sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (2017)

Tyhjän naurajat ja valittajat ovat huonoja ihmisiä, ja kaikki on tyhjän valittamista, ellei ole kuolemaisillaan. Ja vaikka olisikin, pitäisi silti jaksaa tehdä töitä kuolinvuoteeltaan, leipoa pikkuleivät omiin hautajaisiinsa, tilata kukkalaite ja valita hautakivi ja arkku ja pääruoka. Pitäisi itse ajaa haja-asutusalueelta lähimpään sairaalaan, kun saa sydänkohtauksen tai aistii aivoinfarktin oireet.

Anni Saastamoisen ihana esikoiskirja Depressiopäiväkirjat on vapauttava lukukokemus - tai ainakin mieleni oli kevyt ja vapaa lukemisen jälkeen. Ehkä monen muun tavoin (?) pelkäsin aloittamista, sillä entä jos kirja ajaa masentuneen mieleni vielä syvemmälle suohon kuin se on jo ennestään? Mutta jotenkin minulla onnistui olemaan hauskaa kirjan kanssa, joka kai oli tarkoituskin. Riemastuttavaksi masennuskirjaksihan tätä on tituleerattu!

Depressiopäiväkirjat kertoo Annin omasta masennuksesta. Siitä kun se alkaa, vaikka ei osaa kertoa mistä se sai alkunsa. Miten se vaatii itsensä avaamista ihan kokonaan, vaikka sinne ei osaa tai tahdo sukeltaa. Ja jotta paranisi, pitää pystyä kuitenkin itse kokoamaan perseensä ylös sohvalta ja kävellä terveempää itseään vastaan. Anni näyttää käytännön dialogien kautta, miten muut ihmiset, ne eheät ihmiset, eivät pysty ihan täysin koskaan ymmärtämään masentunutta, ainakaan jos masentuneella on kiva työ ja kiva mies ja menee mukavasti elämässä. Anni selittää masennusta kuten se hänen elämässään näkyy, väsymisenä, itsesyytöksinä ja pelkoina. Ja eipä ole parantuminen helppoa, vaikka apua on tarjolla. Entä kun esimerkiksi terapeutin kanssa ei kemiat kohtaa? Jos nyt terapeuttia koskaan saa, kun sille pitäisi uskaltaa puhelimella soittaa.

Kun edelliset sukupolvet ovat selviytyneet sodasta ja sen aiheuttamista traumoista, meillä ei ole oikeutta olla henkisesti haavoilla. Koulukiusatut, hakatut, haukutut ja rakkaudetta jätetyt, kaikkien kuuluisi kantaa taakkansa ja hymyillä tervehtiessä, kuten kunnon ihmisen. Kuolemat keskenmenot, pahoinpitelyt, autokolarit, konkurssit - ne pitäisi kantaa selkä suorana, vaikka välilevyt painuisivat kasaan. Pitää olla sisukas  ja pärjätä.
Kirjassa on muutama kohta jotka tulen muistamaan varmasti pitempään. Luku Ei meillä päin on kokonaisuudessaan yksi niistä. Se on osuva selotus siitä, miten meillä päin ei kertakaikkiaan osata kohdata tai hyväksyä masennusta ja kun masentuminen vieläkin nähdään yksilön heikkoutena eikä vanhoja juttuja saisi alkaa kaivamaan, vaan pärjätä menemään eteenpäin, reippaasti lapsesta asti. Anni tuntee itsensä oman elämänsä huijariksi, teeskentelijäksi, ja siihen tunteeseen samaistuin.

On mahdollisuus, että tästä tulee mulle tosi rakas kirja, johon vielä palaan. Ainakin aion suositella tätä tuttavilleni. Joitain voi ärsyttää Annin CAPSLOCK, mutta minä en kokenut sitä rasittavana. Kirjasta voisi olla ihan mahdottoman paljon sanottavaa, mutta en halua sanoa liikaa, lukekaa itse. Tämä sopii kaikille, ja kirja olisi tärkeä lukea myös niiden, joille aihe ei ole omakohtainen.

Arvio: ★★★★★

Sivuja: 157
Kustantaja: Kosmos

9 kommenttia:

  1. Jonotan tätä kirjastosta. Hieman itsekin epäröin, että jos tämä on kovin synkkä, joten oli helpottavaa lukea, että niin ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole, mutta ei ole mikään hupikirjakaan. Ootan ihan inmolla mitä muut tulee tästä tykkäämään.

      Poista
    2. Siis *innolla, koitin sanoa. ;)

      Poista
  2. Wau, tämä pitää ehdottomasti lukea! Kiitos kun kerroit tästä kirjasta. Siis olin siitä kyllä kuullut, mutta aina on kiva kuulla lisää lukemaan innostavia ajatuksia :) Läheinen aihe itselleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, jään odottaa sun postausta :)

      Poista
  3. Kirja on muidenkin arvioiden mukaan hyvä. Ikävä käsitys on se, että ottamalla itseään niskasta kiinni ei enää masentaisi. Pitkäkestoinen koulukiusaaminen on todella vakava terveysriski, ja tuhoaa uhrin ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on... harmi kun vanhat asenteet elää, ja tarttuu joihinkin nuoriinkin. Myös koulukiusaamista katsotaan paljon läpi sormien ja nähdään sekin yksilön heikkoutena, jotenkin häpeänä kun ei osaa itse puolustaa itseään.

      Poista
  4. Olen lukenut kirjasta vain hyviä postauksia, vaikka aihe ei ole helpoimmasta päästä, mielenterveydestä. Lukulistalle!

    VastaaPoista