Amity Gaige: Schroder (2014)

Haluaisinko, että hän kertoo, kuka hän oikeasti on ja miksi hän valehteli minulle? Haluaisin. Mutta ennen kaikkea haluaisin tietää kaiken siitä ajasta, jonka olin erossa tyttärestäni. Kaiken. Haluaisin tietää, missä hän kulki, millainen sää silloin oli, oliko hänellä hauskaa vai ei. Harjasiko hän hampaansa. Sattuiko häneen. Itkikö hän.

Schroderin kanssa kului lauantaipäiväni. Kirjalle valittu tummasävyinen periamerikkalainen kansikuva veti huomion ja ajattelin tässä olevan hyvä viikonloppukirja. Vilkaisin takakantta ja juonikin vaikutti sopivalta. Erik Schroder kirjoittaa tutkintavankeudesta kirjetta entiselle puolisolleen Lauralle. Hän yrittää selittää, miksi lähti yhdeksänvuotiaan tyttärensä Meadown kanssa päämäärättömälle autoretkelle, jonka seurauksena hänet etsintäkuulutettiin.

Aika yllättäin kirja vetää linkin toisesta maailmansodasta nykyisyyteen. Erik on tullut isänsä kanssa siirtolaisena Amerikkaan nuorena poikana Länsi-Berliinistä. Gaige kuvaa hienosti muurin rakentamisen ja sen ylihyppimisen aikakauden muistot syöpyneinä pienen pojan mieleen. Voi sanoa, että Erikille rajojen ylittäminen on tuttua jo lapsuudesta, Erik on tottunut pakenemaan ennemmin kuin taistelemaan joutuessaan sotatilanteessa (tässä tapauksessa sotainen avioliitto) seinää vasten.  Saksa jaettiin, Berliini jaettiin ja nyt jaetaan lapsikin.

Vasta lapsenkaappauksen jälkeen Lauralle selviää, että mies jonka hän olikin aivan oikein aavistunut tuntevansa jotenkin oudoksi ja tuntemattomaksi, onkin joku muu kuin hänelle on uskoteltu. Pienenä poikana hakiessaan Ossipeehen poikien kesäleirille, Erik on keksinyt olevansa Eric Kennedy, koska sama mies oli puhunut lannistuneiden länsiberliiniläisten hurraaville joukoille vuoden 1963 tienoilla ja jättänyt jälkeensä kimmeltävän omanarvontunteen. Ihailu länttä kohtaan, halu olla kuten muut pojat ja toisaalta halu jättää kipeät Saksa-muistot taakse saavat Erikin luomaan juuriltaan amerikkalaisen alter egon, jolla on ollut onnellinen lapsuus ja menestystä. Lopulta saksalainen korostus katoaa puheesta kokonaan ja nahka on luotu.

Vaikka perhe-elämä Lauran ja Meadown kanssa perustuu Ericin valheelle, on se kuitenkin alunperin onnellista ja mies rakastaa aidosti ainakin tytärtään. Mietinkin, onko millään muulla merkitystä? Haittaako jos onni on valheellista, jos se on onnea kuitenkin? Onko jo hieman kohtuutonta, että mies on koko elämänsä kantanut valheittensa painolastia syyllisyyden tunteena mukanaan ja joutuu vielä sen paljastuttuakin kärsimään? Eikö rangaistus ole jo kärsitty? Kukapa meistä on täysin rehellinen, varsinkaan ihmissuhteissaan. (On toisaalta vähän huono veto kaapata lapsi, johon ei ole huoltajuutta ja kerjätä sitten sääliä.)

On kiinnostavaa, miten vanhemmat pienillä loppuun ajattelemattomilla lauseilla ja harkitsemattomilla päätöksillä vaikuttavan lasten loppuelämään. Vaikkapa sanot ei ihminen voi unohtaa tai on vain keskettävä, ja lapsi painaa sen mieleen ainiaaksi, vaikka sitä ei koskaan ollut tarkoitettu ohjenuoraksi tai viitoittamaan tietä minnekään. Mehän ei päätetä, mitä lapset muistaa. Erik on päättänyt unohtaa lapsuutensa ja suunnata kohti valheellista amerikkalaista unelmaa, sitäkään saavuttamatta.

Kirja ei ravistellut sydänjuuriaan myöten, mutta tunsin kauhean pakokauhun, kun isä erotettiin tytöstään. Oikeastaan vain silloin (tämän kirjan kohdalla) tunsin todella jotain ja kuulin huudot sairaalan käytävillä. Kirja otti myös kantaa siihen, onko lapsen etu, että huoltajuus menee useimmiten aina äidille, ja isälle jää tässä tapauksessa tunne, että hänet on tarpeettomana hylätty.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 334
Kustantaja: Schildts & Söderströms