Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta (2017)

On ihmeen vaikeaa palauttaa tarkalleen mieleensä millaista yöllä on, öisin taas tuntuu kuin ei olisi koskaan päivää nähnytkään, vaikka on elämänsä elänyt näiden kahden vuorotellessa, rattaan pyöriessä, ei siihen ole tottunut vieläkään.

Multaa sataa, Margareta on tummatunnelmainen, herkkä ja vähäpuheinen pieni romaani kolmen sukupolven naisista, jotka asuvat samassa talossa. Isoäiti Linnealla on jo toinen jalka haudassa, Margareta-äidin puoliso Alan on kuollut, ja nainen surussa itseensä käpertynyt ja tytär Eloisa elää huomaamattomana välikappaleena, äidin tulevaisuuden toiveiden ja toivottomuuden vaihdellessa. Mistään ei tirise hellyyttä Eloisan janoiseen pienen tytön sieluun. Elo talossa tuntuu kummitusmaisen pysähtyneeltä, kommunikaatio olemattomalta, silmissä voi nähdä jo hämähäkinverkkojen levittäytyvän ja valtaavan talon. Ovatko nämä naiset enää elossa?

Kirja kertoo surun käsittelemisestä. Margareta on kadottanut elämästään ilon miehensä kuoltua. Äidin valtaama suru tuntuu painolastina tyttären elämässä, josta yhtäkkiä puuttuu isä, eikä kukaan talossa huomioi sitä tosiasiaa, sano asioita ääneen. Margareta toljottaa silmät sokeana kuolleen miehensä kuvaa yöpöydällä. Laskee, että nyt siitä on puolitoista vuotta, tuntee Alanin välillä edelleen talossa, hukkuu, ei taistele.

Sanotaan, että lapset kestää, lapset unohtaa. Juuri näin ehkä tässäkin tapauksessa on, tytär on valmiimpi uuteen kuin äitinsä. Tytär kasvaa vielä, arvet paranee. Ja vaikka äitinsäkin etsii pakoreittiä surupuvusta ulos, on äidin valinnoissa jotakin eksynyttä, kaukaa haettua - miksi hän ei ymmärrä, että tarvittava rakkaus on jo talon seinien sisällä, tyttäressään. Että se jota hänen pitäisi syleillä ei ole uusi mies vaan vierellä kulkeneet.

Vaikka kaikki on kohdallaan, Multaa sataa, Margareta tarjosi lopulta minulle hyvin vähän. Ei se ollut minun. En saanut yhteyttä näihin naisiin. Ajattelin saavani jotain - kuulosti että kolmen sukupolven naisten ymmärryskatkos voisi olla minulle, onhan suhteessa äitiini ja isoäitiini jotain siltä kuulostavaa. Dialogin puutos vaivasi, mutta kirjan kieli on eittämättä kaunista kaikin tavoin, siitä huomaa Karlströmin runoilijataustan. Ehkä sanojen huolellisesta sommittelusta etäisyys syntyikin. Juuri nyt olisin kaivannut suoraa puhetta. Kauniskielinen, vähäeleinen kirja tuli huonoon hetkeen. En pitänyt Margaretasta, siis oli siinäkin itsekäs nainen! Olin surullinen Eloisan kohtalosta, hän oli näkymätön, ja Linnea - olisipa hän puhunut tyttärelleen, luonut suhteen Margareetaan, jotta sukupolvien kuilu ei olisi ehtinyt ryvettyä näin syväksi. Kaikkiaan lohdutonta, lopun pienestä valopilkusta huolimatta.

Arvio: ★★★

Sivuja: 157

Kustantaja: Otava