Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (2017)

Alice tekee lähtöään, tulkaa.
Jätin perheeni keskelle suloista jäätelösotkua, ryntäsin ulos ja pyydystin taksin. Sukelsin autoon puristaen nyrkissäni jäätelöntahmeaa nenäliinaa. Parin korttelin matkan jälkeen kyytini juuttui juhlahumuun: festivaali oli jo levittäytymässä kaupunkiin lonkeroineen kuin B-elokuvan jättiläishirviö.

Kaarna saa puhelun hoivakodista. Äiti tekee kuolemaa, on mentävä pian. Hän jättää journalisti-vaimonsa tärkeänä päivänä yksin, ja ryntää dementiakotiin. Hän yrittää ehtiä paikalle ennen äitinsä, Alicen, lähtöä.

Väärän kissan päivä vie hengästyttävään salasoppaan mukaan. Mitä lopulta kaikesta ajattelen? Suljin eilen kirjan sivut, mutta en vieläkään osaa koota. Näen edelleen Kaarnan juoksevan pitkin Marrasvirtaa, pujottelevan pelottavien karnevaalinaamioiden läpi. Kaarnan elämä siihen pisteeseen asti oli ollut suoraviivainen, kunnes se salaisuuksien verhoja raottamalla saa mutkikkaita muotoja.

Takalipareessa väitetään, että mieleen tulisi Twin Peaks. Ehkä itselleni tuli enemmän mieleen Donnie Darko. Suutelevista naisista puolestaan Hohdon hotellihuone. Väärän kissan päivässä kuitenkin ollaan yllättävän loogisia, omalla lähes scifimäisellä tavalla. Onneksi loppu kokoaa langat yhteen. Tai loput kokoavat. Ratkaisuja on erilaisia. Osa ratkaisuista tapahtuu nyt, osa myöhemmin.

Olimme vieraantuneet toisistamme mutta nyt ymmärsin että se, mitä toisistamme päätämme muistaa ja mitä unohtaa, määrittelee meidät ihmisinä ja samalla maailman, jossa elämme. Jo ekojen sivujen jälkeen olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että kirjasta hohkaa erityinen lämpö. Teksti kulkee hyväksyvästi, lempeästi ja hymyilen huomaamattomasti. Jossain vaiheessa, en tarkalleen tiedä milloin, tummia pilviä kerääntyy. Kirja alkaa "irrotella".

Väärän kissan päivä on tavallaan oivallista luettavaa kun tahtoo työpäivän jälkeen irrota arjesta, ja toisaalta kun tätä luki vähän väsyneenä, sattoi ne tuhannen monet juonenpalaset väliin unohtua ja tuoda kirjaan sekavuutta. Tätä kannattaa lukea terävimmillään, ei herkimmillään. Kissajutut on kauheita, siis onnistuneita.

Mutta mistä kirja kertoi? Kissoista. Vanhenemisesta. Muistista. Traumoista. Psykologiasta. Kokeellisesta tieteesta. Muistoista. Valemuistoista. Lähimmäisten suhteiden kimuranttiudesta. Tunne-elämästä. Ajasta ja sen kulusta. Suhteellisuudesta. Politiikasta. Naamioista. Äitiydestä, isyydestä ja poikuudesta.

Kun olet omasta mielestäsi väärässä kehossa, elät mielessäsi hetkeä nuoruudesta. Kun ne kaksi todellisuutta eivät kohtaa. Muisti tekeekin tenät, asiat eivät olekaan olleet kuten olit aina ajatellut, ja ajatukset ovat muokanneet sinusta sinut. Mitä olet sitten, kun se keikautetaan? Millä tavalla muutut? Psykologia on tiede, jossa on kehitytty pitkälle, ja sekin on vaarallinen tiede väärien ihmisten käsissä. Voiko toisen todella tuntea, kirja kyseli. Entä rakastaako toinen todella sinua, rakastatko häntä. Onko näitä aiheellista pohtia, jos on onnellinen. Entä kun toinen tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Mielestäni, itseään on hankala tuntea, ja olemme kaikille eri ihminen. Kuka pitäisi kaikkien mielessä sen, että laitosten sisällä alleen kusevat vanhuksetkin omistivat joskus ihmisarvon, olivat jotain. Kirjan pääpaino ei ole dementiassa, mutta tunsin senkin kauhun.

Äidit ja isät ovat lapsilleen kai aina salaisuuksia. Ainakaan en tiedä paljon mitään omastani. Tiedänkö edes lapsuudestani. Minua on joskus vaivannut ajatus, että olenko unohtanut jotain merkittävää. Tämän kirjan jälkeen se vaivaa edelleen, vielä enemmän.

 Arvio: ★★★★

Sivuja: 280

Kustantaja: Atena