Huhtikuusta ja vähän muusta

Kuukausista vaikein on takana. Mieli on ollut maassa.

Koska kirjoittaminen on parasta terapiaa, jaan nyt teidän kanssanne, mikä erityisesti potuttaa.

• Nälänhätä maailmalla. Se että suomalaiset jaksaa siihenkin vetää 'turvapaikanhakijat'-kortin ja 'huolehditaan ensin oman maan köyhistä' -kortin. Jos Kirkon ulkomaanavulla yms muilla on vapaaehtoinen keräys - onko se kenenkään pussista pois?
  
  
• Kotimaan ja maailman politiikka. Joka saa mut vetämään facepalmeja toisensa perään. Olen lakannut lukemasta iltalehtiä. Masennun niistä. Haluaisin silti olla kartalla mitä maailmassa tapahtuu.
   
• Se etten tunnu viihtyvän missään vaikka kuinka laittaisin kotia. Ostin uuden kaapin. Nyt se ei sovi yhteen muun sisustuksen kanssa. Aloin mäkättää puolisolleni. Haluaisin ostaa uuden maton ja osakkeen. Haluaisin ostaa ostaa ja ostaa. Luulen olevani onnellisempi sitten-kun.
• Sote-uudistus, jossa yhä enemmän vahditaan, kuinka paljon missäkin kunnassa ja maakunnassa sairastellaan. Minkä ihmiset sairastavuudelleen mahtavat, eihän sitä kukaan toivo osalleen? Politiikkaa seuratessa (ja laitoksissa vieraillessa) alkaa vanhuus pelottaa vaikka olen vasta 25. Saanko koskaan edes eläkettä? Huoltosuhde muuttuu niin rajusti. Millä ne meidät elättäis? Näitä juttuja mietin.
  
  
• Homeiset koulut ja päiväkodit, joitten kunto ei ketään kiinnosta, maalia pintaan vaan niin home ei näy, terveys on yks lysti. Nimimerkillä homekoulussa vuosia viettänyt. Sitä itsekin vaan mitään ajattelematta söi kolme antibioottikuuria peräjälkeen miettimättä yhtään miksi tulehdusarvot on aina koholla, eikä siitä laske. Monta opettajaa on nyt kuollut syöpään. Surettaa lapset ja työntekijät.
  
  
• Se että läheiseni on psykoosissa. Kuten joka kevät. Eikä häntä saa hoitoon. Mielenterveystyö on lapsenkengissä ja erityisesti pienillä paikkakunnilla. Töihin otetaan teekoolääkäreitä, jotka eivät tiedä mikä on skitsofrenia. Kuin se olisi flunssa joka paranee buranalla. Tuu uudestaan jos vielä jatkuu.

Oon yrittänyt miettiä mikä auttais: vapaaehtoistyö, kiitollisuuden opettelu, jooga, kierrättäminen, luomuruuan ostaminen, kemikaalien välttely, buddha-patsaat kaappien päällä?

Olen päätynyt popittamaan autolla ympäri kyliä tukka hulmuen ja sidukkaa juoden, roskaten ja tuhlaten - koska aivan sama. Tehden heräteostoksia, keskittymättä mihinkään, haluamatta olla kotona ja tuntenut huonoa omatuntoa kun haaskaan luonnonvaroja ja saastutan maapalloa olemisellani ja elämiselläni. Välillä tekisi mieli rakentaa oma kivamukava kupla ja kuvitella ettei muuta maailmaa ole olemassa.

Kirjoja olen tietenkin lukenut vähän vähemmän, koska kaikki aika on mennyt itsesäälissä vellomiseen.

Luin huhtikuussa kuitenkin seuraavia: Piper Kerman: Orange is the new black, Han Kang: Vegetaristi, Hanya Yanagihara: Pieni elämä ja Ruusuvuori: yksi näistä pienemmistä. Koska kirjojen lukemisesta on vierähtänyt tovi, käsittelen nämä nyt vain päällisin puolin.

Piper Kerman: Orange is the new black

Juoni on tuttu Netflix-sarjasta. Tositapahtumiin perustavassa kirjassa kolmekymppinen Piper joutuu nuoruuden rikoksestaan, huumerahojen kuljettamisesta, vuodeksi vankilaan.

Katsoin jonkin matkaa sarjaa aikoinaan, mutta kesken se jäi. Vaikka sarjasta on hatarat muistikuvat, osaan silti väittää että kirjassa on ihan eri tunnelma. Sarja oli katsojalle shokeeraavaampi, tapahtumat olivat paisutellumpia. Kirjassa pääsi lähemmäksi Piperin ajatuksia. Itse asiassa, sarja oli mielestäni vähän sekavaa katsottavaa, ja kirjassa pysyin hyvin perillä.

Kirja oli ihan viihdyttävä. Olin elävästi mukana Piperin tuskassa, kun hän aloitti vankilatuomionsa. Siinä meni omakin vatsa mutkalle ja heräsi väistämättä ajatus, tarvitseeko nyt noin vanhaa rikosta edes istua, ja eihän nyt noin hyveellistä valkoista rouvaa voi linnaan laittaa kaikenmaaliman hullujen sekaan (!).

Olin utelias tietämään, millaista vankilassa on, millaisia muut naiset ovat ja pitääkö Piperin olla varuillaan koko ajan. Se tekee psyykeelle jotain, kun intiimiä tilaa ei juuri ole, puolisoaan ei saa tavata kuin aina liian vähän aikaa. Tulipa mieleen, ettei ihme että moni nuori mies flippaa armeijassa.

Tykkäsin tosi paljon kirjan persoonallisista naishahmoista, ja heitä oli paljon. Itse Piper oli tosi vahva nainen, mutta tuntui että hän vähän liikaakin korosti omaa fiksuuttaan ja vahvuuttaan. Siitä jäi huono jälkimaku.

Tositarina ei itkettänyt, mutta väliin nauratti. Kirjaa voisi sanoa kevyeksi kesälukemiseksi, vaikkapa auringonotollisiin hetkiin. (Toisekseen mietin, onko tästä Piperin kirjasta saanut alkunsa se, että nyt on tositelkkari pullollaan sarjoja: naiset vankilassa, raskaana ja vankilassa, 90 päivää vankilassa........ Ja että ketä nämä sarjat kiinnostavat? Onko vankilassa olosta tullut jotenkin vihteellinen juttu?

Han Kang: Vegetaristi

Etelä-Korealaisessa suvussa kuohuu, kun Yeong- hye lakkaa syömästä lihaa. Jo se yksistään on kuin hulluutta suvun silmissä, ja kun Yeong-hyen sairaus etenee, suku kääntää selkänsä.

Vegetaristia lukee kuin katsoisi tummasävyistä, hiljaisesti etenevää, vähäpuheista, taidolla leikattua taide-elokuvaa. Niille on aikansa ja paikkansa ja juuri sellainen kannattaa varata tätä lukiessa. Kirja on nopeasti ohi, ja loppui mielestäni vähän töksähtäen.

Kirjan ihanuus on täysin sen tunnelmassa, joka on yhtä punainen kuin kannetkin. Kaunista oli se kuinka Yeong-hye astelee hiljalleen hulluutensa, antaa sen vapauttaa itsensä. Muut ovat niitä jotka kärsivät. 

Kirjaa viikkoja pohdittuna, en tiedä vieläkään mitä ajattelen. Oliko tämä minulle etäinen? Kyllä. Oliko kirja kaunis? Kyllä. Saiko kirja pohtimaan lihansyönnin lopettamista? Kyllä.

Erityisen hienoja olivat Yeong-hyen verenpunaiset painajaiset, vau.

Kirjaa lukiessa ei tuntunut että sen taustalla olisi motiivi saada ihmiset lakkamaan syömästä lihaa. Se nyt vain on luonnollinen ajatus, joka tulee mieleen lukiessa. Hankala sanoa mikä olisi kirjan motiivi, tuntuu että se on läpileikkaus korelaisesta hulluudesta, uskomuksista ja avioliitoista - jotka varmasti käyvät läpi isoa muutosta uusien sukupolvien kautta.

Suositeltava kirja.

Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä

Yksi näistä pienimmistä on kirja, joka antoi minulle vähiten. Sen roolihahmoissa ei tuntunut olevan mitään uutta: kapakoissa istuva pappi ja pääkaupungin hälinään kyllästynyt nuorinainen joka kaipaa hiljaisuutta. Ja totta kai lappalaiset ovat karskeja ja härskejä kyttääjiä, jotka paskan kuskaamisen ohessa vaan ehtivät eukkoja sänkyyn kaajettavaks!

Jopa minulle, joka aina tilaisuuden tullen tahdon arvostella lestadiolaisuutta, tuli mieleen, että eikös lestadiolaisuuden arvostelu ole jo mennyt pois muodista. Siirryttäsiinkö johonkin muodikkaampaan, vaikka helluntaiherätykseen tai jehoviin? Minua kiinnostaisi henkilökohtaisista syistä karismaattinen liike, torontolaisuus, joka villitsi helluntailaisia syntymäni aikoihin 90-luvulla. Siitä on hyvin vähän tietoa.

Ja jos kerran halutaan teemoittaa kirja lestadiolaisuuteen / uskontoon, voisko sitä uskontoa tuoda vähän lähemmäs kirjaa. Miksi kirjan avainasiaa pidettiin jatkuvasti kirjassa etäällä?

Kirjan miljööstä en myöskään löytänyt hirveästi hyvää - tokkopa kirjailijat itsekään tykkäsivät siitä? Tuppukylä, kaukana kaikesta, kaikki ovat kiinnostuneita kaikkien liikkeistä, kaikki puhuvat jotain selän takana kaikista. Ja tässä maaperässä tietysti vanhoillislestadiolaisella liikkeellä on rehevä maaperä johon istuttaa siementään, mihinkä ihmiset sieltä voisivat lähteä pakoonkaan.


Hanya Yanagihara: Pieni elämä 

Tämä oli huhtikuun helmi. Ai että. Pieni elämä tulee olemaan mun muistoissa pitkään. Itkin aivan käsittämättömän paljon tämän kirjan kanssa. Se osui minussa johonkin.

Pieni elämä kertoo neljästä ystävästä, jotka kirjan alussa ovat gollegen päättämisvaiheessa. Komeasta Williamista, joka haluaa näyttelijäksi. Kunnianhimoisesta JB:sta joka tahtoo taidemaalariksi, hiljaisesta Judesta joka valmistuu lakimieheksi - ja ehkä etäisimmäksi jäi Malcolm, josta tuli - en muista enää mitä Malcolmista tuli!

Olen salavihkaa lukenut muitten mielipiteitä ja kirja on kuulemma tiivistämisen tarpeessa ja liian raakaa tekstiä. En allekirjoita. Oli ihanaa, että kirja päästi lukijan niin lähelle. Tämä kirja tutustutti minut neljään ihanaan ihmiseen, joista tuli minulle läheisiä kuin ystävistä. Elin jokaisen matkassa mukana nuoruudesta pitkälle aikuisuuteen, ja tunnistin omia ajatuksiani jokaisessa.

Tuntuu että kirja on, yrittämättä olla mitään. Se kertoo ystävysten tarinaa ja lukijana nautin siitä, että sain oivaltaa yhdessä henkilöitten kanssa. Nautin siitäkin, että Yanagihara oli luonut henkilönsä viimeistä piirtoa myöten, kertaakaan en huomannut epäjohdonmukaisuutta, vaan pikemminkin ällistyin siitä, miten hyvin kirjoittaja muisti ja tunsi ja loi hahmonsa. Esimerkkinä vaikkapa Williamin etäinen suhde vanhempiin ja sen vaikutukset aikuisuuteen.


Tässä kirjassa on niin paljon, ja se iskee salakavalasti. Rakastin Yanagiharan ajatusvirtamaista tyyliä kirjoittaa. Hän antaa tekstin tulla.

Jos kirjassa jokin teema on, se on vanhemmuus. Sitä käsitellään joka kantista - tuodaan ystävysten erilaiset lapsuudet esille, käydään läpi isäksi tuleminen, pojaksi tuleminen, ja lapsen menettäminen, vanhempien menettäminen. Tässä kirjassa menetetään paljon.
Isoin rooli tuntuu olevan vanhemmilla, jotka puuttuvat. Koska oma lapsuuteni oli juurikin tätä vanhempien puutetta, tuli kirjasta henkilökohtaisesti merkityksellinen.