Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen (2017)

Mitä siitä tulee, jos sallitaan yhdessä asiassa otettavan laki omiin käsiin? Kohta sama käytäntö leviää kaikkeen muuhunkin, ja vaikea on silloin vetää rajaa lain ja laittomuuden välille.


Pekka Matilaisen omakohtainen dekkarityylinen romaani 60-70 -lukujen Helsingin alamaailmasta tuo pääkaupungit kadut eläviksi. Erityisesti juuri alamaailman kadut, joissa kokoontuvat iltaisin pimeän viinan myyjät, juopot ja huorat. Viinaa kiskotaan aamusta iltaan. Töissä käydään satamalla. Nukutaan milloin missäkin. Välillä ollaan vankilassa.

Kirja alkaa, kun mies herää tiputuksessa. Hän on juuri päässyt vankilasta istumasta jostain pikkurikoksesta (en muista mistä rikoksesta, enkä miehen nimeä ja voi olla ettei niitä kirjassa edes mainita) Itse asiassa mies on istunut linnassa jo muutamaan otteeseen. Rikoskierre on alkanut lapsuudessa kun on tullut tutustuttua samalla kadulla asuviin vääriin tyyppeihin. Äidistä ei mainita juuri sanallakaan, ja isä on tullut sodasta ankarana ja kolhittuna, pysyen aina etäisenä.

Viina on aina maistunut miehelle. Mitäpä muutakaan sitä elämällään olisi tehnyt? Koulut jäi kesken. Naissuhteista on ollut hankala pitää kiinni vankilasta käsin. Mielessä on kuitenkin erityisesti Helena, entinen tyttöystävä, nuori tyttö jota mies on koko vankila-aikansa ajatellut. Kun hän kuulee Helenan raiskauksesta, mies saa tehtävän. Kännääminen saa jäädä, kun hän alkaa ratkoa Helenan raiskausta. Tyypit on löydettävä ja heitä on rangaistava. Pian kannoilla ovat kuitenkin myös poliisit.

Mies löytää itsensä ratkomasta raiskaustapausta, oman käden oikeutta käyttäen. Pikkurikollisena hän tietää oikeat tyypit, osaa kysyä oikeat kysymykset. Juoda ehtii myöhemminkin - rikos on selvitettävä nyt.

Matilaisen kirjan parasta antia on sen todennäköisyys. En alkanut selvittämään, ovatko kaikki kirjassa mainitut kadut ja baarit oikeasti olleet olemassa, mutta sain ainakin käsityksen, että näin on ollut. Pienet yksityiskohdat (vaikka välillä tuntuu, että niitä on liikaakin, kun jokainen kadunnimi ja kuppila ja julkinen rakennus pitää mainita) tekevät kirjasta hyvin elävän. Voin kuvitella että sen ajan Helsingissä asunut saa kirjasta paljon enemmän.

Aikansa kuvaus tuntuu onnistuneelta. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun luin, että tuohon aikaan homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia. Alkoholilaki on vähän erilainen. Viinaa ostettiin viinakortilla: Ilmankos trokareita oli kadunkulmat pullollaan. Tämmöiset pienet faktat ja niiden auki selittäminen tekivät kirjasta kiinnostavan.

Mies ei päähenkilönä ole samaistuttava tai edes sellainen johon haluaisi samaistua. Mies on toteava ja harvasanainen. Ei mikään vuoden poikaystävä. Ei sellainen johon haluaisi oikeassa elämässään tutustua. Mies ei itse tunnu kantavan kirjaa, eikä välttämättä edes sen tapahtumat, mutta kirjan kieli ja tuon ajan Helsinki vei mennessään. Olin myös vähän pettynyt, kun itse Helena ei missään vaiheessa kirjaa päässyt näyttämölle. Hän oli vain miehen mielessä.

Dekkarien ystävät - älkää epäröikö tarttua tähän, kuten minä epäröin. Kirjan kansi ei suoraa sanoen ole mielestäni kauhean houkutteleva. Ei ole takakannen tekstikään. Siksi jäi melkein lukematta.

Arvio: ★★

Sivuja: 368
Kustantaja: Atena

Kommentit

  1. Matilaisen silmännurkissa on veikeä pilke, joka heijastuu inhimillisenä otteena hänen kaikessa tuotannossaan ja jonka vuoksi teemasta riippumatta hänen teoksistaan on vaivatonta pitää.
    Matilaisen rohkeus käyttää kokemuspohjaansa nollapisteen materiaalina luo todentuntua kerrontaan ja on hatunnoston paikka:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Takku! Tämä on jäänyt tapahtumineen ja tunnelmineen elävänä mieleen kun niin useat kirjat unohtuu. Suosittelen. Toisaalta en usko että palaan enää Matilaiseen. Tai ehkä palaan jos kaipaan kipeästi dekkaria.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

Stephen King: Eksyneiden jumala (1999)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)