Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja (2016)


Vanha isäntä joi kahvia ja kysyi tyttäreltä, ketä tuo valkoinen porotokka ulkona odottaa. Tytär ei nähnyt mitään, mutta pian vanha isänsä siirtyi rajan toiselle puolelle.

Vaikutti ensin muka niin hyvältä idealta tehdä Suuresta suomalaisesta kummituskirjasta iltalukukirja, josta siis lukisin aina tarinan sieltä ja toisen täältä, vaan eihän se niin mennyt. Tai meni. Mutta ei se hyvä idea ollut, koska varsinkin kun päästiin sota-aikaisiin kummitustarinoihin, olin jo hilkuilla alkaa nukkua valot päällä (ja yleensä ottaen en yhtään pysty nukkumaan jos on valoja missään päin).

Kirja on melko lyhyt - siksi tuntuu oudolta, että se nimetty suureksi suomalaiseksi. Silti siinä on hyvää maistelua kummitusfanaatikolle (käsi pystyssä täällä!). Kuten Leena Lumille kommentoin, filosofi Eero Ojasen kirjoittamista on hyvin miellyttävä lukea, se on erittäin selkeää. Lukijaa ei ole kiusattu tarinoiden pituudella, kun jotkut ovat vain parin rivin mittaisia, pisimmätkin muutaman sivun. Monen kanssa sain karvat nousemaan ja sielua kylmäsi, mutta se tuntui palkinnolta. Sitähän kummituskirjalta kaipaa.

Lukijaa oli säästelty myös turhilta faktoilta, mutta juuri niitä minä olisin kaivannut. Kirja on tehty yksinomaan lukemista varten, ja kun se on sen fokus, niin ei auta nurista. Jotenkin vain häiritsi, kun sanotaan vaikka, että Presidentti Kekkonen on nähty Tamminiemessä työpöydän ääreen kumartuneena tai katselemassa ikkunasta puutarhaan. Kuka on nähnyt, millon, missä lähteet? Kirjan lopussa mainitaan, että kirjan tärkein lähde on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelma, ja muutamia muita tulee esiin matkan varrella.

Tarinoita on kuitenkin paljon, tässä kirjassa, muussa kirjallisuudessa, kaikkialla ihmisten sukuperinteissä. Omat kantakummitukset löytyy joka paikkakunnalta. Asuinpaikkakunnallani esimerkiksi liikkuu nuori naisliftari, joka pyhäinpäivänä astuu kyytiin ja katoaa sitten yhtäkkiä takapenkiltä. Toivoisin, että kummitustarinoita tallennettaisiin yhtä lailla kuin validia tietoa. En tosin osaa selittää miksi se on merkityksellistä. Toisaalta ymmärrän - ihmistä yksinkertaisesti kiinnostaa ilmiöiden selittämättömyys. Kiinnostus yliluonnolliseen tuskin on juuri vähentynyt, mutta muuttaahan se toki muotoaan. Kun ennen nähtiin saunatonttuja ja maahisia, nyt nähdään enkelipalloja tai tuntemattomien kasvoja valokuvissa.

Kokemus jäi jollain tapaa ohueksi, viihdyttäväksi kuitenkin, joten enpä valita. Täytynee jossain välissä hankkia hyllyyn kattavampi opus aiheesta. Rakastuin tässä vanhan kansan tarinoihin, niitä olisin ehdottomasti lukenut enemmänkin. Mieti nyt tätäkin: Gerhard Grönfors kertoi nähneensä, miten kenkäpari liikkui itsekseen lattialla ja vanha virsikirja paiskautui vasten ovea. Päreet pirtin nurkassa alkoivat hyppiä ja pyöriä toistensa ympäri, ja leipävartaat tanssivat keskilattialla. Martinin vaimo otti toisen leipävartaan käteensä ja paiskasi sen permannolle sanoen: "Etkös ole koreasti!" Hän laittoi vartaan uraan ja kääntyi pois, mutta leipävarras hyppäsi vielä uudestaan keskelle lattiaa. Grönfors oli tutkinut tarkoin paikat eikä löytänyt mitään luukkuja tai lankoja tai muita apukeinoja, jotka ilmiöt olisi voinut selittää.

Arvio: ★★★★

Sivuja: 240
Kustantaja: Minerva

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Katsaus Halloween-haasteeseen

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (2007)