Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901)
Mutta kolmen uhmapäisen juomarin hiuksia ei nostanut pystyyn hänen ruumiinsa näkeminen eikä edes Hugo Baskervillen ruumis, joka makasi hänen vieressänsä, vaan se, miten Hugon yllä ja hänen kurkkuansa hamuten seisoi hirmuinen otus, suuri musta peto, koiran muotoinen mutta suurempi kuin yksikään koira, jonka kuolevaisen silmät ovat koskaan saaneet nähdäksensä.
Iäkäs, rahakas, sydänvaivoista kärsinyt linnanherra Sir Charles Baskerville on heittänyt henkensä syksyisenä yönä pihansa läheiselle marjakuusikujalle, ja ruumiin viereltä löytyy ison koiran jalanjälkiä. Kerrotaan, että hurja Baskervillen koira viilettää nummilla ja vainoaa erityisesti Baskervillen sukua sen tekemän rikoksen vuoksi. Ja niin näyttää, että jo useita Baskervilleja on menettänyt vuorollaan henkensä epämääräisissä olosuhteissa.
Salapoliisiromaanien isä yllätti viihdyttävyydellään. Nokkela Holmes, analyyttinen tohtori Watson, sumuinen nummimaisema (minulle voi myydä mitä vain jos se tapahtuu nummilla <3), sukupolvia riivaava kostonhenki, herrasmiesmäisyys, mahtipontinen kieli, aina askeleen edellä käyvä juoni: tästä kaikesta on tehty Baskervillen koira. Vaikka luin Doylea ensimmäistä kertaa, miehen teoksessa on paljon tuttua. Yhtymäkohtia Draculaan on vaikka millä mitalla (lähes eristyksissä seisova linna, herrasmiesmäiset tavat ja puheet, mysteerin selvittäminen) mutta Draculassa kiehtonut piinallinen suljetun paikan tuntu, pimeys ja tapahtumies raskaus tekivät siitä piirun verran kiehtovamman, kun sen sijaan Doylen teksti on kevyttä ja väliin ärsyttävänkin viisastelevaa Holmesin kommenteissa. Ehkä oli jopa hyvä, että Holmes antoi päänäyttömän tässä kirjassa avustajalleen tohtori Watsonille. Tekstin sujuvuus on verrattavissa enemmänkin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaan, kuin Stokeriin, Bradleyn silti ollessa Holmeasiakin nokkelampi.
Omat mittapuuni olivat kai ehtineet kasvaa liian korkealle, sillä vaikutuin yllättävän vähän Holmesista, ja pidin Watsoniakin laimeana hahmona, joka ei laittanut Holmesille yhtään kampoihin. Kuitenkin juoni onnistui pyörittämään minua karusellissaan ja loppu oli yllättävä. Se sai minut sättimään itseäni: miten en ollut osannut laskea yksiplusyksi ja huomannut aivan päivänselviä asioita!
Jos etsit kiinnostavaa, viihteellistä ja mukaansatempaavaa luettavaa ajankuluksesi, niin salapoliisiromaani Baskervillen koira on vahva valinta. Odotin vaikealukuista historiallista teosta ja sainkin helpon, nopealukuisen ja virkistävän, melkein hyvänmielen teoksen.
Toivottavasti Doylea luetaan vielä tälläkin vuosisadalla, koska en näe yhtää syytä miksei. Itse taidan lukea koko sarjan, Lukemani teos on vuoden 2008 uusintakäännös, joten en osaa sanoa, onko vanhempaan käännökseen tehty paljon muutosta, esimerkiksi tehty kielestä nykypäiväisempää.
Arvio: ★★★★½
Sivuja: 230
Kustantaja: General Books
Sivuja: 230
Kustantaja: General Books
Sherlock Holmes on suosikkini salapoliisien joukosta - luen tällä hetkellä uusiksi yhtä Conan Doylen Holmes-kokoelmaa. Baskervillen koirankin olen lukenut useamman kerran ja pidän siitä kovasti.
VastaaPoistaLuulen, että yhteneväisyydet Stokerin ja Conan Doylen tekstien välillä voivat selittyä sillä, että miehet olivat hyviä ystäviä keskenään.
En Hande yhtään ihmettele, tän kanssa viihtyi helposti!
PoistaTuota en tiennytkään miehistä, mutta sen näki että sukulaissieluutta esiintyi. ;)
Oi, Baskervillen koira <3 Katsoin aika vasta Uusi Sherlock sarjan jakson, joka perustuu tähän kirjaan. Siitä oli tehty tosin nykyaikaistettu versio, mutta kuitenkin, oli hyvä. :D
VastaaPoistaHyvä ettei tarinaa ole unohdettu. :) Mä joskus oon kattonu jotain Sherlock-elokuvia mut sitä sarjaa en oo kattonu ollenkaan. Nyt on tullu vaan luettua viime aikoina, eikä oikeen oo tullu katottua edes elokuvia.
Poista