Sadie Jones: Kotiinpaluu (2016)

Ainoat repliikit liittyivät asioiden ojentamiseen ja kiittämiseen, ja Lewisin teki mieli nauraa, sillä hän kaipasi vankilaruokailun valtavaa meteliä: nuo ateriat eivät olleet hirveästi eronneet kouluruokailuista, ja ne olivat olleet rentouttavia, mutta tämä oli ainoastaan itsetietoista ja kireää, ja kaikkea sitä, mitä Lewis oli kodissaan aina inhonnut. Hän ajatteli, että henkilössä joka oli mieluummin Brixtonin vankilassa kuin omassa kodissaan täytyy olla jokin todella pahasti vialla.

Kotiinpaluu on yksi tämän vuoden parhaita lukemiani. En tosin uskonut kirjaan heti. En usko useinkaan, jos kirjasta kerrotaan het takasivulla ylisanojen kuorruttamana, että riipaiseva ja uhkaa huokuva menestysesikoinen. Olin skeptinen. Kirja tuntuikin pitkään tasaisen hyvältä, korrektilta, laadukkaalta, vakavalta ja vakavasti otettavalta, hyvältä kirjalta. Harkitut sanat etäännyttivät tapahtumista, kaikki oli niin paikallaan ja täydellistä ja aloin jo toivoa, että kertojaan tulisi säröä, tarinaan tulisi vinksahtuneisuutta. Kirja henki samaa laatua kuin Emma Clinen Tytöt, samaa oli myös kertojan surumielisyys ja 60-70 -lukujen henki. En uskonut, että tulisin lopulta rakastumaan tähän kuten Clineen. Lopussa tuntui, että pakahdun kaikkiin niihin tunteisiin joita kirja  herättää! Riemu ja toivo jäivät päällimäisiksi.

Lopetus lämmitti kaiken. Pussailin kirjan kanttakin. Olin helpottunut ja onnellinen. Nämä potkitut sielut, joiden elämää olin vuosia seurannut ja jotka olivat tulleet lähelle kuin seinään kasvanut muratti saivat vihdoin ravinteita. Totuus tuli julki ja oli hellän syleilyn aika.

Kirjassa parasta on Lewis, jonka elämästä kirja kertookin, aina lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Lewis, joka on ensin äitinsä silmäterä. Lewis, joka kokee elämässään käänteen, joka muuttaa pojan persoonallisuutta ja tekee isänsä silmissä täyskäännöksen. Lewis, joka ei koskaan saavuta etäistä isäänsä. Lewis, joka kulkee maailmaa halki surua kantaen, muiden murheen kyllästämien keskellä, mutta pysyy silti kirkkaana ja valoisana, pitää silmänsä auki, pysyy jollain tapaa rikkoutumattomana kaikessa rikkinäisyydessäänkin.

Jokainen on omassa vankilassaan. Brixtonin vankilassa istunut Lewis vapautuu kirjan alussa, heti ei kerrota miksi hän istunut. Kohta jo kirja palaa Lewisin lapsuuteen ja punoo koko elämän auki. Ja kun Lewis alkaa kirjan myötä kasvaa ja tulla tutummaksi, on häneen henkilönä hankalaa olla samaistumatta, tai rakastumatta. Lewis istuu kotonaan vankilassa, jonka perhe on luonut salaisuuksilla ja välttelyllä, eikä koskaan onnistu samaistumaan isänsä maailmaan, jossa tärkeintä on ulkokultaisuus. Poika yrittää löytää jotain rehellistä epärehellisestä yhteisöstä, jotain mikä on oikein. Ja vihaa itseään, koska ei pysty olemaan mitä vaadittaisiin, eikä ole henkilöä jolle purkaa lapsuudessa koettua traumaa, kaiken käännettä. Isä odottaa, että pojan kotiinpaluu on kuin tuhlaajapojan paluu, mutta se jonka pitää oppia jotain, ei olekaan Lewis vaan ihmiset ympärillä.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 355
Kustantaja: Otava