Usva

Alice tekee lähtöään, tulkaa. Jätin perheeni keskelle suloista jäätelösotkua, ryntäsin ulos ja pyydystin taksin. Sukelsin autoon puristaen nyrkissäni jäätelöntahmeaa nenäliinaa. Parin korttelin matkan jälkeen kyytini juuttui juhlahumuun: festivaali oli jo levittäytymässä kaupunkiin lonkeroineen kuin B-elokuvan jättiläishirviö. Kaarna saa puhelun hoivakodista. Äiti tekee kuolemaa, on mentävä pian. Hän jättää journalisti-vaimonsa tärkeänä päivänä yksin, ja ryntää dementiakotiin. Hän yrittää ehtiä paikalle ennen äitinsä, Alicen, lähtöä. Väärän kissan päivä vie hengästyttävään salasoppaan mukaan. Mitä lopulta kaikesta ajattelen? Suljin eilen kirjan sivut, mutta en vieläkään osaa koota. Näen edelleen Kaarnan juoksevan pitkin Marrasvirtaa, pujottelevan pelottavien karnevaalinaamioiden läpi. Kaarnan elämä siihen pisteeseen asti oli ollut suoraviivainen, kunnes se salaisuuksien verhoja raottamalla saa mutkikkaita muotoja. Takalipareessa väitetään, että mieleen tulisi Twin Peaks. ...

En osannut uida, ja näin mielessäni vedenalaisen kauhean jyrkänteen, jonka pohjalla oli pelkkää pimeyttä, ja jouduin aivan paniikkiin. Terapeutti Kaarlo Nuortevan vastaanotolla käyvä potilas alkaa yhtäkkiä kertoa lapsuusmuistosta, jossa hän on hukkua eläintarhan edustalla mereen. Pian sama toteutuu Korkeasaaren rannassa. Kaarlon aistit valpastuu, onko kyseessä psykologinen epidemia? Hän alkaa selvittää asiaa yhdessä nuoruudenrakkautensa, Dorin Lumpeen kanssa ja joutuu samalla vastakkain omien selvittämättömien tunteiden kanssa. Ihan ensimmäisenä kimpaannun nimivalinnoista. Aino Takauma? Doris Lumme? Kaarlo Nuorteva? (lue: Carj Jung). Nimivalinnat kuulostavat Putous-sketsien hahmoilta. Eihän nimi miestä/naista pahenna, mutta nyt söi uskottavuuden. Ovatko nimet vihjeitä? Vai peitenimiä? Entä sitten kirjan alussa tapahtuva terapiahetki: Rouva Takauma on hakeutunut terapiaan puhuakseen siitä, miksi valitsi turvallisen, kiltin, vakityötä tekevän miehen, vaikka haluaisi oikeastaa...