Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (2017)

En osannut uida, ja näin mielessäni vedenalaisen kauhean jyrkänteen, jonka pohjalla oli pelkkää pimeyttä, ja jouduin aivan paniikkiin.
Terapeutti Kaarlo Nuortevan vastaanotolla käyvä potilas alkaa yhtäkkiä kertoa lapsuusmuistosta, jossa hän on hukkua eläintarhan edustalla mereen. Pian sama toteutuu Korkeasaaren rannassa. Kaarlon aistit valpastuu, onko kyseessä psykologinen epidemia? Hän alkaa selvittää asiaa yhdessä nuoruudenrakkautensa, Dorin Lumpeen kanssa ja joutuu samalla vastakkain omien selvittämättömien tunteiden kanssa.
Ihan ensimmäisenä kimpaannun nimivalinnoista. Aino Takauma? Doris Lumme? Kaarlo Nuorteva? (lue: Carj Jung). Nimivalinnat kuulostavat Putous-sketsien hahmoilta. Eihän nimi miestä/naista pahenna, mutta nyt söi uskottavuuden. Ovatko nimet vihjeitä? Vai peitenimiä? Entä sitten kirjan alussa tapahtuva terapiahetki: Rouva Takauma on hakeutunut terapiaan puhuakseen siitä, miksi valitsi turvallisen, kiltin, vakityötä tekevän miehen, vaikka haluaisi oikeastaan vain sen nuoruuden ihastuksen, joka rynkytti rouvaa sängynpäätyä vasten säälimättömästi. Ja terapeuttia ei tietenkään oikeasti kiinnosta, se vain esittää kiinnostunutta. Jos olisin laittanut raksin ruutuun aina, kun tulee vastaan klisee, olisin... saanut monta raksia!
Kaarlon pitäisi saada mielestään panna asiakkaitaan, jos molemmat ovat suostuvaisia. "Alaa ohjaileva lainsäädäntö on liian ahdasmielinen." Tässä vaiheessa kiinnostuin päähenkilöstä: kuinka irvokas kirja tästä lopulta tuleekaan! Ja kun ei sitten tulekaan, vaan henkilöt jatkavat ajatteluaan tutulla, kliseisellä polullaan. Ja sitten alkaa suututtaa. Sitten alan ihmetellä omaa suuttumustani: eihän lukija voi vaatia kirjalta mitään, tai odottaa kirjan olevan sellainen kuin itse tahtoo. Kirja tulee sellaisena kuin se on. 
Kirja meni kuitenkin yli ymmärryksen tuodessaan liikaa ja liian vaikeita psykologian termejä esille tekstissä. Esimerkiksi lause: "Objektivisteilla kognitiivinen inhibitio on voimakkaampaa kuin muilla ihmisillä." Tarkoittaen mitä? Mikä on transferenssi-ilmiö? Hive Mind -pedagogiikka? Abilenen paradoksi? Wotan-oireet? Wotanin arkkityyppi? Morfinen kenttä? Sheldraken kenttäteoria? Fenomenologinen käyttäytymistapa? Abjekti? Nämä kaikki tulevat vastaan jo ensimmäisen viidenkymmenen sivun kohdalla. Luetaanko nyt todellakin trilleriä vai ehkäpä psykologian lopputyötä?
Lukija siellä tekstin takana: Ota huomioon, etten missään nimessä ole kuin toisen asteen koulutuksen saanut perusduunari, jonka lukiovuosista (eli viimeisimmästä psykologian kurssista on jo seitsemän vuotta). En muista enää montaakaan termiä, enkä usko että moni muukaan tavan tallaaja niitä iltojansa pänttää, vaikka ne yleissivistykseen kuuluvatkin. Joku voisi myös sanoa, etten ole tarpeeksi älykäs ja koulutettu kirjabloggaajaksi. Muistakaa myös, että esittämäni mielipide on subjektiivinen ja rehellinen ja sen voi vaikka vetää vessanpöntöstä alas, jos siitä ei pidä.
Jätän kirjat tapahtumat analysoimatta. Voi olla, että kirjan tarkoituksena oli juuri se, että lukija saa analysoida, purkaa kirjaa mielessään kuin aivopähkinää, mutta minulle tämä ei avautunut, enkä halunnut etsiä sanakirjaa lukemisen aikana ja suomentaa jatkuvasti. Jostain pidin, nimittäin kirjan ajatuksesta, sen juonesta. Pidin vesielementeistä. Rakastamani Jungin varjoteoria, ja se miten se liitettiin kirjan päähenkilöön, teki kirjasta hetkittäin kiinnostavan. Kirjan ehdottomasti parasta antia olivat potilaskertomukset. Kirjassa oli lauseita jotka olivat yksinään mahtavia, mutta kokonaisuus ei toiminut.

Arvio: ★½

Sivuja: 263
Kustantaja: Atena

Kommentit

  1. Kirjoituksesti perusteella tämä teos taikuttaa erikoiselta yhdistelmältä valtavaa alleviivausta ja enemmän tai vähemmän hämärien tieteenalaviittausten viljelyä. Suorastaan ironista, jos psyyken (vai ehkä sittenkin tieteenalan?) monimutkaisuuden ympärille tehty kirja turvautuu vain kaikista yksinkertaisimpiin temppuihin. Tai voihan tässä olla joku villi syvätaso, jonka olemassaoloa ei ulkoasun (näennäisen?) kliseisyyden alta hoksaa. Mutta sittenkin voi kysyä, että mitä iloa on syvätasosta, jos se ei mitenkään edes häämötä kaiken muun setin lävitse tai jos sitä varten pitää opiskella hirveästi. Ehkä tämä viihdyttääkin vain psykologia-alan asiantuntijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan varmasti tämä olisi antanut lukukokemuksena enemmän, jos olisin ymmärtänyt kaikki termistöt ja viittaukset. Olen vähän ihmeissäni, sillä mitä blogeista luin, moni oli tykännyt Laajarinteen aiemmista tuotoksista, ja ne tuntuivat vaikuttavan ihan erilaisilta.

      Hämmentävä kirja.

      Poista
  2. Minusta kirjan ajatus oli hyvä ja pääsin loppujen lopuksi riippumaan juonen perässä... Mutta samoja ajatuksia minulla silti oli kuin sinulla. Vain toisen asteen koulutuksen käyneenä voin sanoa että osa kirjasta meni hujauksella pääni yli.

    Kirjan ajatus oli hyvä mutta sen käsittelytapa ei ollut kyllä nyt minua varten...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, ajatus oli hyvä! Ja toteutus meni yli ymmärryksen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

Stephen King: Eksyneiden jumala (1999)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)