Usva

Lapset nukkuivat jo, kun hän haki heidät ja kantoi rannassa odottavaan ruuheen. Hän laski heidät varovasti veneen pohjalle, jotta he saisivat levätä, vaikka hän itse ei juuri koskaan saanut. Hän oli varonut niin kovasti, ettei vain herättäisi heitä. Hänen käsivartensa olivat vahvat. Ne olivat kantaneet lapsia heidän syntymästään asti eikä hän ollut koskaan ajatellut, että olisi niin helppoa päästää irti. Jaana Nikula on tehnyt loistotyötä. Sielujen saarta ei ensivilkaisulla kuunaan usko käännökseksi. Suomenruotsalaisen kirjailijan alkuperäisteos Själarnas Ö saatiinkin onneksi jo pian ilmestymisensä jälkeen myös suomeksi luettavaksi. Sielujen saaren tapahtumat sijoittuvat pääosin naisten mielisairaalaan pitkällä ajanjaksolla. Siellä seurataan kolmen naisen elämää eri vuosikymmenillä. Vuodesta 1891 Kristinaa, joka joutuu saarelle välttäessään kuritushuoneen, murhattuaan väsymyksensä hetkellä kolme lastaan. Lukijaa riepottaa kuvaus lapsenmurhista, ja teon peruuttamattomuus ja...

Maria huomaa, että tuli Egyptin Mariaa kuvaavan ikonin lampukasta on päässyt sammumaan, ja rientää sytyttämään sen: Maria Egyptiläinen on Marian oma nimikkopyhä. Niin paljon on pyhiä Marioita, mutta Maria on nimetty juuri tuon egyptiläisen mukaan. Langanlaihan, villisilmäisen erämaaäidin, joka kyllästyi maailman meteliin, vetäytyi hedelmättömään autiomaahan ja eli alastomana eläinten kanssa. Lukiota käyvä Maria elää kaksin ortodoksisen seurakunnan pappina toimivan isänsä Lassen kanssa itärajan tuntumassa, kuvitteellisella Ritajärvellä, noin parintuhannen asukkaan paikkakunnalla. Seurakunnassa suoritetaan enemmän hautajaisia kuin kastajaisia. Kotona on hiljaista, liian hiljaista lukiolaiselle joka pohtii rajojaan. Isä Lasse on syventynyt Raamattuun, kirjoittaa uusia saarnoja, huikkaa tyttärelleen huoneen ovelta, tulethan sunnuntaina kirkkoon , ei uskalla astua sisälle huoneeseen, ottaa askelta kohti tuntemattomaksi käynyttä tytärtä. Maria tahtoo laulaa, eikä pidä ikoneilla...

Vanha isäntä joi kahvia ja kysyi tyttäreltä, ketä tuo valkoinen porotokka ulkona odottaa. Tytär ei nähnyt mitään, mutta pian vanha isänsä siirtyi rajan toiselle puolelle. Vaikutti ensin muka niin hyvältä idealta tehdä Suuresta suomalaisesta kummituskirjasta iltalukukirja, josta siis lukisin aina tarinan sieltä ja toisen täältä, vaan eihän se niin mennyt. Tai meni. Mutta ei se hyvä idea ollut, koska varsinkin kun päästiin sota-aikaisiin kummitustarinoihin, olin jo hilkuilla alkaa nukkua valot päällä (ja yleensä ottaen en yhtään pysty nukkumaan jos on valoja missään päin). Kirja on melko lyhyt - siksi tuntuu oudolta, että se nimetty suureksi suomalaiseksi. Silti siinä on hyvää maistelua kummitusfanaatikolle (käsi pystyssä täällä!). Kuten Leena Lumille kommentoin , filosofi Eero Ojasen kirjoittamista on hyvin miellyttävä lukea, se on erittäin selkeää. Lukijaa ei ole kiusattu tarinoiden pituudella, kun jotkut ovat vain parin rivin mittaisia, pisimmätkin muutaman sivun. Monen ...

On ihmeen vaikeaa palauttaa tarkalleen mieleensä millaista yöllä on, öisin taas tuntuu kuin ei olisi koskaan päivää nähnytkään, vaikka on elämänsä elänyt näiden kahden vuorotellessa, rattaan pyöriessä, ei siihen ole tottunut vieläkään. Multaa sataa, Margareta on tummatunnelmainen, herkkä ja vähäpuheinen pieni romaani kolmen sukupolven naisista, jotka asuvat samassa talossa. Isoäiti Linnealla on jo toinen jalka haudassa, Margareta-äidin puoliso Alan on kuollut, ja nainen surussa itseensä käpertynyt ja tytär Eloisa elää huomaamattomana välikappaleena, äidin tulevaisuuden toiveiden ja toivottomuuden vaihdellessa. Mistään ei tirise hellyyttä Eloisan janoiseen pienen tytön sieluun. Elo talossa tuntuu kummitusmaisen pysähtyneeltä, kommunikaatio olemattomalta, silmissä voi nähdä jo hämähäkinverkkojen levittäytyvän ja valtaavan talon. Ovatko nämä naiset enää elossa? Kirja kertoo surun käsittelemisestä. Margareta on kadottanut elämästään ilon miehensä kuoltua. Äidin valtaama suru ...

Koulussa minusta yritettiin tehdä tyhmää vain siksi, etten puhu. Nyt tiedän että on olemassa sellaisia opettajia kuin Saastamoinen, jotka vihaavat kaikkein heikompia ja turvattomampia, haavoittuneita, silmälaseja pitäviä, päänsärkyä potevia, ontuvia ja puhumattomia. Niin kuin vammat tekisivät ihmisestä niin tyhmän, että hänet voitaisiin sivuuttaa tai nöyryyttää ja kulkea ohi ylimielisesti. Eletään 40-luvun lopun Suomessa. Sodat ovat juuri raiskanneet Suomen maan, ja sen tuntee painavasta ilmapiiristä. Sodasta puhutaan kuiskien, vasta kun makuuhuoneitten ovet ovat kiinni. Inga on 9-vuotias tyttö, joka on näki liian paljon. Hän asuu isovanhempiensa Annan ja Abrahamin kanssa. Isä ja äiti ovat kuolleet sodan uhreina, vaikka kirja ei heti paljastakaan missä olosuhteissa. Inga tuntee, että hänellä on kaksi omituisuutta: vaakasuora (ylimääräinen varvas, jonka takia hän nilkuttaa) ja se, ettei Inga saa sanaakaan suustaan. Ei ole saanut viiteen vuoteen, ei sen jälkeen kun jotain kamalaa ...

Me kaikki synnymme himosta. Tai en tiedä, synnymmekö kaikki. Ehkä jotkut meistä syntyvät vasta vihasta. Syntyvät vihasta ja himoitsemaan. Lintutarha vetää hiljaiseksi rohkealla ja mustalla tavallaan. Minulle se oli mielensisäinen tutkielma nelikymppisestä poliisista, Anssi Ilmari Heinosta, joka vähitellen valuu tavallisesta harmaasta arjen pyörityksestä, koossa pysymisestä rajoja rikkovaan syvään mustaan. Lukijana tunsin, että seuraan tikittävää aikapommia ja kello käy. Kokemus oli yksi ahdistavimmista. Elokuussa julkaistua kirjaa ei olla vielä ehditty lukea blogeissa kuin harvakseltaan. Jonna riemastui kirjan vahvasta ilmaisusta, Arja tuumaa Lepistön kirjan olevan osoitus kotimaisen kirjallisuuden korkeasta laadusta, vaikka ei Anssia ihan täysin sympannutkaan. Minulle tuli vahvasti mieleen elokuva American Beauty, jossa seksuaalisesti turhautunut lähiö-isä hullaantuu tyttärensä parhaasta ystävästä keski-iän kynnyksellä. Tosin sillä erotuksella, että Anssi ei ihan jaa Kevin...

Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä - tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä. Katariina , Iina, aloittaa sairaanhoitajakoulun hämmentynein mielin. Pitkäaikainen poikaystävä jää asumaan eri paikkakunnalle. Ehkä hetken välimatka tekee nuorena sitoutuneelle parille hyvää. Uudet ihmiset ja uusi asuinpaikka, hälisevä, alkoholinmakuinen opiskelijaelämä sekoittaa mieltä, eikä Iina tiedä enää mistä tai kenestä hän pitää. Onko hän muuttumassa enemmän omaksi itsekseen, vai vaikuttavatko uudet ihmiset mielipiteisiin? Rationaalisen tytön kaavamainen käytös alkaa saada spontaanimpia piirteitä. Iinan elämässä yksi ihminen on ylitse muiden - muutamaa vuotta vanhempi Linda. Pienenä vanhempansa menettänyt Linda on kiinnittynyt Iinan elämään kuin perheenjäsen, räväkkä isosisko, ollen yhtä äkkiarvaamaton kuin Iina on sen vastakohta. Yhdessä he ovat kuitenkin pystyneet tasapainottamaan toisiaan. Iinan malttaessa, Lin...

Alice tekee lähtöään, tulkaa. Jätin perheeni keskelle suloista jäätelösotkua, ryntäsin ulos ja pyydystin taksin. Sukelsin autoon puristaen nyrkissäni jäätelöntahmeaa nenäliinaa. Parin korttelin matkan jälkeen kyytini juuttui juhlahumuun: festivaali oli jo levittäytymässä kaupunkiin lonkeroineen kuin B-elokuvan jättiläishirviö. Kaarna saa puhelun hoivakodista. Äiti tekee kuolemaa, on mentävä pian. Hän jättää journalisti-vaimonsa tärkeänä päivänä yksin, ja ryntää dementiakotiin. Hän yrittää ehtiä paikalle ennen äitinsä, Alicen, lähtöä. Väärän kissan päivä vie hengästyttävään salasoppaan mukaan. Mitä lopulta kaikesta ajattelen? Suljin eilen kirjan sivut, mutta en vieläkään osaa koota. Näen edelleen Kaarnan juoksevan pitkin Marrasvirtaa, pujottelevan pelottavien karnevaalinaamioiden läpi. Kaarnan elämä siihen pisteeseen asti oli ollut suoraviivainen, kunnes se salaisuuksien verhoja raottamalla saa mutkikkaita muotoja. Takalipareessa väitetään, että mieleen tulisi Twin Peaks. ...

Täällä en ainoastaan teeskennellyt muuta kuin olin. Täällä olin joku muu. Koska tahdoin päästä lukujumista eroon, otin suunnakseni kirjaston. Olin jo melkein vältellyt sinne menemistä, mutta nyt menin sinne sillä mentaliteelillä, että loppuu se jumittaminen, ja on aika etsiä samperin hyviä kirjoja. (Sarah Watersin Vieras kartanossa jätti nimittäin kylmäksi... Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia oli upea, mutta luin sen pirstaleisesti ja se söi kokemusta.) Nelli Hietala ei ole minulle mistään tuttu, ja myös kustantaja Aula & Co on tuntematon. Kirjan nimi herätti mielenkiintoni, koska siitä sain mielleyhtymän helluntailaisuuteen - josta kirjassa ei ole kyse. Ensin palautin kirjan takaisin hyllylle, mutta sitten käännyin ja hain sen takaisin. Jokin jäi vaivaamaan. Kielillä puhumisen taito kertoo ärrävikaisesta Sarasta, joka on oppinut korvaamaan sanat ärrättömillä sanoilla. Kahdeksan vuoden puheterapia ei ole tuottanut tulosta. 19-vuotiaana Sara pakenee Irlantiin, ...

Pieni, synnyit yössä ja lähdit yössä. Kuuton yö ja leirin kapina olkoot todistajia epätoivolleni. Lähetän sinut siihen viimeiseen paikkaan jonka luulen turvalliseksi nyt. Ainoa asia joka sinun täytyy minusta tietää, on, että olet rakas, lahja hirveyksien äärellä. Teen niin kuin jokainen äiti tekisi tässä tilanteessa. Yöperhonen ehti aikailla hyllyssäni lähes vuoden ennen kuin se laskeutui käsiini. Kettun kekseliäs kielenkäyttö ihastutti minut Surujenkerääjässä, enkä ymmärrä miksi meni näin pitkään lukea lisää Kettua - tai ymmärrän - lukukokemus oli nimittäin niin näännyttävä (hyvällä tavalla) etten nytkään Kettua pystyisi lukemaan heti peräjälkeen. Siihen pystyvät vain minua paksunahkaisemmat. Juoni oli minulle suuri yllätys. Johan jo Surujenkerääjässä oltiin Suomen historian tunnelmissa, mutta nyt Kettu ottaa maailmanluokan tapahtumat taiteilijan vapaudella omiin käsiin. Se onnistuu, ja lukijana tuntuu, kuin pääsisi kärpäseksi kattoon Neuvostoliiton hämäriin salaliittopöyt...

Mitä siitä tulee, jos sallitaan yhdessä asiassa otettavan laki omiin käsiin? Kohta sama käytäntö leviää kaikkeen muuhunkin, ja vaikea on silloin vetää rajaa lain ja laittomuuden välille. Pekka Matilaisen omakohtainen dekkarityylinen romaani 60-70 -lukujen Helsingin alamaailmasta tuo pääkaupungit kadut eläviksi. Erityisesti juuri alamaailman kadut, joissa kokoontuvat iltaisin pimeän viinan myyjät, juopot ja huorat. Viinaa kiskotaan aamusta iltaan. Töissä käydään satamalla. Nukutaan milloin missäkin. Välillä ollaan vankilassa. Kirja alkaa, kun mies herää tiputuksessa. Hän on juuri päässyt vankilasta istumasta jostain pikkurikoksesta (en muista mistä rikoksesta, enkä miehen nimeä ja voi olla ettei niitä kirjassa edes mainita) Itse asiassa mies on istunut linnassa jo muutamaan otteeseen. Rikoskierre on alkanut lapsuudessa kun on tullut tutustuttua samalla kadulla asuviin vääriin tyyppeihin. Äidistä ei mainita juuri sanallakaan, ja isä on tullut sodasta ankarana ja kol...

Äiti halusi neljä tytärtä. Siitä hän aina puhuu. Neljä täydellisen kaunista tytärtä. Neljä tytärtä, jotka pääsisivät tanssitunneille ja soittotunneille ja parhaisiin kouluihin ja parhaisiin työpaikkoihin ja ihan minne tahansa. Hyvätuloisessa perheessä on neljä tytärtä. Alma, Anni, Ada ja Aliisa. Neljä ihan erilaista tyttöä ja välittävät vanhemmat. Eletään niin kutsuttua amerikkaista unelmaa. Lapsia kannustetaan harrastuksiin ja vanhemmat ovat tyytyväisiä, kun tytöt ovat niin fiksuja, kympin tyttöjä.  Perhe pakkaa kamansa ja lähtee viettämään kesälomaa idylliselle saarelle. Vanhin tytär Aliisa on kohta viidentoista ja fanittaa Kurt Cobainia, joka on juuri kuollut. Murrosiän kynnyksellä Aliisa alkaa käydä kärttyisäksi, eristäytyneeksi. Perhe alkaa huolestua. Perhe on silti vielä ulkoa katsoen normaali. Mutta kulissin takana on salaisuuksia, kuten missä tahansa perheessä. Jokaisella tytöllä on kipupisteensä. Kuoreen tulee ennen pitkää säröjä. Kääntelin kirjan sivuja rauh...

En osannut uida, ja näin mielessäni vedenalaisen kauhean jyrkänteen, jonka pohjalla oli pelkkää pimeyttä, ja jouduin aivan paniikkiin. Terapeutti Kaarlo Nuortevan vastaanotolla käyvä potilas alkaa yhtäkkiä kertoa lapsuusmuistosta, jossa hän on hukkua eläintarhan edustalla mereen. Pian sama toteutuu Korkeasaaren rannassa. Kaarlon aistit valpastuu, onko kyseessä psykologinen epidemia? Hän alkaa selvittää asiaa yhdessä nuoruudenrakkautensa, Dorin Lumpeen kanssa ja joutuu samalla vastakkain omien selvittämättömien tunteiden kanssa. Ihan ensimmäisenä kimpaannun nimivalinnoista. Aino Takauma? Doris Lumme? Kaarlo Nuorteva? (lue: Carj Jung). Nimivalinnat kuulostavat Putous-sketsien hahmoilta. Eihän nimi miestä/naista pahenna, mutta nyt söi uskottavuuden. Ovatko nimet vihjeitä? Vai peitenimiä? Entä sitten kirjan alussa tapahtuva terapiahetki: Rouva Takauma on hakeutunut terapiaan puhuakseen siitä, miksi valitsi turvallisen, kiltin, vakityötä tekevän miehen, vaikka haluaisi oikeastaa...

Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Kun Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen, hän törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen. Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Hänen on selvitettävä, miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin - ja onko hän itse vaarassa. Yllä esitetty takakannen teksti sai minut kiinnostumaan. Salaperäiset metsät ja suot, joissa olen aina tuntenut kuin minua tarkkailtaisiin, kuin luonnolla olisi sielu ja silmät, kuin se hengittäisi niskassani ja pitäisi sisällään salaisuuksia. Kuinka paljon on tapahtunut juuri tässä metsässä, aikojen alusta asti, kuinka paljon luonto on nähnyt? Sitä mietin, toisinaan. Kotiseudulla on minulle iso merkitys, vaikka siellä harvoin enää käyn. Siellä on muistot, juu...

Sillä jokaisessa ihmisessä on kaikki mitä hän on kantanut sisällään, joka ainoa keskustelu ja kosketus, jokaiset kasvot jotka on nähnyt, jokainen peili josta on heijastunut, jokainen sana, jokainen uni, jokainen kyynel, ne kaikki ovat siellä sisällä. Ne ovat kehossa, muistoina joista vain osalle on olemassa sanoja. Häädön saanut perhe lähtee yön pimeys turvanaan karkuun velvoitteitaan. Äiti kehottaa Julia-tytärtä ottamaan mukaan jotain, muistoja, mitä vain, kunhan jotain konkreettista, josta näkee mitä on ollut, jota voi pidellä. Silti äiti pyytää hiljaisuutta, unohtamista, pelkää tyttärensä muistoja, sanoo painajaisia näkevälle kaikki on hyvin jos ei ajattele sellaisia asioita . Kaikki kokemukset kuitenkin jäävät aina jonnekin, muokkaavat ihmisistä sitä mitä he ovat, vaikka yrittäisivät unohtaa.  Kirjasta tekee hienon se, miten monella eri tavalla sen voi tulkita. Rasi-Koskinen leikittelee ajankululla ja muistoilla. Jokainen hetki - mennyt ja tuleva - ovat koko aj...

Pieni musta ukko seisoi karhun takana. Vanha Mökkö! Se oli sittenkin tullut apuun. Nokinen haltija seisoi kuin juurtuneena kiinni karsinan maalattiaan. Se piteli kaksin käsin karhun hännästä kiinni, eikä valtava eläin päässyt liikkumaan vaaksaakaan eteenpäin. Jos taiat, tietäjät, haltijat ja muu kotimainen vanha tarusto kiehtoo ja kiinnostaa, tässä on jotain sinulle. Metsän kansa -trilogian avausosassa lukija viedään 1400-luvun Savoon. Olavinlinna on rakennusvaiheessa, osa ihmisistä asuu jo kaupungeissa ja maksaa veroja ja on kääntynyt kristinuskoon, mutta moni on pitänyt metsänuskonnon ja asuu savupirteissään Tapiota, Ukkoa, Ilmaria, Ahtia ja muita muinaisia jumalia palvoen ja heille uhraten. Kamula on halunnut esikoiskirjassaan taikoa myytit eläviksi ja onnistuu suoristuksessaan hyvin. Ikimetsien sydänmailla kertoo uudisraivaaja Juko Rautaparran perheen elämästä. Lasten oikea äiti on kuollut (eikä esiinny kirjassa), mutta uuden puolisonsa Matelin kanssa Juko vastaa per...

Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani. Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isäni Pahaksi. Sodanjälkeisestä Suomesta kertova Jääkansi on Hanna Haurun kahdeksas teos. Vain hieman yli satasivuinen Jääkansi on salakavala, ei uskoisi että jokin näin pieni pystyy ravisuttamaan näin paljon. Kirja kuvaa muutamalla vuodella nuoren tytön elämää pienessä kylässä. Tytön kotiolot ovat ankeat - en edes tiedä onko ankea riittävä sana kuvaamaan olojen puutteellisuutta, niin henkisessä kuin fyysisessä muodossa. Tytöltä puuttuu niin ruoka kuin rakkaus.  Sota on juuri päättynyt ja tytön isä kaatunut. Betti-äiti ei aikaile, vaan ottaa uuden miehen jo ennen kuin entinen on edes hautaan laskettu. Uusi mies, Paha, kohtelee tyttöä kuin nurkissa vilis...

Aamu Karitsantytär syntyi vaiti ja silmät auki. Matriarkka kertoo inkeriläissuvun elämästä. Tarina alkaa Aamu Karitsantyttären syntymästä Simpukan kylässä Neuvosto-Inkerissä ja seuraa hänen ja hänen sukunsa pitkää vaellusta: karkotusta Siperiaan, evakuointia Suomeen ja palauttamista Neuvostoliittoon. Siinä yhdistyvät historialliset tapahtumat sekä ajankohtaiset teemat, kuten pakolaisuus ja nyky-Venäjä. Myönnetään, Jari Tervon  Matriarkka on paikoitellen pitkäveteinen. Kaiken lisäksi siinä on paljon sanoja joiden merkityksen jouduin katsomaan sivistyssanakirjasta, vaikka eihän toki oma tietämättömyyteeni ole kirjoittajan vika. En vain pidä siitä, etten ymmärrä lukemaani - se on itse asiassa jopa aika ärsyttävää. Kirjassa on paljon poliittisia kannanottoja, epäsuoria, mutta kannanottoja yhtäkaikki. Tervo kai tahtoo piirtää Suomen yhteiskunnan sellaisena kuin se on hänen mielestään, rasistisena ja öööh... no, junttina. Itse asiassa koin sen kansallista identiteetti...

Äidin ääni helisi. Jos äänet olisivat kaloja, äidin olisi ollut parvi hopeisia silakoita, sellaisia jotka vaihtavat suuntaa yhtenä ryhmänä kuin niillä olisi yhteinen mieli. Mustanpuhuva, surullinen, traaginen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri ui syvissä vesissä. Se sisältää hyvin samanlaista kieltä, kuin äskettäin lukemani Helmi Kekkosen Vieraat . Siksi alkuun puistelin päätäni. Olin täynnä kauniita sanoja ja tahdoin lukea yksinkertaisempaa, en mitään tulkinnanvaraista. Toisekseen minulla on joku antipatia novelleja kohtaan. Ne ovat liian lyhyitä. Koskisen novellit kuitenkin tekivät sen mitä novellit eivät yleensä minulle tee. Ne kasvoivat ympärilleni kuin rihmasto. Hämmästelin kun en tunne mitään ja yhtäkkiä minulla oli pala kurkussa. Hetkittäin itkin vuolaastikin. Koskinen todella on Novellisti. Olen lukenut Koskisen romaanit Valheet ja Katariinan . Niitten pohjalta osasin odottaa jotain vaikuttavaa, mutta näin vaikuttunut en niistäkään ollut, vaikka ne mahta...

On kaunis loppukesän päivän, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen mekkoon. Kaikki on valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu. Hetket kuluvat, ja tahoillaan illalliselle osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä ja juuri nämä illalliset sattuvat olemaan sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin. Episodiromaani Vieraat voitti minut lopulta puoleeni, vaikka romaanin alku tuntui tahmealta. Takakannen tekstikään (tuo teksti yllä) ei sytyttänyt, ja ei sytytä vieläkään. Mielestäni kaikki ei ollut illallisen jälkeen toisin. Elämä jatkui. Säikähdin kun ajattelin romaanin kertovan äitiydestä tai lapsettomuudesta (toki se kertookin), pelkäsin etten osaa eläytyä lapsettomana. Kun sitten ymmärsin, että tämä käsittelee vanhemmuutta lähes kaikilta eri kanteilta, olin helpottunut. Ja yllättynyt siitä, että onnistuin eläytymään jokai...