Ane Riel: Pihka (2017)

Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkaisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.

Pihka on kirja jonka puolesta puhun mielelläni. Tämä tanskalainen, Lasiavain-trilleripalkinnon 2016 saanut helmi ei mielestäni ole hirveästi ollut esillä. Harmi ettei, koska kyseessä on ihan timanttinen kirja. Ei aivan sitä, mitä Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema oli minulle, mutta yhteneväisyyttä oli tunteissa ja kirjan sivuilla.

Pihka kertoo monisyisen tarinan, joka ei muutamalla lauseella avaudu. Juonen juuret, niin kuin kirjan henkilöiden ongelmatkin - ovat vuosien ja sukupolvien takana, asiat ovat ajautuneet tiettyyn pisteeseen. Ja juuri tuon ajautumisen Riel hahmottelee tässä kirjassa taitavasti. Jos kirjan henkilöiltä kysyisi, olisivatko he vielä nuorempana uskoneet päätyvänsä epätoivoisia valintoja tekeviksi ihmisen riekaleiksi, he olisivat puistelleet päätään, koska he pyrkivät alun perin hyvään. Mutta sairaudet, mitä ne nyt tässä tapauksessa ovatkaan, tekivät selvää.

Kirjan keskiössä on nuori tyttö Liv, joka elää isänsä ja äitinsä kanssa saarella. Tytön isä on hamstraaja, eli isä kerää jokaisen millimetrin talosta täyteen tavaraa. Niin täyteen, että talossa asuminen on vaarallista. Kiitos amerikkalaisten tv-sarjojen, tätä ei ole vaikea kuvitella. Isä viettää kaiken aikansa kotona ja poistuu vain hyvin harvoin, ja silloin tarkoituksena kerätä lisää tavaraa. Livin äiti Maria on sairaalloisen ylipainoinen. Maria asuu yläkerran huoneessa, makaa vuoteessaan, ei pääse enää ylös, eikä siten koskaan enää poistu talosta.

Koska mikään ei koskaan saa poistua talosta ja en tiedä - kenties isä pelkää tyttären menettämistä liian kovaa, ja sokaistuu. Isä ilmoittaa tyttären kuolleeksi, jotta tytön ei enää tarvitse poistua talosta edes kouluun, ja isä voi itse sanella hänelle totuutensa maailmankaikkeudesta. Se ei ole edes hankalaa, sillä eihän tyttärellä ole ketään muuta kontakteina maailmaan kuin isä ja äiti.

Kirja tuntui tummalta draamalta. Ei kyse ollut rikoksista sinänsä, vaikka niitäkin tapahtui, vaan mielenterveyden asteittaisesta hajoamisesta ja lapsen ensikäden suhteesta vanhempiin, sekä kaikenlaisista tarpeista, jotka vievät epätoivoon, jos niitä ei saavuta. Kirja kiinnosti kuten meitä ihmisiä kiinnostaa susilapset jotka kasvavat ilman ihmisyyttä. Tämä kirja tuli uniini, ollen sotkuinen ja oksettava, iljettävä, eläimellinen. Mutta se oli kärsimystä, jolla tuntui olevan tarkoitus.

Arvio: ★★★★½

Sivuja: 248

Kustantaja: Aula & Co