Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta (2016)

Rivi dominopalikoita, kieppuvia lautasia kepin nenässä, korttitalo. Kuluneita vertauskuvia riittää. Isä Bernard oli tajunnut sen, mitä olin tiennyt Äikästä jo pitkään - että jos yksikin kohta pettäisi, jos yksikin rituaali jäisi väliin tai tavanmukaisia menoja joskus käytännön syistä lyhennettäisiin, hänen uskonsa romahtaisi ja menisi pirstaleiksi.

Kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Hylätty ranta ei ole vain hyvä, se on suurenmoinen, sanoo ihailemani Stephen King. Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Hylätty ranta on ihmeellinen, ytimiään myöten kylmäävä ja runollinen. Siis ehkä niin on, kun niin sanotaan. Aloitan siis lukemisen hyytävää kauhua janoten.

Mutta ajatus karkaa tuon tuostakin. Andrew Michael Hurleyn maailmaan tuntuu olevan hirvittävän hankala päästä sisälle. Valittavasti ajatukseni kirjan luettua oli, että tässäkös tämä nyt sitten oli, ei tämän kummempaa, shokeeraavampaa. Voi kai sanoa, että jäin kylmäksi. Ainakaan edellä mainittuihin tunteisiin en päässyt kosketukseen, mutta sain jotain muuta.

Hylätty ranta yllättää katolilaisuudellaan. Sitä en kokenut mitenkään häiriöksi. Se jos mikä sopii hyytävän kauhujännärin teemaksi. Teemoissa ei muutenkaan ollut vikaa, ne loi loistavan maaperän. Hylätty ranta kertoo suljetusti elävästä, (tai voi kai sanoa että omassa kuplassaan elävästä,) pienestä uskonnollisesta yhteisöstä, johon kuuluvat Äikkä ja Taato, heidän kaksi nuorta poikaa Andrew ja "Tonto", herra ja rouva Belberboss, neiti Bunce ja miehensä David. Yhteisön pitkäaikainen pappi, isä Wilfred on vastikään kuollut ja seurakuntaan on astellut uusi ja nuorehko pappi, isä Bernard.

Kuten joka vuosi, yhteisö lähtee matkalle pääsiäisen aikaan hylätyn rannan lähimaastoon, Loneyhin. Kitkaa alkaa syntyä, kun matka ei suju kuten Äikkä tahtoisi. Isä Bernard ei olekaan sellainen katolisen kurin ja järjestyksen mies kuin isä Wilfred oli ollut. Äikälle usko on rituaalien suorittamista, vain siten hän uskoo pääsevänsä taivaaseen ja kurinalaisella sääntöjen noudattamisella myös hänen pienellä pojallaan Andrewillä on mahdollisuus parantua mykkyydestään. Äikkä vastaan isä Bernard on kirjan kiinnostavinta antia ja dialogia.

Pitkään kirjan luku sujuukin, mutta loppukohtaus ja sen paljastukset, ja ylimääräiset henkilöt hämmentävät. Mielenkiintoa kirja pitää koko ajan yllä, siinä on tiettyä maagisuutta. Kirjan lopun pitäisi nostaa karvat viimeistään pystyyn, ja ehkä aistinkin pientä sähköisyyttä ilmassa. Olin kuitenkin jo arvannut lopun etukäteen, ja se latisti tunnelmaa. Kirja ei tuntunut antavan minulle ajatusmaailmaan uutta, ja se pysyi etäisenä, muuttuen yhä etäisemmäksi, kun ymmärsin etten koskaan pääse siitä perille. Kirjasta tuntuu puuttuvan punainen lanka, tai ainakin niitä on useampia. Miten Andrewn kohtalo lopulta liittyy Äikän uskoon? Hurleyn kirjoitustapa tuntuu kylmältä, toteamuksilta, mutta osuvia pohdintoja uskosta riittää.

Pidin kirjan keskiössä olevasta pojasta, lempinimellä kulkevasta "Tontosta", ja isä Bernardia suorastaan janosin näyttämölle. Aina kun hän puuttui, puuttui kohtauksistakin jotain - viisautta kenties. Ehkä isä Bernard olisi sellainen pappi, joka saisi minutkin käymään kirkossa.

Arvio:  ★★★

Sivuja: 427
Kustantaja: WSOY

Kommentit

  1. Samoista henkilöistä minäkin pidin. Olihan tässä kunnon kauhukertomuksen ainekset uskonto, yliluonnollisuus, ihmeet, noituus. Minulle teksti oli se mistä pidin ja annoin neljä tähteä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Mai :) On totta että noilla aineksilla pystyy sekoittamaan aika sopan! Ehkä kovan kauhun ystävänä odotin jotain vielä kauhistuttavampaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ane Riel: Pihka (2017)

Fiona Barton: Leski (2018)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)