa yhteiselle kotimaisen kauhun palkintopallille. Eilen nukkumaan mennessä olin malttamaton laittamaan kirjaa yöpöydälle, odotin että saan vietyä kirjan loppuun. Tunsin jotain samaa, kuin aikoinaan löydettyäni Stephen Kingin. Nyt huono suomennoskaan ei voi tulla tämän rakkaussuhteen väliin!

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Bram Stoker: Dracula (2007)


Nuori neiti on huonona, kovin huonona. Hän tarvitsee verta, ja verta hänen täytyy saada tai hän kuolee. 
Bram Stoker, Dracula



Moni tietää Draculan tarinan, tai niin ainakin oletan. Kerrataan silti. Kirja alkaa siitä, että lakimies Jonathan Harker matkaa Lontoosta Transsylvaniaan, syrjäiseen maailmankolkkaan, jossa kreivi Dracula asuu jylhässä linnassaan. Jonathan Harker on tullut hoitamaan kreivi Draculan lakiasioita; Dracula on nimittäin ostamassa asuntoa Lontoosta. Draculan saatanalliseen suunnitelmaan kuuluu päästä Lontooseen, jossa hän aikoo kasvattaa vampyyriarmeijaa. Kreivillä on kuitenkin vastassa hyväsydämisten ja vahvaluontoisten herrasmiesten kerho. Iki-ihana professori van Helsing, mielisairaalan tohtori Seward, lordi Godalming, asianajaja Jonathan Harker ja herrasmiesten herrasmies Morris.
Bram Stokerin Dracula, vampyyrikirjallisuuden raamattu, ilmestyi jo vuonna 1897. Aika on kohdellut tarinaa kuin hyvää viiniä, joka on parantunut vuosien saatossa. Olen iloinen, että luin tämän ja voin laittaa tämän omaan mieleni kellariin hautumaan! Kun kirja on tässä iässä, ei voi tietenkään olettaa, että se olisi niin sanotusti nykykielellä kirjoitettua. Mahtipontinen kieli on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin. Abraham van Helsingin puheet kuulostivat oudoilta, mutta outo kirjahan tämä olikin, hyvällä tavalla tosin. (Meidän vihollinen on mennyt pois ja paennut takaisin hänen linnaan. -- Minun valta häneen on käynyt joka päivä yhä heikommaksi.)
Kirjassa aina tasaisin väliajoin paatoksellisia ystävyyden ja rakkauden julistuksia. Ja niitä riittää. Juuri kun luulin, että nyt niitä ei enää tule, niin voi kyllä, niitä vain tulee! Niissä oli tiettyä teatterimaisuutta. Yhtäkkiä yksi nousee kohdevaloihin seisomaan ja vuodattaa korostuneesti kyyneleitään kädet ojossa taikka maahan romahtaen. Hetken päästä hänen vierelleen tulee toinen joka yhtyy juhlalliseen konserttiin. Verivaloja vuodatetaan. Luvataan uhrata oma henki ystävyyden ja rakkauden nimeen.
Kirja on humoristinen, siitä yllätyin ehkä eniten. Minulla oli hauskaa! Neljä herrasmiestä saivat minut unelmoimaan. Ottaisivatpa nykymiehetkin oppia entisajan ihanteesta... ! Annan tälle neljä tähteä ilomielin, vaikka loppua kohden kirja ei enää pitänytkään niin hyvin otteessa. Odotin loppuratkaisua silti malttamattomana, vaikka se ei sellaista toivottua katarsista tuonutkaan. Tuntui, että osa kirjan naruista jäi solmimatta. Dracula ei yllätyksekseni ollutkaan kirjan päähenkilö, vaan tämä oli tarina jostain aivan muusta; juuri näistä mainitsemistani herrasmiehistä ja heidän missiostaan maailman ja sen hyvien naisten pelastamiseksi. Kielikin oli helppolukuista, pelkäsin tekstiä, johon omat älynystyrät eivät pystyisi, mutta tämä meni kirjana hyvin alas. Jos sinun pitää lukea yksi vampyyrikirja, lue tämä.
Mutta on asioita, muinaisia ja nykyisiä, joita ihmiset eivät tahdo tarkastella, koska lie jo tietävät - tai ovat tietävinään - asioita jotka toiset ovat heille kertoneet. Siinä on meidän tieteemme vika että se tahtoo selittää kaikki, ja jos ei osaa selittää, se sanoo ettei mitään selittämistä ole.

Draculamaista parranajoa.

Leffa vai kirja? Tästä tarinasta on montakin elokuvaversiota. Olen katsonut Fracis Ford Coppolan Bram Stokerin Draculan, ja aion nyt lytätä sen täysin. Elokuva tuntuu kirjanluvun jälkeen kuin pilaversiolta. Kirjassa sudet ovat kauhistuttavampia, miehet elegantimpia. Keanu Reeves näyttelee taas epäuskottavasti, ja sama epäuskottavuus on tarttunut muuhunkin näyttelijäkaartin. Naisvampyyrit ovat elokuvassa tissit paljaina, vaikka kirjassa ei ole moiseen irstailuun nähty tarvetta. Vuorosanoja lausutaan rintaa nostamatta, mutistaan jotain nopeasti, ja sitten juostaan jo seuraavaan ottoon. Noh, se tästä...

torstai 6. lokakuuta 2016

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa (2015)




Äijä sinkosi äidin kimppuun, että jo nyt on perkele. Molemmat kaatuivat lattialle. Äijä makasi hajareisin äidin päällä ja löi ja löi ja löi. Viimeinen isku osui suuhun. Rusahti. Äijä nousi ylös, äiti heti perässä. Se piteli hampaitaan, verta turskui kuin härästä. Sitä roilahti myös Laurin olkapäälle. Lauri nosti katseensa ja näki äitinsä yläpuolellaan verissä suin.
Simo Hiltunen, Lampaan vaatteissa



Lampaiden vaatteissa -kirjan päähenkilö Lauri Kivi on kotoisin outokumpulalaisesta perhehelvetistä. Lapsuuden Laurille pahuus oli nyrkin, pullon ja lauantai-illan epäpyhä kolminaisuus. Sieltä ponnisten Laurista kasvaa tunteensa salaava rikostoimittaja. Yksin elävä mies, joka haluaa samalla muistaa ja unohtaa. Kun perhesurmia alkaa tapahtua, Lauri määrätään ottamaan jutut haltuunsa. Surmat nivoutuvat Laurin omaan kohtaloon verisellä tavalla.
Tämän kirjan lukeminen muistutti päivänkakkaran nyppimistä. Mielipide kirjasta vaihtui nimittäin yhtä nopeaan tahtiin kuin kakkarasta ehtii haituvia nykiä. Tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää. Lopulta kai tykkäsin ja en kai tykännyt. En ota itsestäni selvää. Goodreadsiin napautin kaksi tähteä, it was ok. Niin voi sanoa jokaisesta kirjasta, joka ei ole ihan toivoton. 
Ensimmäinen reaktioni oli, että tässäpä on lukemista, eikä se haittaa, kun niin hyvältä vaikuttaa. Kaikki alkoikin lupaavasti, mystisesti suorastaan. Sudentappo-alun jälkeen laimeni. Kaikki maagisuus himmeni. Tuli vaan perhehelvettiä ja väkivaltaa ja vielä vähän lisää väkivaltaa. Harmi juttu, alku oli oikeasti yksi parhaista aluista mitä olen lukenut. Muutaman sadan sivun jälkeen alkaa ahdistaa. Ihmismielen väkivaltaisuutta ja läpipahuutta tulee niin paljon. Liian mustavalkoisesti. Pohdinta on muutenkin välillä keskinkertaista, tyyliin jos jumala oli hyvä, miksi kaikkialla riekkui pahuus ja kurjuus. Tapahtumat ovat jotenkin kummallisia. Liikaa yhteensattumia. Elämässä ei kaikki mene niin nappiin, eihän? Ei ainakaan oman kokemuksen mukaan. Jos ei halua kiinnittää huomiota näihin, niin tässä on ihan hyvä dekkari; erilainen. Käviköhän niin että tässä on kaikki esikoisen hyvät ja huonot puolet? Kokemattomuutta mutta hirveästi intoa omaan tekemiseen. Molemmat näkyy. 
Tässä on muutama sellainen kohtaus, jotka voivat järkyttää. Minä ainakin järkytyin. Meni luihin ja ytimiin. Tässä kirjassa ei säästellä edes juuri syntyneitä lapsia. Niitä pyhimpiä, joita kohtaan nyt viimeistään pitäisi empatiaa pystyä tuntemaan. Pidin siitä, että tarinassa tuli yllätyksiä vastaan. Ne oli tehty hyvin. En pitänyt kirjassa esiintyneestä nuoresta poptähdestä yhtään. En kyllä kovinkaan monesta hahmosta. Ehkä jonkin verran Laurin Tuomas-veljestä. Enkä usko, että tulen lukemaan enempää Hiltusta, ihan vaan sen vuoksi, että tämä oli niin raskas matka kulkea. 

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Katsaus Halloween-haasteeseen

Ajattelinpa sekoittaa lusikkani soppaan ja käydä Halloween-haasteeseen. Tarkoituksena on siis lukea teemaan sopivaa kirjallisuutta lokakuun ajan. Kauhun suuntaista minulla oli joka tapauksessa aikomuksena tässä kuussa lukea, joten oli helppo ottaa Yöpöydän kirjat-blogin haaste vastaan.





Kirjastossa käytyäni matkaan tarttuivat seuraavat:

Bram Stokerin Dracula.


Marko Hautalan Unikoira (koska Kuokkamummo oli menossa ja halusin silti lukea Hautalaa.) 


 Aino Kallasta. Luin muutaman rivin jo kirjastossa ja vaikutti eeppiseltä.


Jeff Longin Tilinteon hetki. Tästä en sano mitään, ennen kuin olen lukenut. 


Anne Rice, Veren vangit. Vampyyrit aiheena epäilyttää, mutta katsotaan. Saattaa olla ihan helmi, mistä sen tietää? 


Riitta Jalonen: Kirkkaus (2016)

Sellainen minusta oli tullut. Karvainen olio, jonka silmät paloivat pimeässä pensaikossa. Kaikki ihmiset, jotka ne näkivät, pelästyivät, he joko jähmettyivät paikoilleen tai juoksivat pakoon. He eivät voineet tietää, että oksien suojassa eteensä tuijottava pöllö olisi mielellään pudottanut yhden höyhenen peitostaan ja antanut sen ohikulkijalle kannettavaksi omasta painavasta taakastaan.


Joko olette lukeneet kyllästymiseen asti postauksia Riitta Jalosen Kirkkaudesta? Tässä tulee nimittäin vielä yksi. Kirjaa on luettu antaumuksella blogeissa ja ettepä usko kuinka iloinen olen siitä, tässä on nimittäin kirja joka on Lukemisen Arvoinen, isolla ällällä ja aalla.
Kirkkaudessa skotlantilainen kirjailija Janet Frame, outolintu, matkaa lapsuudesta aikuisuuteen. Tämä on hänen fiktiivinen elämäkertansa. Janet pitää sisällään siskojensa kuolemaa, veljensä sairautta, isänsä vihaa ja äitinsä surua. Pitää sisällään antamatta kenellekään sitä kannettavaksi. Harva ymmärtää tämän naisen puhetta, kommentteja joilla on aina takanaan merkitys. Kirja oli mielestäni vahva erilaisuuden puolestapuhuja. Janet on vanhanajan kirjoittaja, surunsa taiteeksi taikova, hänellä ei ole elämässään juuri muuta kuin kirjoittaminen. Kun hänet vangitaan mielisairaalaan parhaimmiksi nuoruusvuosikseen, ja otetaan kynä pois, tungetaan sähköshokkeja aivoihin - senkin aikana kun hän ei kirjoita, hän tuntee olevansa kirjoittaja.
Tässä oli aihepiiriä jokaiselle jotakin. Jokaista tämä koskettaa kai johonkin kohtaan. Jokaisella eriin. Minä jollain tapaa rakastuin Janetiin ja koin kummaa halua olla hänen kaltaisensa, hän oli nimittäin peittelemättä itsensä, ja silloin kuin ei voinut olla, kuvasi hienosti teeskentelyä. Jos tuntui, että Janet oli välikappale teksteilleen, Jalonen on välikappale Janetille.
Tein pitkin kirjanlukua muistiinpanoja. Tässä otteita.
"Parasta on Janet, joka ei istu tavalliseen muottiin. Janet on ihmisenä hämmentynyt ja hämmentää kaikkia ympärillään. Emmekö me kaikki voisi olla omia itsejämme? Maailma olisi mahtavampi." (Lapsellinen kommentti, mutta noin ajattelin...)
"Ymmärrän rakkauden kirjaa kohtaan. Tuskin pystyn itsekään viemään tätä takaisin kirjastoon. Rakastan Janetin sanoja."
"Miinuksena tämä: Kirja olisi tarvinnut sukutaulun tai vastaavaan. June, Myrtle, Isabel, Frank, John - jo tässä on paljon henkilöitä ja lisää tulee." (Lukijat nou hätä, kyllä ne lopulta tutuiksi tulivat.)"
"Janet on aito. Kuin uhanalainen eläin, joka tarkkailee ympäristöään. Mielisairaalasta tulee mieleen American Horror Storyn mielisairaala-kausi." (Sen katsoneet tietänevät mitä meinaan...)
"Kauniita sanoja, mutta ei vain kauniita sanoja. Ne ovat oikeissa paikoissa, niillä on painoa."
"Kansi on houkutteleva, mutta ei vastaa sisältöä."
"Janet on välikappale kirjoilleen. Sanat tulee syvemmältä. Mistä ne tulee?"

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Jennifer Egan: Sydäntorni (2013)



Danny nojautui niin lähelle serkkuaan, että heidän naamansa melkein koskettivat. Howard, kuuntele minua. Minä pidän koneista. Minä rakastan niitä. En voi elää ilman niitä, enkä halua edes yrittää elää ilman niitä. Rehellisesti sanoen, leikkaisin mieluummin pallini irti kuin asuisin minuuttiakaan sinun hotellissasi.

Jennifer Egan, Sydäntorni


Keskiössä ovat serkukset Danny ja Howard. Vielä lapsuusaikoina Danny on ollut se tosihyväpoika, joka menestyi jalkapallossa ja sai rikkaalta isältään paljon päänsilityksiä. Howard puolestaan on ollut hyväuskoinen nynny, josta kukaan ei odottanut menestyjää. Aikuisiällä osat ovat vaihtuneet päälaelleen, ja Howardista on tullut monimiljonääri. Hän perustaa hotellia Itä-Eurooppaan, ja kutsuu rikoskierteeseen vajonneen serkkunsa Dannyn siipiensä suojaan. Jännitteen kirjan ylle luo Dannyn ja Howardin suhde, lapsuuden salaisuus. Ja hyvin luokin.
Sydäntorni on hankalasti kuvailtava teos. Se on viihdyttävä, sutjakka, vertauskuvallinen, kauhuaspektia sisältävä olematta silti pelottava. Se loi oman eriskummallisen suljetun maailmansa Itä-Eurooppalaiseen linnaan, ja onnistui siinä yli omien odotusteni. Sivut kääntyilivät sujuvaan tahtiin ja ennen kuin huomasinkaan, tämä oli luettu. Suljetun paikan fobiookikoille en tätä suosittele, niin hyvin Egan tehtävässä onnistui. 
Pidin Sydäntornista valtavasti ja aion ottaa asiakseni lukea Eganin aiemman suomennoksen, Aika suuren hämäyksen. Oli ehkä kuitenkin virhe mainostaa Edgar Allania takakannessa, sillä eittämättä tämä hänelle häviää. Vertauksena oli myös Kafka (en valitettavasti ole lukenut) ja Calvino (en sitäkään), ja ainoa johon osaisin tätä verrata oli Stephen Kingin Hohto. Näissä oli jopa yksi yhtenevän oloinen kohtaus - joka itse asiassa vähän häiritsi. Jennifer Eganin lahjakkuus tarinankertojana tuli kuitenkin selväksi. Erityisesti pidin länsimaalaisten haukkumisesta ja amerikkalaistenkin - meitä maailmanvalloittajia on aihettakin kritisoida. Kirja tuli osuvasti tähän päivään ja oli sekä turvallisen yhteiskunnallinen, että kiehtovan taianomainen. En mieltänyt tätä kauhuromantiikaksi alkuunkaan. Tämä on niitä romaaneja, jotka saavat ensin uskomaan johonkin, ja sitten keikauttavat kakun nurin. Satun pitämään sellaisesta. 

lauantai 1. lokakuuta 2016

Anna-Kaari Hakkarainen, Purkaus (2014)



"Miksi sinä haluat Vigdis tulla?" Kjarri kysyi.

"Minä haluan, että me kolme elämme onnellisina pienessä punaisessa talossa ja että makuuhuoneen ikkunasta näkyy vuori ja että iltaisin me kaikki keräännymme saman pöydän ääreen syömään."

Kjarri ja Birk istuivat hiljaa, nyökkäsivät ehkä.
Anna-Kaari Hakkarainen, Purkaus



Purkaus on Islannin saarelle sijoittuva melankolinen kolmiodraama. Veljesten Kjarrin ja Birkin lapsuus saa käänteen, kun eräänä päivänä saarelle ilmestyy kaunis Vigdis. Lapsista muodostuu erottamaton kolmikko, joka nähdään aina yhdessä. Iän myötä jännite kolmikon välillä alkaa kasvaa, kunnes se on purkauduttava jollain tavalla. Kukaan ei tahtoisi pilata sitä mitä heillä on, mutta ihastuksia tulee. Veljekset tekevät sopimuksen, sovitaanko että kumpikaan meistä ei saa Vigdistä. Mutta onko hyvä niinkään, saako kukaan lopulta heistä sitä, mitä tahtoo? 
Veljeys on tämän tarinan suola. On Vigdiskin hyvä hahmo, sitten kun hän saa oman kertojaosuutensa, mutta veljeydestä tämä kirja saa minulta ne kaksi tähteä, jotka annan. Turhanpäiväinen naljailu on jätetty pois ja veljesten välinen rakkaus on niin kaunista, että lukijana minua ihmetytti, miten se ei koskaan mennyt fyysiseksi. Islannin saaren Hakkarainen saa mieleeni piirtymään satumaisesti ja pidän siellä olostani. Kuulen lunnien laulun soivan korvissani. Veden loiskuvan kallioita vasten. On kaunista katsella tulivuoren purkautumista. Huomaa, että Hakkarainen on viettänyt Islannissa aikaa, ja rakastunut maahan. Kirja ei paljasta mitään liian aikaisin, ja jännite pysyy hyvin yllä - ihan viimeiseen sivuun asti. Juuri niin, että tämä on luettava heti.
Jokainen saa oman kertojaosuuden ja samalla se jakaa kirjan kolmeen osaan. Se kantaa kirjaa hyvin eteenpäin. Tuo syvyyttä, kun päsee jokaisen pään sisään. Kirjan isoimmat tapahtumat voi lukea ja kokea kolmelta tasolta, ensin Kjarrin, sitten Vigdiksen ja lopulta Birkin sanoin. En pitänyt siitä, että Kjarrista tehtiin tylsä ja koiranpentumainen hahmo, josta olisi ollut enempäänkin. Valitettavasti koin jotkut sivuhahmot mielenkiintoisempina ja persoonallisempina - esimerkiksi Säveltäjän tai Kjarrin ja Birkin äidin. Vigdiksen perhesuhteet  olivat odotettua monimutkaisemmat, mikä puolestaan teki hänestä lopulta inhimillisemmän, kun alkuvaikutelma oli, että vitsit mikä piloillehemmoteltu pomottava lettipää tuokin nyt on. Lopulta en pysty vihaamaan Vigdiksen hahmoa, vaikka ensin siltä tuntuikin.
Kirjassa on enemmän hyvää kuin huonoa, mutta. Olisin kai halunnut enemmän raadollisuutta, rehellistä dialogia, balladimainen lyyrinen kauneus ei kai ole juttuni.