Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (1969)

"Luulen, että kirjan huippukohdaksi tulee vanhan Edgar Derby-paran teloitus." minä sanoin. "Ironia on niin suuri. Kokonainen kaupunki palaa, ja tuhannet ja tuhannet ihmiset kuolevat. Ja sitten tämä yksi vaivainen amerikkalainen jalkaväen sotilas pidätetään raunioilla teekannun ottamisesta. Ja hänelle pidetään asianmukainen oikeudenkäynti ja teloitusryhmä ampuu hänet."
Voi Kurt. Voisinpa sanoa sulle, että - you nailed it! Onnistuit kaikessa mihin pyritkin. Tässä todella on sotakirja, jonka pääosassa ei nähtäisi johnwayneä. Heräsin myös ajattelemaan, miksi oikeastaan katsomme sotaelokuvia. Enkä vieläkään tiedä. Kuuluun siihen ihmistyyppiin, joka toivoo, että kaikki voitaisiin vaan olla ystävällisiä toisillemme.

Alle 200-sivuinen Teurastamo 5 kertoo sotavankina viruvasta amerikkalaisesta sotilaasta, Billy Pilgrimistä, joka selvisi Dresdenin pommituksesta vuonna 1945 - tai piti kertoa, mutta ei kerro, tai kertoo se mutta... Ei sittenkään. Oikeastaan Teurastamo 5 kertoo avaruusolioiden sieppaamasta, aikamatkustavasta Billy Pilgrimistä, joka tietää elämänsä tapahtumat alusta loppuun, ja on siitä syystä kummallisen rauhallinen ja eriskummallisen tunteeton, sillä hän tietää ettei kukaan koskaan kuole, kaikki elävät aina, ovat olemassa aina. Billy matkaa kirjan läpi matkaten ajassa eteen ja taakse, vieraillen välillä avaruusolentojen luona Trafalmadoressa, jotka ovat enemmän Billyn kaltaisia kuin Maan asukkaat. Sillä Billy on hidasjärkisen oloinen Maassa, mutta ymmärtää filosofisena miehenä trafalmadorelaisia. Billy ei kysele, vaan ottaa asiat kuten ne tulevat.
Billy muistuttaa hahmona Forrest Gumpia - erotuksena, että tästä tarinasta puuttuu kyyneleet. Billy väistelee onnekkaasti maailmansodan maamiinoja samalla kun muut aseveljet kaatuvat ympärillä. Samanmoisen onnenpotkun kautta hän solmii sodan jälkeen mukavan avioliiton, rikkaan suvun naisen kanssa, ja päätyy tahkomaan rahaa optikkona.
Ymmärrän, ettei kirja olisi Teurastamo 5 jos se olisi yhtään erilainen, mutta tunteen puuttuminen johti siihen, että kirjasta tuli varsin pitkästyttävää luettavaa, lopulta. Kirjan johdanto puolestaan oli kuin eri kirjasta, ja nautin sen lukemisesta. Ilman johdantoa kirja tosiaan olisi ollut vieläkin kaottisempi, koska en olisi saanut minkäänlaista selitystä sille, miksi se oli niin kaoottinen. En olisi ymmärtänyt mistä lasten ristiretki oikein kertoo.
Haluan antaa kirjalle kolme tähteä. Yhden siitä, että Vonnegut todella selvisi Dresdenin pommituksesta, siinä missä kymmenettuhannet muut eivät. Yhden siitä, että kirjassa onnistutaan vittuilemaan niin taitavasti rivien välistä kaikkia sotaa ihannoivia tahoja kohtaan. Ja yhden tästä alla olevasta kohtauksesta, joka oli kirjan johdannossa.
Päällimmäisenä jäi mieleen tämä, ja se, että sota tekee hulluksi. Jotkin kirjan kuvaamat kohtaukset ovat niin raadollisia että kirjan päähenkilön tunne-elämä on syystäkin lakkautettu, on pakko jos aikoo kokea sen ja jatkaa jotenkuten elämäänsä. Oikeastaan arvostus tätä kirjaa kohtaa nousee koko ajan.

Te olitte pelkkiä lapsia silloin" hän sanoi.
"Mitä?" minä sanoin.
"Te olitte pelkkiä lapsia sodassa - sellaisia kuin nuo tuolla yläkerrassa".
Nyökkäsin että tämä oli totta. Me tosiaan olimme olleet tyhmiä ja kokemattomia sodassa, lapsuutemme lopulla.
"Mutta et sinä siitä kylläkään sillä tavoin aio kirjoittaa."
Tämä ei ollut kysymys. Se oli syytös.
"En - en tiedä", minä sanoin.
"Mutta minä tiedän", hän sanoi. "Sinä uskottelet että te olitte miehiä ettekä lapsia ja elokuvassa sinua näyttelee Frank Sinatra ja John Wayne tai joku muu noista komeista, sotaintoisista, saastaisista vanhoista miehistä. Ja sota näyttää olevan niin suurenmoista, joten me saamme niitä paljon lisää. Ja niissä sotivat lapset, sellaiset kuin nuo tuolla yläkerrassa."

Arvio:  ★★★

Kommentit

  1. Kuulostaa erilaiselta ja mielenkiintoiselta. Osuvia ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostava tämä olikin, ja erilainen! Tulee mukava tasapaino lukemiseen kun lukee välillä vanhaa uuden kaverina.

      Poista
  2. "Billy ei kysele, vaan ottaa asiat kuten ne tulevat." On ehkä kyseenalaista, voiko asioista koskaan sanoa, että ne ovat vain tietynlaisia, yhdenlaisia. Tämä on kuitenkin juuri se tunne, joka itselleni tästä kirjasta aikoinaan jäi. Teurastamo 5 tuntuu tosiaan tavoittaneen sodan älyttömyydestä jotakin olennaista ja osapuolten pyrkimyksistä puhdasta. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen ja sinun tekstisi jälkeen tekee mieli lukea tämä uudestaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nellu, vaikka en ihan kaikkea ehkä tajunnut ensimmäisellä lukemiskerralla, niin kyllähän tää on klassikkomaineensa ansainnut. Just tuo sotaa ihannoivien piikittely oli niin osuvaa. Ja sekin ansaittua. Lue ihmeessä tämä uusiksi, tästä saa varmasti joka lukukerralla uusia ajatuksia.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

Stephen King: Eksyneiden jumala (1999)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)