lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuodesta 2016

Olin asettanut vuodelle maltillisen haasteen lukea 40 kirjaa ja loppusaldoksi tuli 43. Monelle kirjabloggarille se on varmasti naurettavan pieni määrä, ja ensi vuonna kyllä toivonkin, että ehdin lukemaan enemmän.
Puolustuksena voin todeta, että vuosi 2016 oli haasteellinen. Aikaa lukemiseen olisi ollut, mutta keskittyminen tuntui vaikealta. Kävin keväällä läpi melkoisen henkisen mellakan, jonka jälkeen järjestin elämäni uudelleen. Kevät usein on aikaa, jolloin tajuan tehdä muutoksia, ja silloin ymmärsin, että jotain rajanvetoja on tehtävä.
Tajusin kantapään kautta, että mun oltava itsekkäämpi, ja että kaikkia ei voi auttaa. Jotkut ihmiset vievät mukanaan pimeään, ja joskus on parempi ratkaisu ottaa etäisyyttä. Ja oppia sanomaan ei.
Tajusin muun muassa senkin, ettei työ saa olla koko elämä, ja että vapaa-ajalla on oltava oikeasti vapaa-ajalla. Siinäkin oli taustalla sama ongelma - en ollut osannut sanoa ei, en olla terveellä tavalla itsekäs.
Samalla kun puntaroin elämääni, ja sitä miten oikeasti tahdon kallisarvoisen aikani kuluttaa, tajusin senkin, että tarvitsen mielekkään harrastuksen. Aloitin sitten kirjabloggaamisen! Ja aika iloinen olenkin siitä, että aloitin.


Epävakava katsaus kirjavuoteen




Vuoden paras
Vuoden parhaimman arvosanan eli 5/5 annoin Stig Saeterbakkenin Läpi yön -kirjalle. Tulen ehkä bloggaamaan tästä vielä joku päivä. Luin kirjan kesällä ennen blogin aloittamista, ja siitä muodostui minulle henkilökohtaisella tavalla tärkeä. Viittä tähteä annan harvalle kirjalle. Silloin pitää jo mullistaa jotain.

Vuoden yllättäjä
Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät
on kirja jota ensimmäiset 300 sivua vihasin. Jätin kirjan kesken ja palasin asiaan myöhemmin. Viimeiset 300 sivua käännyttivät minut. Yllättävän mahtava kirja!

Vuoden sympaattisin
Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo saa kaikki sympaattisuuspisteeni. Valkoinen valo oli jollakin tapaa ahdistavaa luettavaa, mutta Sydänvarjon loppuratkaisu jäi mieleeni toiveikkaana.

Vuoden kiehtovin

Jennifer Eganin Sydäntornissa oli ripaus Edgar Allan Poeta, joka on minulle kuin toinen isä.

Vuoden "kunpa tällaisia kirjoitettaisin enemmän"
Riitta Jalonen: Kirkkaus. Tätä en osaa edes perustella.

Vuoden vampyyrit
En olisi uskonut koskaan lukevani vampyyrikirjoja ! Olen vampyyrikirjarasisti. Stokerin Dracula vei sydämeni, mutta rakastuin myös Anne Ricen Veren vangit -kirjaan.
Vuoden kirjailija, jonka toivoisin saavan enemmän huomiota

Aino Kallas.


Tulevana vuonna tahdon lukea paljon. Erilaisia kirjoja. Haastaa itseni.

Ihanaa uutta vuotta!

torstai 29. joulukuuta 2016

Aki Ollikainen: Musta satu (2015)

Isä on ajanut parran, mutta minä näen mustat pisteet isän leuassa, sieltä parta kasvaa takaisin. Isällä on viikset kuin linnunsiivet.
"Isi, tee taas se haukka lentää..."
Minä kiherrän naurua ja seuraan isän kämmentä, se on haukka, joka liitää kasvojeni yli kaartaa, kohti vatsaa, minä laitan käden suojaksi, nauru katkeaa hetkeksi jännityksestä, alkaa taas uudestaan, kun haukka kaartaakin takaisin taivaalle.
Antoiko tämä kirja minulle muuta kuin pitkiä ja syviä huokauksia ja uusia viivoja otsapoimuihini? Ei. Antoiko tämä viisaita tai värikkäitä näkökulmia? Ei. Olin suorastaan raivostunut lukuprosessin aikana. Olen toki tietoinen siitä, ettei kirjan henkilöt aina toimi moraalisesti oikein, mutta tällä kertaa tuntui, että päähenkilö oli niin kertakaikkisen säälittävä tyyppi, että olin halkoa hiukseni.
No. Rauhoitutaas.

Kirja tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä on mies jonka vaimo on jättänyt. Mies on sitten nyt lähtenyt kohtaamaan lapsuuden traumojansa. Sain jostain syystä kirjasta tosin käsityksen, että mies on itse jättänyt perheensä. Miksikähän. Kirjassa esiintyvistä sanamuodoista sain sellaisen käsityksen: hän kuitenkin kertoo haluavansa palata vaimonsa ja lapsensa luokse ja toki hän silti mainitsee vaimolleen, että hän tahtoo lähteä tapaamaan erästä toista naista. Hemmetin sekavaa. Tätä toista naista ei kuitenkaan koskaan enää mainita.
Kirja kertoo myös isyydestä, sillä tämä miespolo on niin hukassa tuoreen isyytensä kanssa. Hän mainitsee olleensa onnellinen vaimon kanssa, ja heti seuraavassa lauseessa hän alkaa muistella isäänsä, jota ilmeisesti rakasti enemmän kuin vaimoaan. Ei ihme että nainen lähti. Ja varmaankin häntä vaivaa huono itsetunto, sillä lapsuudenystävä Joona oli aina parempi kaikessa. Ja tietysti tämän miespolon isä oli tykännyt tästä Joona-kaverista enemmän kuin omasta pojastaan.

Ehkä piirun verran enemmän pidin toisella aikatasolla, 1930-luvulla liikkuvasta Heinosta, jonka elämäntyö oli trokata viinaa kieltolain aikaan. Heinollakin on yllättäen isäsuhdeongelma.
Parasta kirjassa on etukansi. Tykkään erityisesti siitä, että kultakirjaimin painettu teksti näyttää hautakiven kultakaiverrukselta. Etukannen taitteessa lupaillaan kahta kaunista ja kolmea hyvää: ilmeisesti tämän kaverin kirjoittama Nälkävuosi on ollut jotain parempaa? Ollikaisella on sana hallussa, sitä en kiistä. Kirjoittamisessa ei ole vikaa, vain itse tarinassa. Ja olisihan siitä maagisesta Tattarisuostakin varmaan saanut vähän enemmän irti. En oikein ymmärtänyt miten se suo liittyi tarinaan.
Anteeksi. Varmasti kirja on tosi hyvä. Ja vika lukijassa, eikö niin...

tiistai 27. joulukuuta 2016

Chuck Palahniuk: Fight Club (1996)

Ensimmäinen Fight Club oli yhtä kuin minä ja Tyler hakkamassa toisiamme.


Unettomuudesta kärsivä toimistotyöntekijä on turhautunut elämänsä pinnallisuuteen. Lääkäri ehdottaa häntä menemään kirkkoon, tai tapaamaan ihmisiä joilla on aivokasvain, katsomaan kuinka he taiteilevat elämän kaltevalla pinnalla. Niinpä hän menee. Hän alkaa käydä syöpäsairaiden tukiryhmissä. Kivessyöpäryhmässä, aivokasvainryhmässä, peräsuolisairaiden tukiryhmässä ja niin edelleen. Vain sillä tavoin hän saa iltaisin unta.
Muutaman vuoden kuluttua aivokasvainryhmässä tulee vastaan Marla, jolla ei myöskään ole syöpää. Marla, joka on yhtä huijari. Marlan kanssa he jakavat ryhmät puoliksi, kumpikin saa omat syöpäryhmänsä.
Kun päähenkilö saa ensimmäisen kerran turpaan Tylerilta, hän tietää heti sen olevan jotain, mikä tulee ratkaisemaan kaiken.  Mutta - kuin addiktoitunut narkkari, hän tarvitsee aina jotain kovempaa, aina enemmän kipua.
 ***
Olenpas iloinen että tulin lukeneeksi Chuck Palahniukin Fight Clubin. Olen katsonut myös David Fincherin ohjaaman elokuvasovituksen, mutta tämä fakta ei ottanut lukukokemuksesta mitään pois. Ehkä niin oli jopa parempi. En kokenut yhtään häiritsevänä että tarina oli pääpiirteiltään tuttu.
Pidin elokuvasta, mutta eri tavalla. Vaikka vertailu elokuvan ja kirjan välillä ei tietty ole välttämätöntä, teen sen silti: elokuva oli visuaalisesti kaunis ja taidolla ohjattu, pisteenä iin päälle oli hyvät näyttelijät, erityisesti muistan Edward Nortonin roolin, mutta ei Pitt huonommaksi jäänyt.
Kirja oli kuitenkin rakenteeltaan selkeämpi, pysyin tapahtumissa aika hyvin kärryillä. Muistaakseni elokuvaa katsellessani en nauranut, mutta lukiessa suu oli jatkuvasti toispuoleisella, ilkeällä hymyllä, tai nauroin jopa ääneenkin. Kirjassa kun useimmiten pääsee enemmän päähenkilön mielenmaailmaan sisälle, ja niin kävi tässäkin. Olen sen verran anarkistinen itsekin, että amerikkalainen itseironisuus kolahtaa aina. Kirjassa se tuotiin värikkäin sanankääntein esille. Pidin erityisesti siitä vertauskuvasta, että epäaito maailma olisi tuhottava, jotta aidompi voisi syntyä. Mistä tietenkin tuli mieleen vedenpaisumus.
Vaikka loppuratkaisu on nykyään aika käytetty juttu elokuva- ja kirjamaailmassa, ei se haitannut, tämä toimi todella hyvin. Elokuvan muistan vähän sekavana, eikä sen sanoma jäänyt mieleen. Muistan elokuvan pyörineen paljon Fight Clubissa, vaikka sen ympärilläkin tapahtuu paljon mielenkiintoista. Saatan muistaa väärinkin, ja kirja kyllä herätti halun katsoa elokuva uudelleen.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Kohti kirjakevättä 2017

Halusin vilkuilla jo ensi kevääseen, joka muuten näyttää lupaavalta jälleen kerran. Tässä nostan muutamia suurimpien kustantamojen uutuuksia, bon appetit.


Tammi

Tammen kirjoissa katse osuu ensimmäisenä suljetun laakson salaisuuksista kertovaan Luca D'Andrean kirjaan Rotko. Ehkä siksi, että sitä verrataan Nesboon ja Kingiin. Nesbo ja King ovat kuitenkin aika erilaisia kirjoittajia... Noh, minulla on pieni kammo suljettuihin paikkoihin ja eristyksissä oloon, siksi kirja saattaisi upota minuun.
Wayward Pines kirjoista tuttu Blake Crouch puolestaan on kirjoittanut itsenäisen trillerin Pimeää ainetta. Mie tykkäsin Pines -kirjoista, joissa oli sujuvaa, hyvin koossa pysyvää tekstiä ja mikä parasta - yllätyksiä.
En osaa aivan perustella miksi minua kiinnostaa Amerikkaa järkyttänyt keltaisen kirjaston Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä, mutta onhan se kuitenkin ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista, näin vaatimattomasti kuvaillen.



Gummerus

Mikko Kamula, Ikimetsien sydänmailla. "Kuinka paljon tiedät suomalaisesta mytologiasta?" Vähän aikaa sitten ragesin miksei suomalaiset käytä mytologiaansa hyväkseen kirjallisuudessa, kun siinä on niin paljon aineksia hyvien tarinoiden taustaksi, niin nyt putkahtelee sitten tämmöisiä ulos. Voi kiitos kiitos, täytyy tutustua.
Anneli Kanto, Lahtarit. Kiinnostumiseni syyksi riittää, että tämä kertoo Suomen sisällissodasta, josta tiedän hävettävän vähän. PS sisällissota näyttäytyy kevään kirjoissa aika voimakkaasti. Ehkä aika nyt on kypsä.
Erika Vik, Hän sanoi nimekseen Aleia. Edelleen on kunnianhimoista ja riskialtista kirjoittaa suomalaista fantasiaa, tai siltä minusta tuntuu. Vikin romaani vaikuttaa tosi lupaavalta.
Han Kang, Vegetaristi. Ensin mietin, että onkohan tämä suomalaisen vegetaristin kirjoittama paatospuheinen kirja jossa haukutaan kaikki lihansyöjäihmiset, mutta huh, näin ei onneksi ollut. Kyseessä on korealaisesta kotirouvasta kertova kirja. Yeung-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien painajaisten vuoksi. Kirja käsittelee naisen oikeutta omaan ruumiiseensa ja kertoo nykypäivän Etelä-Koreasta, josta en myöskään tiedä tarpeeksi.
Tietokirjoista tutustuisin mielelläni tähän: Tuomas Hoppun Sisällissodan naiskaartit - suomalaisnaiset aseissa 1918.  Koska sisällissota.


Teos

Maria Peuran Tunkeilijat kertoo Pohjois-Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista. Toivon eri näkökannat huomioivaa, analyyttistä kirjaa aiheesta. Toisaalta jo kirjan nimi on provosoiva...

WSOY

Miki Liukkosen O kertoo mm. olympialaisiin valmistautuvasta uimajoukkueesta ja taiteellisesti kunnianhimoisia liukumäkiä suunnittelevasta firmasta. O tutustuttaa meidät ujoon poikaan joka kommunikoi vain post it -lappujen avulla ja veneen alla asuvaan narkkariin joka näkee pohjan raosta taivaan jollaisesta me muut voimme vain kuvitella.
Liukkosen kirjasta on suuret puheet, se on jotain ennenkuulumatonta. Ehkä se on tuleva Finlandia-voittaja.
En tiedä.
Kiinnostuneempi olen seuraavasta. Juha Ruusuvuori on kirjoittanut kirjan Yksi näistä pienimmistä, joka kertoo Lappiin pastoriksi lähtevästä Jannesta, lastenpsykiatri Lailasta ja Leilasta jolla ei ole kaikki hyvin.
Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja kiinnostaa siitä yksinkertaisesta syystä että se on Rasi-Koskista, josta tykkää niiiiiin että halkeeeen.
Käännöksistä huomioni herätti Affinity Konarin Elävien kirja, vaikka sivulauseessa nyt pohdinkin, onko Auschwitch aiheena koluttu jo läpi. Antaako kirja jotain uutta?

Kaunokirjojen ulkopuolelta katseeni kiinnittyi ihanaan Jutta Gustafsbergiin, jolta on tullut uusi elämäntaito-opas. Naureskelen elämäntaito-oppaille, mutta tahtoisin antaa tälle mahdollisuuden. Jutta on tasapainoisen, elämäniloisen oloinen aikuinen nainen, jonka olemus viestittää itsensä hyväksymistä. Sellaisen henkilön sanoja voisin kuunnella. Mielen päällä on Jutan ja Harriet Piekkolan yhteistyötä.

Like
(en löytänyt näistä kuvia)
Liken katalogin kannessakin pällistelevä Mokoma-yhtyeen Marko Annala on kirjoittanut omakohtaisen teoksen Värityskirja, joka kertoo kasvusta, kivusta ja isyydestä. Epäilen kirjan olevan suunnattu jollekin toiselle, ei ehkä minulle.
Muistan epämääräisesti lukeneeni jotain hyvää Tiina Raevaaran Korppinaisista, siksi olen utelias romaania Veri joka suonissani virtaa kohtaan. Mystinen, salaperäinen ja kuolemantuntuinen (kuten kirjaa kuvataan) kuulostaa lievästi sanottuna minulta.
Katariina Vuori ja Vesa Ranta ovat kirjoittaneet tietokirjan Lottovoittajien pöydässä - tarinoita köyhyysrajan takaa. Kiitos tästä, ja kiitos myös Arman Alizad joka sait lumipalloefektin tavoin suomalaiset huomaamaan kotimaansa köyhät... Noh, edes vähän paremmin.
Kuparinen ja Poppius ovat kirjoittaneet kirjan Vanhojen tie, joka kertoo suomalaisista romaneista. Olen älyttömän kiinnostunut Suomen romaneista. Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu pari vuotta sitten oli vain hätäensiapua tähän tiedonnälkään.
Olen kuullut hyvää Hanna Haurusta ja siksipä Jääkansi herätti huomioni. (ps mikä on jääkansi..?) Jääkansi kertoo tytöstä, jonka isä on kaatunut rintamalla, ja äiti ottaa uuden miehen johon sota on jättänyt arpia. Mies tekee perheen elämästä maanpäällisen helvetin. Tytöstä kasvaa nainen jonka on myöhemmin kohdattava kokemuksensa.
Jonathan Shawn (seuraava Bukowski), Narcisa on synkeän hauska kuvaus kirotusta rakkaudesta, huumeriippuvuudesta ja pakkomielteisestä seksistä. Olisiko tämä hyvää viihdettä, mahdollisesti. Musta huumori on parasta huumoria, mutta se on vaikea laji.

Rodrigo Hasbún Kiintymyksiä kiinnostaa, koska Boliwia ja Toinen maailmansota kiinnostaa. Aina on hyvä matkustaa jonnekin oman lähikorttelinsa ulkopuolelle.


Otava

Otavan kotimaiset eivät nyt oikein sytyttäneet, mikä on sääli. Käännöksistä eniten kiinnostaa Jessie Burtonin Nukkekaappi. "Nuoren vaimon erikoinen häälahja tuntuu vihjaavan ylellisen kotitalon synkkiin salaisuuksiin." Eli: salaisuuksia, mysteerejä, synkkyyttä, siinä on jo perustelua kerrakseen.
Twilight -kirjoistaan tutulta Stephenie Meyerilta putkahtaa ulos Kemisti. Vaikka en ole vakuuttunut naisen kaunokirjallisista taidoista, Twilightit olivat cliffhangereita pullollaan, eihän niitä keskenkään voinut jättää.


Mitä ensi kevään kirjoista te odotatte eniten?

torstai 22. joulukuuta 2016

Reidar Palmgren: Sudenmarja (2012)

 Lisää ihmisiä tarkoitti lisää polkuja. Lisää polkuja tarkoitti yhä lisää ihmisiä ja vähemmän tilaa muille. Lisää ihmisiä tarkoitti lisää mukavuuksia, lisää suoria ja tasaisia polkuja mutkaisten ja kuoppaisten sijaan, lisää parkkipaikkoja ja leveämpiä pururatoja, lisää viittoja, penkkejä, kuntoilutelineitä ja näköalapaikkojen tauluja, lisää jäteastioita ja niiden tyhjentämistä, lisää pyöriä ja autoja ja parkkiruutuja, lisää soraa, betonia ja asfalttia, lisää tukehtuvaa maata.
 
Reidar Palmgrenin Sudenmarja kertoo vaitonaisesta, kolmekymppisestä puistonhoitajasta Tuulasta, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita laisinkaan. Hän keskustelee mieluummin villieläinten tai puiden ja muun kasviston kanssa.
Vaitonaisuus juontaa juurensa lapsuusajasta. Tuula on ollut jo tuolloin näkymätön, ja kun kukaan ei ole häntä huomannut, Tuula on oppinut kulkemaan varjoissa. Äitikään ei paljon puhunut, mutta ymmärsi kuitenkin Tuulaa ikäänkuin sanattomasti. Äidin kuoltua ei Tuulalla ole ollut ymmärtäjää ihmiskunnassa.
Tuula tekee hellyydellä työtään kaupungin puisto-osastolla. Hän hoitaa omaa palstaansa suurella ymmärryksellä luontoa kohtaan, hän jättää lehtikasat maahan koska siilit talvehtivat niissä eikä liioin välitä karsia kasvistoa – ei edes niitä myrkyllisiä sudenmarjoja pois polkujen reunoilta, niitä joista koululaisryhmät valittavat. Tuula tuntee aina piston sydämessä, kun hänen täytyy katkoa oksia.
Ylimääräiseksi jääneen ruohomatonkin hän kuljettaa kotiinsa kuin sylivauvan ja huolehtii. 
Kaikki eivät Tuulan tapaa työskennellä ymmärrä. Toimiston juoruakkojen mielestä puisto-osaston pomo, Holopainen, on suojellut Tuulaa liian monta vuotta, antanut liian monen valituksen mennä läpi sormien. Eihän puisto-osasto silti mikään suojatyöpaikka voi olla, tuollaiselle heikkolahjaiselle.

Aistikasta!
Palmgrenin vahvuus on kerronnan elävyydessä. Luin kirjan kaikilla aisteilla, tunsin kylmää, kuumaa, vaivautuneisuutta, maistoin koivunlehdet, raudan makuisen veren, kuulin koiran murinat ja näin mielessäni Tuulan kasvien täyttämän asunnon ja hoitaman puistoalueen. Kieli ei hienostele eikä versoile turhaan. Sanasto on todella aistirikasta.
Tuulan huomiot ympäröivästä yhteiskunnasta ja ihmisistä ovat napakoita. Kenties Palmgren on tarkkailijaluonne ja tietää ulkopuolisuuden tunteen. Kirja etenee hyvin selkeästi, kikkailematta. Kikkailla ei tarvitse, kirja etenee kuin elokuvan käsikirjoitus. Johtuneeko siitä, että Palmgren on myös näyttelijä? Kirja ei kerro vain luonnosta, vaan itsensä löytämisestä, heräämisestä, erilaisuuden ymmärtämisestä, itsensä hyväksymisestä - tässä on monia elementtejä.
Kirja moittii aiheellisesti ihmisiä, olemme ulkokultaisia, keinotekoisia, itsemme pallille nostaneita. Haluamme laittaa luonnon meille sopivaan muotoon ja muottiin.
Tuulian luontosuhteen kuvaus on valtavan upea. Tuula on kuin eläin itsekin. Kiitos Reidar!

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Maija Muinonen: Mustat paperit (2013)

Rakas Luc, 
Minä kirjoitin tämän kirjeen sinulle silloin kun sinä et vielä osannut lukea. Mutta tiesin, että pian sinä osaat, että pian sinulla on näppärät sormet, joilla avaat kuoren ja taitavat silmät, joilla seuraat käsialani koukeroita, sillä ihan oma taitonsa on lukea kirjaan painettuja kirjaimia tai jonkun vapaalla kädellä kirjoittamia tulkintoja niistä kirjaimista ja sinä osaat lukea molempia yhtä etevästi.
 
Ann Miel tietää kuolevansa, ja alkaa siksi kirjoittaa kirjeitä erityisesti muutaman vuoden ikäiselle pojalleen sekä hänen tuleville huoltajilleen Rosalle ja tämän miehelle Paulille.

Kirjeet ovat aluksi kohteliaita, mutta ahdistuksen syventyessä ne mustenevat. Ann suunnittelee poikansa tulevaisuuden, ammatin, vaimon ja lapset. Ann näkee poikansa maailman etevimpänä poikana, hän on luokkansa priimus, hän opiskelee lääketiedettä ja tähtitiedettä samaan aikaan ja onnistuu aivan kaikessa mitä yrittää. Luc on komein mies maan päällä, Luc ansaitsee vain parasta, Ann ajattelee. Ann tahtoo Rosan ja Paulin rakastavan Lucia kuin omaa poikaansa, mutta hän ei tahdo Lucin rakastavan Rosaa kuin omaa äitiään. 
Ann pelkää Lucin  unohtavan oikean äitinsä. Hän pelkää, ettei Luc tule olemaan onnellinen. Ann ei näe poikansa kasvavan.

Mustat paperit lähti kirjastosta matkaan muun muassa upean kantensa ja erilaisen ideansa vuoksi. Tämä palkintoja kahminut kirja on taatusti ansainnut huomionsa; se uskaltaa olla erilainen ja kokeileva. Muinonen kirjoittaa kuin olisi kirjoittanut aina, eikä kirjaa meinannut uskoa esikoiseksi. En kuitenkaan saanut sydäntä mukaan tähän lukuprosessiin, tunteet jäi kauaksi. Annin ahdistuksen ja sen syvenemisen kyllä koin, mutta rakkaus poikaan jäi etäiseksi.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Elias Koskimies: Ihmepoika (2014)

Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi. Minulle ei ole 80 miljoonaan dollarin omaisuutta vaan äskettäisen lomamatkan kuihduttama säästötili, jolla saisin sinnitellä - ehkä loppuelämäni!
Mutta ei hätää: Aion karata New Yorkiin. 


Elias Koskimiehen Ihmepoika kertoo pienessä kylässä asuvan, erilaisen pojan, nuoruudesta. Yläasteella kaverit ovat kaikki kaikessa, ja poika on hukassa kun ei saa kavereiltaan hyväksyntää omana itsenään; poikana, joka pukeutuu kimaltaviin vaatteisiin ja korkokenkiin. Mitä enemmän poika löytää itseään, sitä vähemmän hän saa hyväksyntää. Hänestä tulee poika jota ihmetellään, vältellään, jolle naureskellaan. Paras ystävä Sutu kääntää selkänsä viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmepoika kuoriutuu täysin omana itsenään kotelostaan.
Pojalla on vilkas mielikuvitus. Hän rakastaa mielikuvitusmatkoja ja suuria haaveita. Hän tahtoo tunkkaisesta pienestä kylästä ison maailman meininkiin, hän tahtoo olla Madonnan kaltainen - yhtä ihailtu. Tahtoo näyttää selkänsä kääntäneille, että hänestä tulee vielä jotain suurta. Ehkä isommissa ympyröissä häntä ei tuijotettaisi kuin sirkuseläintä! Henkilökohtaista kasvuprosessia vahingoittaa entisestään isän kuolema. Isoveli, pikkuveli, äiti, kaverit ja kouluympäristö - kukaan ei korvaansa loksauta tai osaa käsitellä poismenoa pojan kanssa. Jokainen perheenjäsen käpertyy itseensä, hiljaisuuteensa. Äidistä tulee jopa syyttelevä. Miksi keskimmäinen poika ei tahdo tulla mieheksi vaan leikkii edelleen nukeilla? Perheen toiset pojat urheilevat ja ovat turvallisen tavallisia.
Ihmepoika on kirjana nopea, nuortenkirjamainen lukuelämys. Luulin kirjan kertovan vain itsensä löytämisestä, ja isäsuhdeasiat/isän kuolema tuli minulle yllätyksenä. Tämä isäsuhteen pohdinta haukkaa kirjasta oikeastaan isomman osan. Kirjan kieltä en ylistä, se hyppi liikaa silmille. Kirjassa on suuria aiheita, mutta toteutus raapaisee vain pintaa.
Elias Koskimies on suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Suomessa hänet tunnetaan parhaiten Presidentin kanslia -satiirin ohjaajana ja yhtenä sen käsikirjoittajista.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia (1995)


"Avioliitto tarjoaa sinulle mahdollisuuden oikeaan elämään."
"Minulla on oma elämä", Dorrie sanoi.


Vuoden 2013 Nobelilla palkittu Alice Munro jätti novellikokoelmallaan Julkisia salaisuuksia jälkeensä hämmentyneen tunteen. En osaa sanoa tästä oikein mitään. Sanattomuuteni ei johdu siitä, että kirja olisi ollut huono, sillä se oli todella hyvä. Ei ikimuistoinen, (olen jo nyt unohtanut mitä muutamissa novelleissa tapahtui) mutta tosi fiksu kirja, ehkä minulle liiankin fiksu... Vaikka en joka asiaa ymmärtänyt, nautin suurimmaksi osaksi. Aina välillä jotkin lauseet kolahti.

Munron novellit sijoittuvat Kanadaan, josta kirjailija itsekin on kotoisin. Munro kirjoittaa 1850-1900-luvun alun Ontarion arjesta ja ihmisistä hätkähdyttävän yksityiskohtaisesti, ottaen huomioon, että Munro ei tietenkään tuohon aikaan ollut vielä syntynyt. (Munro on syntynyt 1931).

Novelleissa tuli vahvasti esille naiset, erilaiset ja samanlaiset. Jokaisella kuitenkin on haasteensa rakkausrintamalla, aviopuolison tai rakastajan kanssa. Hyvin tuttua tänäkin päivänä. Naiset jahkaavat, ollakko vai eikö. Osa naisista on tullut karusti miehen jättämiksi. Munro on viisas kertoja, ei syyllistä ja ymmärtää naista ja toisinaan miestäkin, ihmisiä ja niiden heikkoutta. Monta kertaa mietin mielessäni, että "aivan niin, juuri tämmöisiähän me ihmiset ollaan". Tykkään siitä, kun joku on kirjoittanut sen, mitä olen aina tietämättäni ajatellut.

Julkisia salaisuuksia sisälsi novellit Tuulentupia, Oikea elämä, Albanialainen neitsyt, Julkisia salaisuuksia, Jack Randa Hotel, Paikka korvessa, Vierailu avaruudesta ja Vandaalit.
Yksi mieleenpainuneimmista oli ahdistusta ennen avioliiton satamaan astumista kokenut Dorrie novellissa Oikea elämä. Ihana, miesmäinen, erikoinen, paljain jaloin häihinsä saapuva Dorrie sulatti sydämeni. Mieleen jäi myös Paikka korvessa -novellin orpotyttö Annie joka sotkeutuu erilaiseen kolmiodraamaan, ja kirjoittaa kirjeitä vankilasta, ja hieno loppuratkaisu novellissa Vandaalit.

Osa novelleista oli upeasti rakennettu, ja osa tuntui liian vaikeaselkoisilta. Ainakin ensimmäinen novelli, Tuulentupia, meni ihan alkujännityksessä, ja unohtui samantien. Oli hieman hankalaa pysyä kartalla.
Munroon ymmärsin tarttua #novellihaasteen kautta, ja koska minulla on kunnianhimoinen tavoite lukea Tammen keltainen kirjasto läpi. 

torstai 1. joulukuuta 2016

Kirjat, jotka odottavat ja rakastavat

Kirjablogi Rougen innoittamana lähdin mukaan #kirjakuvapäivässä -haasteeseen (Rougen twitter-sivulla siitä enemmän) mutta aika näyttää, pysynkö haasteessa mukana, sillä työt vie aikansa enkä välttämättä aivan joka päivä ehdi twitteriä tai blogia päivittää. Nyt on kuitenkin siitä onnellinen ilta, että saan sen kirjaharrastukselleni pyhittää. 
Aioin ensin kuvata vain kirjat, jotka ovat rakkaiden kirjojen top-listallani, mutta Rougen twitter-päivityksen nähtyäni halusin minäkin kertoa, minkä kolmen kirjan lukemista odotan tällä hetkellä eniten. Aloin niistä. (Olen valikoinut kirjat vain oman kirjahyllyn teoksista tai kirjastolainoista... Muuten menisikin iänpäivät, kun alkaisin jaamailla, mitkä ovat niitä kaikken rakkaimpia.)

Kirjat, jotka odottavat

Ensimmäinen on kirjastolaina: Maija Muinosen Mustat paperit
Anna Miel tietää kuolevansa. Viimeisenä tekonaan hän alkaa kirjoittaa kirjeitä, ennen muuta pienelle pojalleen, jolle hän haluaa näin jättää hyvästit. Äidilliset neuvot ja muistot alkavat kuitenkin muuttaa muotoaan, kun Ann kuvittelee ja samalla määrää poikansa tulevaisuuden.

 Muinosen vain 167 sivuinen pienoiskirja on harmillisesti vielä lukematta, mutta asia korjaantuu pian. Kirjassa on erottuva idea, ja pienellä vilkaisulla huomasin, että teksti on aika rujoakin. Hyvä.

Toisena on omasta kirjahyllystä, Katja Ketun Yöperhonen
Minä olen kaikukoppa sinun kielesi soida.

Olen säästellyt tätä kirjaa... Rakastuin Ketun kieleen ja luovuuteen Surujenkerääjässä, joka oli minusta suorastaan ilmiömäinen. En ole sen jälkeen uskaltanut lukea Kettua. Aion kyllä. Mutta en halua pettyä. 

Ja kolmaskin omasta hyllystä, Vuokko Sajaniemen Pedot
Pieni maalaispitäjä metsien keskellä, itärajan tuntumassa. Nuori Maria, ortodoksisen papin tytär, kohtaa näyn, jota ei suostu käsittämään. Isä Lassen elämässä on vain työ ja tytär. Kunnes tulee kolmas, joka rikkoo tasapainon.

Tämä on tuntematon minulle. Kirja, jonka sain lahjaksi, ja jota myös säästelen oikeaa hetkeä varten, kirja jota rakastan jo siksi jo nyt että se on lahja rakkaaltani.



Kirjat, jotka rakastavat minua

 Michael Cunnigham, Koti maailman laidalla
Koti maailman laidalla kertoo 70-lukulaisista, jotka olivat liian nuoria joutuakseen Vietnamin sotaan, mutta tarpeeksi vanhoja ihastuakseen hippiaateeseen ja -musiikkiin. Heidän mekkansa oli Woodstock. Heidän nuoruutensa meni pilvessä. 

Puolihuolimattomasti, vuosia sitten, tein tämän löydön kirpparilla. Rakastuin ja minua rakastettiin. Tämä on parasta, mitä olen koskaan lukenut Cunninghamilta, jonka kaikki kirjat ovat hyviä. Tässä kirjassa kuitenkin on niin paljon enemmän tunnetta.

Sarianna Vaara, Huomenkellotyttö
Anna ja Elena, tytär ja äiti. Kiinni toisissaan, hyvässä ja pahassa. Anna on oppinut jo ennen kansakoulusta pääsemistä, miten skitsofrenia kirjoitetaan. Hän tietää mitä on Diapam ja mitä itsemurha on latinaksi. Yhtä lailla hän tietää miltä tuoreet kirjat tuoksuvat ja mitä kielikuva tarkoittaa. Hän elää psyykkisesti sairaan kirjailijaäitinsä kanssa.

Toivon, ettei tätä kirjaa unohdettaisi. Itsekin mielenterveysongelmaisen läheisenä, tyttärenä, sain tästä kirjasta paljon. Joskus joutuu olemaan vanhempi omalle vanhemmalleen. Siitäkin voi kuitenkin selvitä selväpäisenä, ja antaa kokemusten vahvistaa, ja tuoda erilaista näkökulmaa.

Mia Vänskä, Saattaja
Kaikki alkoi, kun Lilja palasi entiseen kotitaloonsa. Kellarin valot räpsyivät ja keskelle lattiaa ilmestyi yhä uudelleen tyhjästä lätäkkö.

Vänskän Saattaja on upein ja pelottavin kotimainen kauhukirja, jonka olen koskaan lukenut. Suomalaisessa kansanperinteessä ja luonnossa on lukemattomasti ainesta kauhuun, ja Vänskä hyödynsi sitä niiiiin hyvin.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Cormac McCarthy: Tie (2008)

Saanko kysyä yhtä asiaa? hän kysyi.
Saat. Totta kai.
Kuollaanko me?
Kuollaan me joskus. Ei nyt.
Ja me ollaan vieläkin menossa etelään.
Niin.
Siellä meillä on lämmin.
Niin.
Okei.
Cormac McCarthy: Tie




Cormac McCarthyn dystopiaseikkailu on minulle tuttu ennestään elokuvasta The Road. Kyseinen elokuva jäi kesken, sillä tuntui, ettei se edisty suuntaan taikka toiseen, ja niinpä ajattelin käydä tarinaan kiinni kirjan muodossa, jos pitäisin siitä enemmän luettavassa muodossa.
Ja kyllä, nyt sain matkan vietyä loppuun asti. Tie on isän ja pojan karu matka etelään vievää tietä pitkin, lämpimämmälle rannikolle, tuhkan peittämässä autiossa maailmassa, jossa jokainen vastaantulija voi olla varas, raiskaaja tai murhaaja - tai kaikkea sitä samaan aikaan. Isällä ja pojalla on mukanaan vain vähän matkatavaroita ja säilykkeitä, sekä revolveri, jossa on yksi ainoa patruuna. Tätä isä säästelee. Jos pahat ihmiset tulevat, hän on valmis tappamaan poikansa säästääkseen tämän kivuliaammalta kuolemalta.
Rivien välistä aistin, että isälle maailman tuhoutuminen on ollut pahempi isku, ja lapsen on helpompi kohdata karu maailma, sillä hän ei paremmasta tiedä. Edes maailmanloppu ja sen kauheus ei ilmeisesti vie lapsenuskoa, ainakaan McCarthyn toiveissa.
McCarthy luo pelkistetyn maailman, joka on jatkuvaa pelkoa, nälkää ja kylmää; eloonjäämistaistelua. Lukija toivoo, että isä ja poika löytäisivät lämpöä, ruokaa ja hyviä ihmisiä.
Minua ihmetytti sääolot. Lunta sataa, ja silti on ukkonen. Puut kaatuilevat metsikössä. On tavattoman kylmää. Lukijalle ei kerrota, miten maailma tuhoutui. Vesistöistä on kalat kuolleet. Lintuja ei ole. Olisin kaivannut tietoa, mitä on tapahtunut. Ilmeisesti maailma on palanut.
Isän entisestä elämästä ei kerrota mitään. On vain nainen, joka on lähtenyt. Synnyttänyt pojan ja luovuttanut. Lukijakin joutuu myöntämään, että itsemurha on varteenotettava vaihtoehto. Miksi, McCarthy, halusit laittaa ihmisesi kärsimään näin, toki lopussa on toivoa, sen verran uskallan sanoa. Jotakin uskonnollistakin luin, taas sieltä rivien välistä.
McCarthyn rakkaus luontoon tuntui käsinkosketeltavalta. Hän ehkä halusi kertoa, että me ihmiset olemme pienenpieniä, muurahaisia, ja kuvittelemme itsestämme liikoja. Kun mukavuudet viedään, emme selviä luonnon armoilla. Maailma on vanhempi kuin ihmiset, ei maailma meistä ihmisistä välitä, sanoo McCarthy. En niin paljon tykännyt dialogista, joka oli jatkuvaa anteeksipyyntöä ja hyssyttelyä. Anna anteeksi, isä. Sshh. Anna anteeksi poika. Sssh. Kirja on hyvä, dystopiasta pitävän must-read. Ensin olin kolmen tähden kannalla, lopulta annoin kaksi. 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) (Flavia de Luce #2)


Et saa koskaan poiketa suunnasta vain koska jokin on epämiellyttävää. Toivon että muistat sen. Vaikka muut eivät sitä näe, tulet ymmärtämään oman velvollisuutesi kuin se olisi tien keskelle maalattu valkoinen viiva. Sinun täytyy seurata sitä, Flavia.


Nukketeatterin pakettiauto hajoaa pienessä Bishop’s Laceyn kylässä, eikä autokorjaajaa ole lähimain. Marionettitaiteilija Rubert Porson ja avustajansa Nialla joutuvat jäämään muutamaksi päiväksi kylään, ja kirkkoherra ehdottaakin, että he voisivat järjestää samalla kirkossa pienen näytöksen. Näytöstä aletaankin suunnitella tuota pikaa. Huono-onninen nukketaiteilija ei vain tiedä, että näytös on jäämässä hänen viimeisekseen.
  
Harvoin kuvailen kirjaa sanalla ihastuttava, mutta Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä on juuri sitä. Vaikka aluksi epäilin, voiko 11-vuotias tyttö Flavia toimia päähenkilön roolissa olematta mukahauska, näsäviisas tai pikkuvanha, pelot poistuivat pian, ja aloin vain nauttia kirjan nokkelasta huumorista ja  rikostutkinnasta. Tämä kirja olikin nopeasti ohi, ja voisi kuvitella, että tähän sarjaan jää koukkuun, ja on kai jäänytkin moni.

Kirjan ihastuttavuuden synnyttää Flavia, 1900-luvun puolivälissä pienessä brittiläisessä Bishops Laceyn kuvitteellisessa kylässä, leski-isän ja kahden isosiskon kanssa asuva nokkela nuori tyttö. Flavia osaa toimia tilanteessa kuin tilanteessa, tuntee suurta kiinnostusta rikostutkintaa ja kemiallisia kokeita kohtaan. Hän on usein askeleen edellä jopa rikostutkija Hewittiä, ja antaakin hänelle tulkintojaan tapahtumien kulusta. Flavia on loistava tekemään päätelmiä jo pienistäkin vihjeistä ja osaa yhdistellä palaset kohdilleen. 

Kirja etenee nopeasti ja kevysti, olematta kuitenkaan liian kevyttä kirjallisuutta. Itse asiassa tämä kirja on niin ennenlukematon, että en osaisi verrata sitä mihinkään. Jonkin verran tuli mieleen J. K. Rowlingin Paikka vapaana, jossa myös kaikki tapahtuu pienessä kylässä, kertoja on nokkela ja jokaisella on salaisuutensa. Paikka vapaana ei kuitenkaan ole näin viihdyttävä.

Lainasin tämän, koska Alan Bradleyn nimi on pyörinyt paljon blogeissa ja olin utelias lukemaan, mitä "kaikki" lukevat. Saatanpa jatkaa sarjan lukemista, vaikka aloitinkin nyt kakkososasta. Huomasin myös kirjastossa, että  Bradleyn kirjat ovat tosi lainattuja teoksia. Enpä oikeastaan keksi ihmisryhmää, jolle en voisi tätä suositella. Menkää ja lukekaa tämä raikas mustan huumorin dekkari! Tämän lisäksi mieleeni muistui, että Oliver Twist on vieläkin lukematta...

Ja vielä suuri kiitokseni suomentajalle Laura Beckille käännöksestä, joka on todella onnistunut!

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset (2010)

Tämä kirja kertoo omista muistoistani, vuosien aikana sydämeeni kertyneestä pimeydestä ja rakkaudesta. Niistä muodostuu äitini tarina.
Hong Ying, Hyvien kukkien lapset



Kiinalaisen perheen kuopuksen, Hong Yingin äiti on kuolemaisillaan. Hong saa sisareltaan puhelinsoiton ja kiirehtii heti Lontoosta lapsuudenkotiinsa. Papatit räiskähtelevät kovaäänisesti Hongin ehdittyä perille, kertoen, että talossa tehdään jo hautajaisvalmisteluita. Jäähyväiset ovat jääneet sanomatta.
Hongin mielen täyttää surun lisäksi kysymykset äitinsä elämästä. Äidillä on ollut lukuisia miessuhteita, joista jokaisella kuudella sisarella on oma versionsa kerrottavana. Äidin vanhuudenpäivät eivät nekään ole sujuneet niin rauhallisesti, kuin mitä äiti on Hongille puheluissaan uskotellut.

Pikkuhiljaa Hong alkaa ymmärtää äitiään yhä enemmän. 

Hong on syntynyt avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Näin ollen hän on saanut tuta sisartensa jatkuvaa piikittelyä; Hong on heidän mielestään syypää perheen onnettomuuteen. Koko naapurustolle Hong on ollut muistutus äidin tekemästä syrjähypystä. Äiti on tietenkin saanut syyttelystä ja lutkaksi haukkumisesta suurimman osan, asuessaan koko elämänsä Kiinassa samassa naapurustossa.

Hong kirjoittaa ainakin tässä omakohtaisessa muistelmassaan oudon kylmähkösti, enkä tuntenut empatiaa tai sympatiaa vasta kuin kirjan loppusivuilla. Minua ärsytti painoksen kirjoitusvirheet ja Hongin tapa toistaa samoja asioita, kiertää kehää ympäri. Onneksi lopulta saatiin loppuratkaisu, ja myös viisas sellainen.

Ihmettelin, kun niin monella tuntui olevan rakastajia. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus että niin miehet kuin naisetkin pettivät puolisoitaan. 
Lisäksi Hongin suhtautuminen äitiinsä tuntuu hyvin ristiriitaselta, kunnes ymmärsin, että sen on tarkoituskin tuntua juuri siltä. Kiinalaisia perhesuhteita en voinut olla miettimättä; ovatko he toisilleen läheisempiä tai ehkä riitaisempia? Tuovatko perinteet heidät enemmän yhteen? 

Kiinalaista kirjallisuutta lukisin mielelläni enemmänkin, sanokaa viisaat, mistä kannattaa aloittaa? Olen lukenut vasta kaksi kiinalaista kirjaa, tämän ja Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulun, josta pidin enemmän kuin tästä. Haluaisin matkusta syvälle Kiinaan. Kyllä tämäkin kulttuuria avasi, tapoja ja tapahtumia, suhtautumisia, perinteitä... Mutta minulle liian vähän.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi (Harjunpää #10) (2003)


Ei ihmisen tappaminen vaikeaa ollut. Ei sen kummempaa kuin kyyhkynkään.
Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja pahan pappi


Luin anopilta joululahjaksi vuonna kukka ja kukkakeppi saadun Harjunpään, koska raskas työviikko vaati kevyttä luettavaa, joka vie mennessään ilman suurempia syvällisiä ajatuksia. Ja uskokaa tai älkää, kevyttä tämä minusta oli. Kihlattuni tosin hämmästeli lukuvalintaa ja varoitti, että tuo tuskin on sinun makuusi. Ja niin kävi kun monesti käy; kun odotuksia ei ole, on helppo tykätä. Mutta oli Harjunpäästä syytäkin tykätä. Se oli viihdyttävä, mukaansatempaava, kiinnostava trilleri. 
Harjunpää yhdessä väkivalta-tiiminsä kanssa ratkoo kummia kuolemia Helsingin metroasemalla. Ovatko metron alle jääneet murhattuja, ovatko ne onnettomuuksia vai itsemuhria? Harjunpään saapuessa ensi kertaa paikalle, on metroasemalla myös lentolehtisiä jakava, uskontoaan meuhkaava pappi, josta Harjunpää ei ensin ajattele mitään sen enempää. Valvontakameran filmejä katsottaessa huomataan, että sama pappi tuntuu olevan kuolemien aikaan metroasemalla joka kerta. Sattumaako; ei, uskoo Harjunpää. 
Kirjassa on useampi erillinen tarina jotka lopulta nivoutuvat toisiinsa, kaikki on kuitenkin kytköksissä pahan papin kautta. Harjunpää on koskettava kuvatessaan lapsiin kohdistuvaa heitteillejättöä ja väkivaltaa, tuskin mikään voi enempää koskettaakaan. Lapset kun ovat vanhempiensa armoilla, ja riippuvaisia huoltajiensa rakkaudesta. Pidin Harjunpäästä hahmona, vaikka hänen ajatuksiaan saatiin vain vähän koskettaa, mutta olin iloisesti yllättynyt, että miehellä oli onnellinen perhe josta luotsata voimaa työhönsä. Saa asiat olla hyvinkin, vaikka onkin rikostutkija. 
Tykkäsin Harjunpään tyylistä heti. Mies meni suoraa asiaan konkarin otteella. Tästä pystyi hyvin nauttimaan ilman, että on lukenut aiempia osia. Rikostutkija Harjunpää olikin itse ikään kuin taka-alalla ja hänen asioitaan tuotiin esille vain vähän, tarina oli itse pääosassa. Yllätyin siitä, että tämä oli paljon muutakin kuin piinkova trilleri, sanasto oli rikasta ja värikästä (vekkari tiksuttaa, pystyyn kömpätään, äiti ja isä mesoavat...). Oli ihanaa parin suomennoksen jälkeen lukea ihan aito ja oikea kotimainen, jossa suomenkieli taipui sujuvana kuin tanssi! Kirjan rikas sanasto teki siitä jollain tapaa herkän, antoi ulottuvuutta. Yllätys oli sekin, että tässä oli ripaus yliluonnollista. 
Harjunpäitä on ilmestynyt kaikkiaan yksitoista vuosina 1983-2010. Ne on suurimmaksi osaksi dramatisoitu elokuviksi. Siihen en osaa sanoa, kuinka hyvin nämä valkokankaalle on osattu ohjata. Seven-pokkarin kannet saivat minut ihmettelemään; miksi kannessa on mies huppu päässä ja ase kädessä, sillä vastaavaa kohtausta ei kirjasta löydy... Metroja kuitenkin ja kuolleita lintuja, sekös riittää...

Kirjan lopetuksesta tosin jäi vähän ikävä olo. Oliko nyt varmasti pakko jättää kaikki niin auki?

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Ernest Hemingway: Nick Adamsin tarina (2013)


Kaikki rakkaus kohdistui kalastukseen ja kesään. Niitä hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta.
Ernest Hemingway, Nick Adamsin tarina


Hemingway kirjoitti Nick Adams -nimisestä hahmosta 16 novellia, jotka ilmestyivät aikoinaan eri kirjoissa ja sekavassa järjestyksessä. Nickin tarina julkaistiin tällä tavoin koottuna vasta Hemingwayn kuoleman jälkeen, kun löydettiin vielä kahdeksan ennen julkaisematonta Nick Adams -kertomusta. Kun tarina saatiin yhteen, suhteelliseen krologiseen järjestykseen, huomattiin siitä syntyvän ainutlaatuinen tarina, jossa on paljon yhtymäkohtia Hemingwayn elämään. Tämä kirja onkin Hemingwayn kirjoista pitävälle varmasti merkittävää luettavaa. Nick Adams on yksi Hemingwayn alter egoista, ja lukijana nautin tämän faktan tietämisestä.
Nick Adamsin tarina on kasvukertomus pienestä pojasta joka varttuu intiaanikylän vieressä, lääkärin poikana. Nick on mielenkiintoinen persoona, joka kulkee omaa tietään. Hän ei alistu auktoriteeteille ja rikkoo lakiakin, mutta on silti ystävällinen. Pidin erityisesti Nickin ja pikkusisko Littlesin suhteesta. Nickille luonto on kaikkein rakkain ja merkityksellisin, ja perheen perustaminen antaa odottaa itseään. Nickiä huolettaa, että jos on perheellinen tai naimisissa, ei pääse enää niin vain kalareissuille. Hän arpeutuu sodassa, mutta ei niinkään henkisesti, vaan palaa sieltä suht omana itsenään. Nick kokee, että hänessä on jotain pielessä. Nykypäivän sanoin; Nick on vähän sitoutumiskammoinen. Hän haluaa silti löytää jonkun jonka kanssa käydä pinnan alla yhdessä. Hän kertoo tietävänsä, että hänestä kasvaa vielä suuri kirjailija (tässä kohtaa Hemingway puhuu vahvasti taustalla) ja niinhän hänestä kasvaakin.
Ernest Hemingway on minulle tuttu Vanhus ja meri -kirjastaan, jonka luin muutama vuosi sitten. Muistot kirjasta ovat jo osittain hämärtyneet (luin kirjan kuusi vuotta sitten.) Sen muistan, että luontosuhde oli siinä - ja kuten on Nick Adamsin tarinassa - isossa roolissa. Hemingwayn vahvuus on luonnon kuvaamisessa; yksikin kalareissu kesti toistakymmentä sivua. Minulle taas olisi riittänyt lyhyempikin kuvaus.
Lopulta jäi vähän ristiriitainen olo. Aika kului kyllä jouhevasti, sillä Hemingway on selkeä kirjoittaja. Ehkä tuo seikka, että kirja oli koottu lyhytnovelleista toi kirjaan rikkonaisuutta. Olisin halunnut ennemmin lukea jotain mitä Hemingway on tarkoituksella liittänyt yhteen. Eittämättä mies saa kuitenkin tehtyä luonnostaan elävän ja dialogistaan todentuntuisen.

E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2013)


Ja joku ulkopuolinen olisi voinut pitää taloa täyteen ahdettuna, mutta meidän silmissämme se oli hieno ja hyvä ja Langley ja minä saimme perinnöksi käsityksen siitä että elimme elottomien esineiden kanssa ja jouduimme liikkumaan niiden keskellä.
E. L. Doctorow, Homer ja Langley


Veljekset Homer ja Langley Collyer elävät New Yorkissa Central Parkin kupeessa sijaitsevassa talossaan, aina elämän alusta sen ehtoopuolelle. Rikkaan suvun vesat muistavat talon 1900-luvun alun loistokkaat ajat, jolloin veljesten vanhemmat kahmivat suuren omaisuuden. Valitettavasti vanhemmat käyttäytyivät hienostuneen etäisesti jopa omia poikiaan kohtaan, joka jättää veljiin jälkensä. Espanjantauti vie veljesten vanhemmat hautaan, ja Homer ja Langley jäävät jo nuorina orvoiksi ja taloa pitämään. Onneksi on palvelusväkeä, joka hoitaa taloa ja pitää huolta veljistä
Talo on iso osa kirjaa, sillä siellä suurin osa tapahtumista tapahtuu. Siinä talossa veljet ovat asuneet koko tähänastisen elämänsä. Minulle tuli olo, että haluaisin käydä tuolla talossa, ja eräällä tapaan kävinkin, niin hyvin Doctorov sen kuvasi. Vaikka Langley lopulta telkeää talon ikkunaluukut, talo on silti avoin kaikille jotka sinne pyyteettömästi astelevat. 
Tositapahtumiin perustuvat kirja on lempeä kuvatessaan Langleyn sota-arpia ja sokean Homerin avuttomuutta. Tämähän oli tietysti kirja myös veljeydestä, ja monesti huokaisinkin helpotuksesta, että onneksi heillä on toisensa, molemmat niin erilaiset, mutta toisensa tuntevat. 
Sain kirjasta vähän väärän kuvan kansitekstin perusteella, joka painotti sitä että Homer ja Langley ovat erakoita. Erakoituminen tulee vasta kirjan lopussa esiin; sitä ennen veljekset ehtivät hummailla sielunsa kyllyydestä. (Mitä vikaa sitä paitsi erakoitumisessa on...) Pikemmin sanoisin, että heiltä puuttui se, mitä molemmat olisivat halunneet; nainen ja lapsia. Josta johtuen he tunsivat epäonnistuneensa. Niin monenlaista kulkijaa veljekset ovat ehtineet elämänsä aikana talossaan ja vähän ulkopuolellakin tavata; siirtolaisia, rikollisia ja hippejä, muutamat mainitakseni. Ikää saatuaan veljekset eivät juuri enää poistu kotoaan, Langley hamstraa talon täyteen roinaa ja Homer nauttii omassa yksinäisyydessään musiikista.
Kirja on Homerin äänellä kirjoitettu ja pidin tuon miehen mietteliäästä ajatteluvasta, siinä oli paljon kokeneen ja ajatelleen tyyneyttä. Kirja ei pidä suurta melua itsestään vaan antaa puolueettoman ääneen; ja tekee minuun suuren vaikutuksen. Annoin kirjalle ensin kolme tähteä, mutta vähän makusteltuani päätin antaa neljä. Tämä oli kirja jonka kanssa en kyllästynyt kertaakaan vaan luin yhdeltä istumalta. Onneksi olen vakaasti päättänyt lukea Keltaisen kirjaston läpi, sillä muuten en olisi tähän tarttunut. Toki jonkin verran lainapäätökseeni vaikutti se, että kirjan vihjattiin olevan amerikkakriittinen mutta oikeastaan kritiikkiä Amerikalle antoi vain sodasta tullut toisin ajatteleva, (suloinen) äkäpussi Langley. 

lauantai 5. marraskuuta 2016

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut (1999)


Ehkä ihminen vain liittää omiin sattumiinsa erityisiä merkityksiä, yrittää rakentaa niistä oman kohtalonsa. 
Joel Haahtela, Kaksi kertaa kadonnut

Noin parikymppinen kahvilassa tarjoilijana työskentelevä, isänsä luona vielä asuva Lolita saa isältään lahjaksi kameran, jossa on valmiina filmi. Filmillä on jo kuvattu muutamia kuvia ja Lolita kiinnostuu kuvista teettäessään filmin. Kuvissa on pulisongeilla varustettu leveälahkeisissa housuissa kulkeva mies ja näyttävä nainen nahkatakissa. Kenties ulkopuolisuuttaan, Lolita tahtoo pakkomielteisesti selvittää ketä nämä filmin henkilöt ovat, ja tutustua heihin. 
Lolitan isä on syvänmeren tutkija, vähäpuheinen ja työhönsä uppoutunut mies, jolta puuttuu elämästään rakkaus, ainakin kiihkeä sellainen. Lolitan äiti on jo tyttären ollessa pieni, ottanut menolipun lämpimämpään maahan ja jättänyt sisäänpäin hymyilevän miehen ja kaavoihin kangistuneen maan.
Joel Haahtelan esikoiskirja Kaksi kertaa kadonnut on mysteeri kuolleesta miehestä, kadonneista ihmisistä ja ulkopuolisuuden tunteesta, kun ei ihan täysin kosketa omaa elämäänsä, ja elää vain tutuksi tulleella tavalla, poikkeamatta omasta kaavastaan. Tulipa kirjasta mieleeni vähän Camusin Sivullinen ja elokuva Amelie, ei siis yksikään kotimainen taideteos. Ja kotimaahan tämä kirja ei kai sijoitukaan (tosin missään ei kerrota minne kirjan tapahtumat sijoittuvat; jonnekin kuitenkin missä sataa räntää) henkilöhahmojen nimistä päätellen.
Kaksi kertaa kadonnut on lyhyehkö teos. 207 sivua pysyy tässä esikoiskirjassa hyvin koossa. Haahtelaa luin nyt ensimmäistä kertaa (ja olisinkin kiinnostunut kuulemaan kommenttia mitä muut ovat Haahtelasta mieltä; kannattaako lukea lisää ja miten tämä eroaa muista kirjoista), koska nimi on hyvin tuttu ja halusin tutustua lähemmin.
Kirja antaa lukijalle mietittävää ja jättää miellyttävän tunteen. Asiat selviävät. Tavalla tai toisella jokaisen elämän suunta muuttuu ja ulkopuolisuus vähenee. Tykkäsin siitä miten kirjan henkilöiden ammatit kertoivat heistä itsestään. Lolitan isä on tutkinut elämänsä meren pohjia, arvoituksia jotka pysyvät arvoituksina, miehen kaikki ihmissuhteet ovat karanneet ulottumattomiin. Lolita, kasvottomassa tarjoilijan työssä, jota hän tekee vain tehdäkseen jotakin työtä, ilman kutsumusta, ja aina ulkopuolisena.
Kirja on tyyliltään lakonisen toteava, älykäs, vuoropuheeltaan filosofinen ja henkilöiltään samaistuttava. Haahtela tuntee ulkopuolisuuden tunteen. Luultavasti kirja painuu nopeasti unohdukseen, mutta se ei ole kirjalta mitään pois. Unholaan menevät monet elämän hetket, jotka kuitenkin ovat merkityksellisiä.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Halloween-haastekooste


Päätin tarttua Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen (1.-31.10.2016) sillä syystunnelmointiini kuuluu joka tapauksessa olennaisena osana jännärien lukeminen. Kauhu on kirjalajeista rakkainpani, ja sieltä erityisesti ajan patinoimat teokset. Niina oli blogissaan koonnut mukavan listan ehdotuksia, joista sain valittua luettavat kirjat vaivattomasti. 
Luin haasteeseen seuraavat viisi. 

Jeff Long, Tilinteon hetki 
Jälkipyykki: Mukiinmenevä trilleri. Nyt kun olen antanut lukukokemuksen hautua, voin todeta, että kirja oli lukemisen arvoinen. Näen vieläkin mielessäni elävästi kirjan salakaupungin. Voisin kuvitella lukevani lisää Longia.

Marko Hautala, Unikoira
Jälkipyykki: Hautalaa luen ehdottomasti jatkossakin. Pidin hänen henkilöhahmoistaan, kuvasin niitä raikkaiksi ja olen edelleen samaa mieltä. Kirjassa oli myös yllättävää tilannekomiikkaa. Ihana, erilainen kauhukirjailija!

Anne Rice, Veren vangit
Jälkipyykki: Veren vangeista tykkääminen tuntui jollain tapaa väärältä. Mutta tämä oli kirjoista se, joka sai minut menemään nukkumaan myöhemmin, sillä tahdoin vain lukea ja lukea. Siirryn jatko-osaan piakkoin. 

Aino Kallas, kokoelma joka sisälsi Reigin papin, Barbara von Tisenhusenin ja Sudenmorsiamen
Jälkipyykki: Se, että pidin Aino Kallaksesta, yllätti kaikkein eniten. En ollut kuullut kirjailijasta aiemmin ja mielestäni Kallasta saisi mainostaa enemmän. Tämä oli mystinen kokemus, suosittelen.
Bram Stoker, Dracula 
Jälkipyykki: Emmin kirjastossa lainata Draculaa. Sivumäärä tuntui isolta, mutta lopulta 600 sivua ei ollut tämän klassikon kanssa yhtään liikaa. Rakastuin herrasmies van Helsingiin ja ylipäätään kirjan tunnelmiin. 
  
Niinan listalta olin jo lukenut Stephenie Meyerin Houkutuksen, Edgar Allan Poen Korppi ja kultakuoriaisen sekä muita kertomuksia, Maggie Stiefvaterin Väristyksen ja Stefan Spjutin Staalon.
Kiinnostavia olivat myös Ray Bradburyn Hullujen hautausmaan, Agatha Christien Kurpitsajuhla, Dimitri Gluhovskin Metro 2033 ja Mary Shelleyn Frankenstein, jotka siirsin lukulistaani ja luen hamassa tulevaisuudessa. Kirjailijoina minua ovat kiinnostaneet jo pitkään Erin Morgenstern ja Neil Gaiman, joihin aion tutustua. Jossain vaiheessa. 

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Dolores Redondo: Luualttari (2016) Baskimaan murhat #2


Siinä ongelma juuri onkin, emme tunnu oppivan mitään historiasta. 
Dolores Redondo, Luualttari


Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar tutkii espanjalaisessa kylässä, Navarrassa, naismurhien sarjaa. Naisten puolisot ovat epäilemättä syyllisiä, mutta vaikuttaisi, että heitä on ohjannut tekoihin yllyttäjä. Miehille on yhteistä se, että jokainen heistä päätyy murhatyön jälkeen itsemurhaan, jättäen viestiksi sanan tarttalo. Osa surmatyön tekijöistä jättää viestinsä nimenomaan Amaialle, ja näin Amaia on entistä enemmän kytköksissä rikoksiin. Kylällä, josta surmatut naiset ovat kotoisin, on synkkä menneisyys, johon sekoittuu vahvasti vuosisatoja vanhat taikauskomukset ja seudun mytologia. Kirja käsittelee äitiyden haasteellisuutta yhdistettynä rikostutkijan ammattiin, sillä Amaia saa kirjassa esikoisensa. Hän joutuu läpikäymään yhä uudelleen rankkaa lapsuuttaan skitsofreniaa sairastavan äitinsä varjossa tullessaan itse äidiksi.
Dolores Redondo on nouseva espanjalainen kirjailija, joka höystää kirjansa ripauksella maansa mytologiaa. Luualttari on toinen osa Baskimaan murhat-trilogiassa, jonka avasi Näkymätön vartija, ja sarja jatkuu Myrskyuhrissa. Redondo oli vuoden 2015 myydyin rikoskirjailija Espanjassa. 
Minulla kävi kirjastossa kömmähdys, sillä en ole lukenut sarjan avausosaa ja huomasin vasta kotona, että lainasin sitten kakkososan. En siis tiedä Näkymättömästä vartijasta mitään, ja en tiedä, paljonko tämä fakta söi kirjasta. Välillä oli viitteitä menneisiin tapahtumiin, mutta sitä en osaa sanoa, oliko näitä tapahtumia puitu aiemmassa osassa ja kuinka paljon. Luualttari toimi myös itsenäisenä kirjana, mutta suosittelen silti aloittamaan Näkymättömästä vartijasta.
Suurta ylityspuhetta tästä kirjasta ei tule. Sanotaan nyt vaikka näin, että olen lukenut parempiakin trillereitä. Annoin kirjalle yhden tähden. Vähän ihmettelen, miten kirjasarjasta on tullut näinkin suosittu. Toimiikohan tämä sitten paremmin alkuperäiskielellä? Annoin tälle vain yhden tähden, sillä vaikka yritin, niin en pitänyt. En pitänyt Amaiasta, joka oli rikostutkijana juuri niin perinteinen kuin olla voi. Amaia tuntui hahmona ontolta ja tunneköyhältä, joka ei tuntunut tulevan kovin hyvin toimeen ihmisten kanssa. Amaian kykyjä ja erityisyyttä yritettiin korostaa turhankin paljon. 
Kuten jo aiemmista arvosteluista olen lukenut, hahmojen perässä oli hankala pysyä, kun välillä puhuttiin etunimellä ja välillä sukunimellä. Meni todella pitkään, ennen kuin opin tuntemaan kirjan henkilöt. Tuntui, että jotkut asiat olivat yhdentekeviä juonenkulun kannalta, joten ohitin niitä pikaluvulla, ja keskityin välillä vain dialogiin. Kiinnostavaa oli Baskimaan mytologia, mutta sekään ei paikannut kirjan valitettavaa tylsyyttä. En silti sano, että tätä ei kannattaisi lukea. Ainakin sen voin sanoa positiivisena asiana, että kirja pysyi hyvin koossa juonellisesti, se niin sanotusti "kulki hyvin".

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Miksi luen?



Luen, jotta tuntisin enemmän.
Kun taas pitkästä aikaa aloin lukea enemmän, olen alkanut nähdä mitä kummallisempia unia. Näen maisemia ja paikkoja, jotka ovat monimutkaisempia kuin luulin pystyäni kuvittelemaan. Muistan paremmin värit ja sanat. Olen pohdiskeleva luonne, kirjat ovat pähkinöitä purtavaksi. Minulla on hyvä mielikuvitus, johon voisin upota päiväkausiksi. Nautin siitä, kun näen kirjan mielessäni. 

jotta löytäisin. Olen joskus ollut pitkiäkin aikoja lukematta. Silloin saatoin nähdä unia, joissa luen. Kaipaan lukemista, kuten mitä tahansa rakasta harrastusta. Tiedän, että pitkänkin tauon jälkeen tulen aina palaamaan tähän harrastukseen. En tiedä rakastanko kirjoja jopa enemmän kuin lukemista. Pienenä pidin kirjoja vain käsissäni ja pidin siitä miltä ne tuntuvat, en ollut mikään lukutoukka, mutta kasvoin kirjojen keskellä sillä siskoni luki paljon. Olen aina ollut oman tieni kulkija, enkä tuolloin halunnut ottaa siskon harrastusta omakseni. Luin omassa hiljaisuudessa, ääntä pitämättä. Rakastuin Humisevaan harjuun, romanttiseen nummimaisemaan, siskoni jalanjäljissä, kuin salaa. Välillä on ollut hankalaa löytää kiinnostavia kirjoja. En ole genrerajoittunut, löydän luettavaa monista lajeista. Lähtemättömän vaikutuksen on tehnyt Edgar Allan Poe, jonka kanssa koen sukulaissieluisuutta. Olen kokenut pientä tyhjyyden tunnetta, kun en tiedä voiko mikään kirja enää tehdä samanlaista vaikutusta. Poen ohella William Hope Hodgson teki elämää suurempaa vaikutuksen The House on the Borderlandilla, Kauhujen talolla.


Harvoin tykästyn realistisiin kirjoihin. Voi kai sanoa, että rakastun kirjoihin jotka kuvaavat parhaiten pahimpia painajaisiani. Luulin, ettei nykykirjallisuudesta löydy minulle mitään tarjottavaa, mutta voin huokaista helpotuksesta. Luin vastikään Stig Saeterbakkenilta Läpi yön -teoksen, joka toi takaisin sen tunteen, että suuria kirjoja kirjoitetaan vielä nykyäänkin, ja että sellaiseen voi törmätä milloin vain. Äärettömän surullista on se, että Saeterbakken teki kirjansa jälkeen itsemurhan. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin olisi lukenut päiväkirjaa. Se oli miehen jäähyväinen. Jostain sieltä yön pimeistä sokkeloista löysin itsenikin. 
Läpi yön on kirja jolle toivon paljon lukijoita. (Linkistä kirjan Goodreads-sivulle.)

jotta olisin kotona. Siinä on sitä jotain, kun makaa pehmeissä völlyissä ja lukee. Ja vieressä höyryää kuppi kuumaa juotavaa. Sitä on koti minulle.

uteliaisuuttani. Suhtaudun uteliaisuudella ympäröivään maailmaan. Siksi haluan lukea paljon ja kaikenlaista. Haluan oppia viisaammilta ja ymmärtää maailmaa ja kulttuureja. Olen utelias ymmärtämään itseäni, ja kuin myös haluan ymmärtää muita. Ihmiset ovat mysteerejä.

rakkauttani. Kirjoitan jonkun verran runoja ja kaikki mitä kirjoitan on aina surullista. Kirjoistakin valitsen usein ne surullisimmat tarinat. Varmasti lukeminen on minulle myös eskapismiä eli pakoa todellisuudesta, haluan upota traagisiin päiväuniini. Jos elämä kusee tosi pahasti, en pysty lukemaan ollenkaan. Elämän perustusten pitää olla paikoillaan, jotta pystyn keskittymään. Kirjat, sanat yleensäkin, ovat minulle omaisinta ilmaisua. Olen tavattoman huono ilmaisemaan itseäni puhumalla. Riitatilanteissa saatan kirjoittaa paperille ajatukseni, sillä muuten olisin mykkä. Kasvuvuosien kivussa kirjoittaminen oli terapiani.

vastapainona. Lukeminen ja siitä kirjoittaminen on ehkä huonoa vastapainoa toimittajan työlle, koska niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haastatteluissakin eläydyn siihen mitä kuulen, pyrin ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä ja sen jälkeen kirjoitan ylös parhaani mukaan. Toimittajana tekstit on kuitenkin aina jossain määrin pakollisia ja arvostelun alaisia. Tässä saan eläytyä ja kirjoittaa vapaaehtoisesti, kirjoittaa sillä tavalla kuin haluan, ilman vaatimuksia, ja omistaa omia mielipiteitä.

Miksi sinä?

lauantai 22. lokakuuta 2016

Anne Rice: Veren vangit (1992)



Olin kaksikymmentäviisivuotias kun minusta tuli vampyyri, silloin oli vuosi 1791.
Anne Rice, Veren vangit



Anne Ricen Veren vangit on Louisin kirjanpituinen pohdinta ihmisyyden rippeistä, jotka eivät katoa hänestä vuosisadoissakaan. Louis on ollut 25-vuotias komea nuorimies, kun vampyyri Lestat iski hampaansa häneen tehden hänestä kuolemattoman. Alkuhämmennyksen jälkeen Louis ymmärtää olevansa aivan erilainen vampyyri kuin Lestat. Hänen mielensä täyttää lukemattomat kysymykset; Onko Jumala olemassa? Onko Paholainen olemassa ja olenko hänen kätyrinsä? Olenko tuomittu kadotukseen synneistä joita teen? Louis  tuntee ihmisyyden vielä syvällä sielussaan, tarkkana oikeudentuntona, ja toisaalta vampyyrinluonto saa hänet tappamaan joka yö.
Veren vangit ottaa vampyyriaiheen käsittelyyn filosofiselta kantilta ja saa aiheesta irti enemmän kuin mikään aiempi vampyyrikirja, jonka olen lukenut. Olen luku-urakan jälkeen suorastaan nääntynyt, niin kuin minustakin olisi vedetty veret kuiville. Loppua kohden tarina saa mitä uskomattomampia käänteitä, ja sitä kautta pitää lukijansa otteessa. Voin kuvitella mielessäni Louisin vuosisadoissa hioutuneen itsevarman äänen, kun hän kertoo pelokkaalle ja samalla uteliaalle nykyajan poikaselle elämäntarinansa yön pimeydessä, ja poika tallentaa sen nauhurinsa kaseteille. 
Jos joissakin kirjoissa henkilöt jäätävät tuntumaan etäisiltä, tässä kirjassa sitä ongelmaa ei ollut. Voisi kuvitella, että olisi hankalaa tuntea empatiaa ja samaistua vuosisatoja eläneen vampyyrin tunteisiin, mutta se käy vaivattomasti. Lukijana tunsin sen tuskan, jota Louis tunsi, hänen yksinäisyytensä ja surunsa. Nautin henkilöhahmojen erilaisuuksista, eri temperamenteista, sillä ne oli kuvattu älykkäästi. Rice kirjoittaa vampyyreista, mutta on tarkkanäköinen ihmismielen avaaja. Minulle tämä kirja oli iloista mielen ilotulitusta. Tunsin tunteita laidasta laitaan ja koin sitä mitä hyvän kirjan kanssa; eläydyin täysin päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin. Tunsin, kuin olisin itse tarinassa. Nyt takakansi ei valehdellyt, tämä on nimenomaan tyylikäs, hienostunut ja surumielinen teos.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Jeff Long: Tiliteon hetki (2005)


Kaupunki alkoi asua hänessä. 
Jeff Long, Tilinteon hetki



Päättäväinen Molly Drake, nuori kunnianhimoinen journalisti, matkaa Kambodzaan toiveissaan tehdä Times-lehteen vuosisadan lehtijuttu Vietnamin sodassa kadonneiden amerikkalaissotilaiden jäännöksistä. Mollylla on kuitenkin huono onni matkassa ja hän saa häädön kaivauksilta. Molly ei silti tahdo lähteä Amerikkaan ennen kuin uraauurtavan lehtijutun ainekset ovat kasassa. Hän on satsannut matkaan paljon, ostanut jopa kymmenen tuhannen dollarin arvoisen kameran. Molly on jo luovuttamaisillaan, kun omituinen Luke lähestyy kahvilassa ja kertoo löytäneensä mielin määrin sotilaiden jäänteitä, ja on valmis johdattamaan Mollyn ja arkeologi Duncanin unohdettuun viidakkokaupunkiin. Matkaan lähtee myös veljensä jäänteitä etsivä kuumakalle John Kleat.

Jeff Longin yliluonnolliseksi kääntyvässä trillerissä on kaikki hyvän kirjan ainekset, mutta laimea lopputulos. En ymmärrä itsekään miksi lopputulos jäi niin vaisuksi. Ensimmäiset 150 sivua luin hurjaa vauhtia, mutta ensihuuman jälkeen alkoi valitettavasti tuntua, ettei henkilöiden kohtalo kiinnosta. Toivoin, että kirja ns. kasvaisi loppua kohden, mutta näin ei käynyt. Kirjassa oli silti upea Vietnamin miljöö jonka maisemat pystyi hyvin kuvittelemaan omaan mieleensä, ja hyvin rakennettu, salaperäinen juoni, jonka mysteerit paljastuivat vasta viimeisillä sivuilla. Ja - opin itsekin vasta nyt mitä olivat muntjakit ja punakhmerit. Eksyttävä temppelikaupunki olisi antanut miljöönä enemmänkin ainesta, vaikkapa kauhuunkin asti, mutta se jäi käyttämättä.
Kirjaa lukiessa mietin, että tämä on ihan-hyvä-perustrilleri, ilman mitään sen kummempaa kommervenkkiä, joten voin tätä suositellakin trillereistä nautiskeleville. Mitään huikeaa tai nerokasta en kokenut. Henkilöt jäivät niin etäisiksi, että se söi kirjasta paljon pois. Vietnam, temppelikaupungit ja takakannessa lupaillut "väkivaltaisen menneisyyden henget" jäivät jotenkin kosketusta vaille. Odotin enemmän.
Bloglovin'

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Aino Kallas: Reigin pappi (1926), Barbara von Tisenhusen (1923), Sudenmorsian (1928)


Näin ovat taivaan tähdet alusta alkaen minut tuskan ja kuoleman lapseksi tienneet, ja Skorpioni on minun merkkini ollut. 
Aino Kallas, Reigin pappi



Aino Kallaksen 1920-luvulla kirjoitetussa kokoelmateoksessa sukelletaan taikauskon, teloitusten ja luokkajakojen maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Liivinmaalle (historiallinen alue, joka käsittää nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian). Kristinusko saa kirjassa ison osan, sillä maa-alueella on tehty 1000-luvun alussa ristiretkiä pakanauskontojen hävittämiseksi. Taikausko elää vielä kirjan sivuilla.
Reigin pappi 
Anno 1592 syntynyt Paavali Anteronpoika Lempelius, tuntee sydämessään vihaa, vimmaa ja kiivautta, joka on tullut häneen taakkana tähtitaivaan eläinradalta. Isänsä pappissukua kunnoittaen lähtee hän samalle tielle, ja päätyy kaukokaipuussaan Liivinmaalle Tallinnaan pappismieheksi. Löytää hän hyväsukuisen neitsyenkin, Catharinan, joka on hipiältään puhdas ja kuin valkaistu, niin kuin rantakivet, jotka kauvan ovat veden rajassa viruneet ja ovat siliät käden koskettaa. Ikävän sattumuksen kautta Lempeliuksesta tulee Reigin pappi, virka on sellainen, että siihen virkaheiton tehnyt pappismieskin voitiin ottaa. Liivinmaalla papin vaimo tustustuu papinapulaiseen Jonas Kempeen, josta syyttyy rakkaus, joka kuolemaan päättyy. 
Tämä oli tarinoista lempparini! 
Barbara von Tisenhusen
Barbara von Tisenhusen, aatelisnainen, tahtoo vastoin Pärnun sopimusta ottaa mieheksensä rahvaan kirjanpitäjän. Pärnun sopimukseen on kirjoitettu, että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana pitäisivät. Barbara karkaa kirjanpitäjänsä kanssa, ja tätä ei Tisenhusenin kiivas suku katso hyvällä, vaan vaatii kuolemaa petturisiskolle. 
Sudenmorsian
Sudenmorsian on tarinoista siinä erilainen, että se ottaa taruainekset käyttöön. Sudenmorsian kertoo Metsän Hengen Aalon ja metsävahti Priidikin rakkaudesta. Vaikka Priidik näki, että Aalolla oli vasemman rinnan alla ruskia luoma, niinkuin piskuisen yöperhosen siipi, jota rahvas myös tulenkirjoiksi elikkä noidanluomaksi kutsuu, ihastuu hän tähän punatukkaiseen, säyseään naiseen. Öisin katoaa tämä kaunis nainen hänen viereltänsä, ja alkaa Priidik epäillä suopursun hajun huomatessaan; ethän toki ihmissutena öisin juokse, vaimo?  
Kirjaa ymmärtää paremmin, kun muistelee ensin mitä onkaan historian tunneilla opittu. Minun ainakin piti kaikki tarkistaa tapahtumia netistä, sillä Viron historia on painunut unholaan. Kirjan tarinoita, Reigin pappia, Barbara von Tisenhusenia ja Sudenmorsianta yhdistää jokaista niiden traaginen päätös kuolemaan. Kahdessa ensimmäisessä kielletty rakkaus joko eri säätyläisen kanssa tai aviorikos johtaa kuolemaan.
Kirja ei kosketa rajuista tapahtumistaan huolimatta, ja välillä on hankala keskittyä. Takaisin jouduin palaamaan monta kertaa. Kieli on vanhahtavaa, mutta ei niin vanhakantaista etteikö sitä ymmärtää voisi. Kirjal saa ymmärtämään, että olen etuoikeutettu saadessani rakastaa ketä ikinä tahdon, eikä kukaan tule minua järvenjäähän siksi upottamaan. Vaikka kirjan tapahtumat tuntuvat uskomattomilta, ei tarvitse epäillä hetkeäkään, etteikö niin olisi tehty. Eikä niin kauan aikaa sitten. Kirja sai pohtimaan, mikä nykyaikana on yhtä hullua. Nyt tuuditaudutaan siihen, että tämä aika on sivistynyt. Mutta ihmisiä jaotellaan eriarvoisiksi. Omanlaisiaan, erilaisia ristiretkiä tehdään.

torstai 13. lokakuuta 2016

Marko Hautala: Unikoira (2012)


Joonas oli aivan lähellä olentoa nyt. Ei mitään pelättävää, hän sanoi itselleen. Se on osa minua. Silti, tai ehkä juuri siksi, hän tunsin pelon kiihdyttävän hengitystä, kihelmöivän ohimoilta sormenpäihin ja varpaisiin saakka. Hän pysähtyi. Kuka sinä olet? Joonas kysyi. 
Marko Hautala, Unikoira 


Joonas on kokenut raskaan eron. Viisitoista vuotta turhaa uskollisuutta on vetänyt miehen mielen matalaksi. Erosta on jäänyt soimaan korviin  ex-naisen lyttäävät kommentit. Meeri on jättänyt hänet uuden miehen takia, ja odottaa tälle jo lastakin. Tylsä toimistotyö pitää miehen rutiineissaan, mutta mieltä vaivaa tyhjyys. Joonas kiertää päivästä toiseen samaa kehää, eikä hänellä ole kunnianhimoa uralla etenemiseen. Taloon tullut uusi pomo, Torsti, on kiusankappale kehittämisideoineen. Mukavampaa olisi vain istua kahvipöydässä kuunnellen toimiston akkojen hyväntahtoista nälvintää. 
Joonaksen mieli tuntuu yhtä kuivettuneelta kuin miehen seuraelämä, ja siksi hän osallistuu eidolon-kurssille, joka on kai jokin new age-tyyppinen kurssi, jossa etsitään sitä omaa voimaeläintä. Kurssia vetää Aliisa, ja häneen Joonas iskee silmänsä. Juuri kun lukija ajattelee, että tästä tulee perinteinen rakkaustarina, arki muuttuu kauhutarinaksi. Vanha tuttu vuosien takaa, Jyri, lähettää sähköpostia. Oluelle? Mukana on liitetiedostona kummallinen kuva. 
Unikoira. Kirja on raikas, tuore, nokkela ja kauhukirjaksi kevyt. Näitä lukisi ties montako peräkkäin. Nappasin kirjan mukaan, sen kummemmin ajattelematta mistä tarina kertoo tai monesko Hautala tämä on järjestyksessään. Hautalaa on kehuttu, ja tuntui että nyt on hyvä aika tutustua mieheen. Ymmärrän kehut, sillä tarina tuntuu tulevan mieheltä helposti. Kuin lukisi lapselle iltasatua. Juoni ei ole liian koukeroinen, kieli ei töksähtele, dialogi on aidon tuntuista. Hautala osaa mainiosti tuoda arkisimpaan arkeen kauhuelementtejä. Kirja tuntuu tuoreelta, koska sen henkilöt ja aiheet ovat jotain aivan uutta.
Nautin tästä enemmän kuin monesta kauhujännäristä pitkään aikaan, ja laitan tämän mielihyvin mieleni lokerikossa Mia Vänskän kanssa yhteiselle kotimaisen kauhun palkintopallille. Eilen nukkumaan mennessä olin malttamaton laittamaan kirjaa yöpöydälle, odotin että saan vietyä kirjan loppuun. Tunsin jotain samaa, kuin aikoinaan löydettyäni Stephen Kingin. Nyt huono suomennoskaan ei voi tulla tämän rakkaussuhteen väliin!

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Bram Stoker: Dracula (2007)


Nuori neiti on huonona, kovin huonona. Hän tarvitsee verta, ja verta hänen täytyy saada tai hän kuolee. 
Bram Stoker, Dracula



Moni tietää Draculan tarinan, tai niin ainakin oletan. Kerrataan silti. Kirja alkaa siitä, että lakimies Jonathan Harker matkaa Lontoosta Transsylvaniaan, syrjäiseen maailmankolkkaan, jossa kreivi Dracula asuu jylhässä linnassaan. Jonathan Harker on tullut hoitamaan kreivi Draculan lakiasioita; Dracula on nimittäin ostamassa asuntoa Lontoosta. Draculan saatanalliseen suunnitelmaan kuuluu päästä Lontooseen, jossa hän aikoo kasvattaa vampyyriarmeijaa. Kreivillä on kuitenkin vastassa hyväsydämisten ja vahvaluontoisten herrasmiesten kerho. Iki-ihana professori van Helsing, mielisairaalan tohtori Seward, lordi Godalming, asianajaja Jonathan Harker ja herrasmiesten herrasmies Morris.
Bram Stokerin Dracula, vampyyrikirjallisuuden raamattu, ilmestyi jo vuonna 1897. Aika on kohdellut tarinaa kuin hyvää viiniä, joka on parantunut vuosien saatossa. Olen iloinen, että luin tämän ja voin laittaa tämän omaan mieleni kellariin hautumaan! Kun kirja on tässä iässä, ei voi tietenkään olettaa, että se olisi niin sanotusti nykykielellä kirjoitettua. Mahtipontinen kieli on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin. Abraham van Helsingin puheet kuulostivat oudoilta, mutta outo kirjahan tämä olikin, hyvällä tavalla tosin. (Meidän vihollinen on mennyt pois ja paennut takaisin hänen linnaan. -- Minun valta häneen on käynyt joka päivä yhä heikommaksi.)
Kirjassa aina tasaisin väliajoin paatoksellisia ystävyyden ja rakkauden julistuksia. Ja niitä riittää. Juuri kun luulin, että nyt niitä ei enää tule, niin voi kyllä, niitä vain tulee! Niissä oli tiettyä teatterimaisuutta. Yhtäkkiä yksi nousee kohdevaloihin seisomaan ja vuodattaa korostuneesti kyyneleitään kädet ojossa taikka maahan romahtaen. Hetken päästä hänen vierelleen tulee toinen joka yhtyy juhlalliseen konserttiin. Verivaloja vuodatetaan. Luvataan uhrata oma henki ystävyyden ja rakkauden nimeen.
Kirja on humoristinen, siitä yllätyin ehkä eniten. Minulla oli hauskaa! Neljä herrasmiestä saivat minut unelmoimaan. Ottaisivatpa nykymiehetkin oppia entisajan ihanteesta... ! Annan tälle neljä tähteä ilomielin, vaikka loppua kohden kirja ei enää pitänytkään niin hyvin otteessa. Odotin loppuratkaisua silti malttamattomana, vaikka se ei sellaista toivottua katarsista tuonutkaan. Tuntui, että osa kirjan naruista jäi solmimatta. Dracula ei yllätyksekseni ollutkaan kirjan päähenkilö, vaan tämä oli tarina jostain aivan muusta; juuri näistä mainitsemistani herrasmiehistä ja heidän missiostaan maailman ja sen hyvien naisten pelastamiseksi. Kielikin oli helppolukuista, pelkäsin tekstiä, johon omat älynystyrät eivät pystyisi, mutta tämä meni kirjana hyvin alas. Jos sinun pitää lukea yksi vampyyrikirja, lue tämä.
Mutta on asioita, muinaisia ja nykyisiä, joita ihmiset eivät tahdo tarkastella, koska lie jo tietävät - tai ovat tietävinään - asioita jotka toiset ovat heille kertoneet. Siinä on meidän tieteemme vika että se tahtoo selittää kaikki, ja jos ei osaa selittää, se sanoo ettei mitään selittämistä ole.

Draculamaista parranajoa.

Leffa vai kirja? Tästä tarinasta on montakin elokuvaversiota. Olen katsonut Fracis Ford Coppolan Bram Stokerin Draculan, ja aion nyt lytätä sen täysin. Elokuva tuntuu kirjanluvun jälkeen kuin pilaversiolta. Kirjassa sudet ovat kauhistuttavampia, miehet elegantimpia. Keanu Reeves näyttelee taas epäuskottavasti, ja sama epäuskottavuus on tarttunut muuhunkin näyttelijäkaartin. Naisvampyyrit ovat elokuvassa tissit paljaina, vaikka kirjassa ei ole moiseen irstailuun nähty tarvetta. Vuorosanoja lausutaan rintaa nostamatta, mutistaan jotain nopeasti, ja sitten juostaan jo seuraavaan ottoon. Noh, se tästä...