Usva

Miten koirilla tehdään bisnestä ja kuka käärii rahat? Kasvattaako suosio jo sairaita koiria? Miten varmistaa, että oma lemmikki on eettinen valinta ja saa arvoisensa elämän? Kaikenkarvainen kansa on ehdoton hankinta koiran hankintaa suunnittelevalle, mutta myös koiran jo omistavalle. Kuulun itse molempiin. Poden koirakuumetta vaikka vieressä jo tuhisee! Yritän malttaa mieleni, sillä toisiin koiriin tottumaton omakoirani luultavasti stressaantuisi uudesta perheenjäsenestä, eikä kodin neliötkään anna myöten. Kaikenkarvaisen kansan luettua tuli viisaampi olo. Sain vihdoin jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä pentukauppa monimuotoisuudessaan voi olla ja minkä kaiken suhteen on oltava varuillaan. Pidin kirjan otteesta: se on koiria ehdottomasti rakastava, mutta myös ihmisten koirarakkautta ymmärtävä. Se tuo esille monta ajatusta, jotka ovat olleet minunkin mielessäni. Pitäisikö olla yli-ihminen, että pärjää koiran ruokinnan kanssa? Olenko huono koiranomistaja kun en syötä raakar...

"Pojat ovat ihan", Sari punnitsi sanojaan hetken aikaa, "tyhmiä eivätkä ottaneen minua leikkiin. Vain koska olen tyttö." Keiju näytti rypistävän otsaansa. "No, mikset sitten muuttunut pojaksi?" Se vaikutti aidosti uteliaalta ja tuijotti Saria kuin sateesta valittavaa ihmistä, joka roikottaa kädessään suljettua sateenvarjoa. "Ei olisi auttanut, vaikka olisin vetänyt letit umpisolmuun ja hakenut kotoa housut. Ehkä olisi pitänyt vielä kieriä ohjanpohjalla, koska tytöt eivät likasta itseään." Sarin ääni suorastaan tihkui sarkasmia, sen minkä esiteini saa sielustaan irti. "Ei kun tarkoitan muuttumista. Vaihdat sukupuolta. Mitäs ne siihen voivat sanoa." Juri Nummelinin Sadan vuoden unet vie epätavallisiin maailmoihin, matkoille tuttujen ja vähän tuntemattomampien satujen sisälle. Nummelin on aiemminkin koonnut novelliantologioita, kuten Kirotun kirjan vartija: suomalaisia Chulthu-tarinoita (2016). Nummelin kirjoittamasta Luki...

Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkaisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut. Pihka on kirja jonka puolesta puhun mielelläni. Tämä tanskalainen, Lasiavain-trilleripalkinnon 2016 saanut helmi ei mielestäni ole hirveästi ollut esillä. Harmi ettei, koska kyseessä on ihan timanttinen kirja. Ei aivan sitä, mitä Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema oli minulle, mutta yhteneväisyyttä oli tunteissa ja kirjan sivuilla. Pihka kertoo monisyisen tarinan, joka ei muutamalla lauseella avaudu. Juonen juuret, niin kuin kirjan henkilöiden ongelmatkin - ovat vuosien ja sukupolvien takana, asiat ovat ajautuneet tiettyyn pisteeseen. Ja juuri tuon ajautumisen Riel hahmottelee tässä kirjassa taitavasti. Jos kirjan henkilöiltä kysyisi, olisivatko he vielä nuorempana uskoneet päätyvänsä epätoivoisia valintoja tekeviksi ihmisen riekaleiks...

Mutta kolmen uhmapäisen juomarin hiuksia ei nostanut pystyyn hänen ruumiinsa näkeminen eikä edes Hugo Baskervillen ruumis, joka makasi hänen vieressänsä, vaan se, miten Hugon yllä ja hänen kurkkuansa hamuten seisoi hirmuinen otus, suuri musta peto, koiran muotoinen mutta suurempi kuin yksikään koira, jonka kuolevaisen silmät ovat koskaan saaneet nähdäksensä. Iäkäs , rahakas, sydänvaivoista kärsinyt linnanherra Sir Charles Baskerville on heittänyt henkensä syksyisenä yönä pihansa läheiselle marjakuusikujalle, ja ruumiin viereltä löytyy ison koiran jalanjälkiä. Kerrotaan, että hurja Baskervillen koira viilettää nummilla ja vainoaa erityisesti Baskervillen sukua sen tekemän rikoksen vuoksi. Ja niin näyttää, että jo useita Baskervilleja on menettänyt vuorollaan henkensä epämääräisissä olosuhteissa. Salapoliisiromaanien isä yllätti viihdyttävyydellään. Nokkela Holmes, analyyttinen tohtori Watson, sumuinen nummimaisema (minulle voi myydä mitä vain jos se tapahtuu nummilla ...

Pieni, synnyit yössä ja lähdit yössä. Kuuton yö ja leirin kapina olkoot todistajia epätoivolleni. Lähetän sinut siihen viimeiseen paikkaan jonka luulen turvalliseksi nyt. Ainoa asia joka sinun täytyy minusta tietää, on, että olet rakas, lahja hirveyksien äärellä. Teen niin kuin jokainen äiti tekisi tässä tilanteessa. Yöperhonen ehti aikailla hyllyssäni lähes vuoden ennen kuin se laskeutui käsiini. Kettun kekseliäs kielenkäyttö ihastutti minut Surujenkerääjässä, enkä ymmärrä miksi meni näin pitkään lukea lisää Kettua - tai ymmärrän - lukukokemus oli nimittäin niin näännyttävä (hyvällä tavalla) etten nytkään Kettua pystyisi lukemaan heti peräjälkeen. Siihen pystyvät vain minua paksunahkaisemmat. Juoni oli minulle suuri yllätys. Johan jo Surujenkerääjässä oltiin Suomen historian tunnelmissa, mutta nyt Kettu ottaa maailmanluokan tapahtumat taiteilijan vapaudella omiin käsiin. Se onnistuu, ja lukijana tuntuu, kuin pääsisi kärpäseksi kattoon Neuvostoliiton hämäriin salaliittopöyt...

Poikani, tiedän nyt, että pahuus synnyttää pahuutta. Se lisääntyy. Se muuttaa muotoaan, joten toisinaan on mahdotonta nähdä, että maailman pahuus oli alkujaan omaan kotiin pesiytynyttä pahuutta. Olen pahoillani kärsimyksistäsi. Pahoillani siitä, että ne varjostavat elämääsi, varjostavat naista, jota et vielä ole ottanut vaimoksesi, ja lapsia, joita et ole vielä saanut. Kirjalla on ovela juoni: Sisarpuolet Effie ja Esi päätyvät toisistaan tietämättä brittilinnoitukseen 1700-luvun Afrikassa, toinen vaimoksi ja toinen orjaksi. Effie jää valkoisen kuvernöörin jalkavaimoksi Ghanaan samalla kun Esi lastataan orjalaivaan nokka kohti Yhdysvaltoja. Romaani kertoo sisarusten elämästä ja heidän lapsiensa elämästä, monessa polvessa eteenpäin. Lopussa päädytään nykyhetkeen samalle paikalle - jossa satojen vuosien jälkeen toisiaankin vastaan sotineet sukulaiset kohtaavat ja ympyrä sulkeutuu. Kirjasta muodostuu suuri, kun lukija tietää lopulta hahmoistaan enemmän kuin hahmot tietävät itsestä...

Hetket Kitty Finchin kanssa olivat olleet nautintoa ja kipua, järkyttävä koe, mutta ennen kaikkea ne olivat olleet virhe. Mies pyysi tätä jälleen olemaan kiltti, niin kovin kiltti, ja ajamaan hänet turvallisesti kotiin vaimon ja tyttären luo. "Niin", tämä sanoi, "Elämä on elämisen arvoista vain, koska toivomme, että se muuttuu paremmaksi ja pääsemme kaikki turvallisesti kotiin." Uiden kotiin toi mieleeni lainauksen, jonka joskus luin Pinterestissä: "Everyone who is in your life is meant to be a part of that journey, but not all of them are meant to stay." Muistan pohdiskelleeni sitä pitkään ja saaneeni siitä jonkinlaisen mielenrauhan. Menneet ihmissuhteet ovat tärkeitä siinä missä tämänhetkiset - eikä teitten eroaminen välttämättä kerro kenenkään epäonnistumisesta. Ymmärrän saaneeni useita opetuksia elämässäni käyneiltä ihmisiltä, ja jatkuvasti opin lisää. Tässä kauniin magentan sävyisen kannen saaneessa kirjassa on tyttö, joka löytyy a...

Äiti halusi neljä tytärtä. Siitä hän aina puhuu. Neljä täydellisen kaunista tytärtä. Neljä tytärtä, jotka pääsisivät tanssitunneille ja soittotunneille ja parhaisiin kouluihin ja parhaisiin työpaikkoihin ja ihan minne tahansa. Hyvätuloisessa perheessä on neljä tytärtä. Alma, Anni, Ada ja Aliisa. Neljä ihan erilaista tyttöä ja välittävät vanhemmat. Eletään niin kutsuttua amerikkaista unelmaa. Lapsia kannustetaan harrastuksiin ja vanhemmat ovat tyytyväisiä, kun tytöt ovat niin fiksuja, kympin tyttöjä.  Perhe pakkaa kamansa ja lähtee viettämään kesälomaa idylliselle saarelle. Vanhin tytär Aliisa on kohta viidentoista ja fanittaa Kurt Cobainia, joka on juuri kuollut. Murrosiän kynnyksellä Aliisa alkaa käydä kärttyisäksi, eristäytyneeksi. Perhe alkaa huolestua. Perhe on silti vielä ulkoa katsoen normaali. Mutta kulissin takana on salaisuuksia, kuten missä tahansa perheessä. Jokaisella tytöllä on kipupisteensä. Kuoreen tulee ennen pitkää säröjä. Kääntelin kirjan sivuja rauh...

Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Kun Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen, hän törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen. Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Hänen on selvitettävä, miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin - ja onko hän itse vaarassa. Yllä esitetty takakannen teksti sai minut kiinnostumaan. Salaperäiset metsät ja suot, joissa olen aina tuntenut kuin minua tarkkailtaisiin, kuin luonnolla olisi sielu ja silmät, kuin se hengittäisi niskassani ja pitäisi sisällään salaisuuksia. Kuinka paljon on tapahtunut juuri tässä metsässä, aikojen alusta asti, kuinka paljon luonto on nähnyt? Sitä mietin, toisinaan. Kotiseudulla on minulle iso merkitys, vaikka siellä harvoin enää käyn. Siellä on muistot, juu...

Kun Kiinan poliitikot 1970-luvun lopussa päättivät yhden lapsen politiikasta, taustalla oli aito huoli kiinalaisten määrästä. He todellakin pelkäsivät maansa tukehtuvan ihmisiin. Pohdittiin, mistä kasvavalle väestölle saadaan ruokaa, saati parempi elintaso.  Mari Manninen esittelee tietokirjassaan Kiinan paperittomat, syntymättömät, perheettömät, kurittomat, veljettömät, vaimottomat, lapsettomat, armottomat. Ne kaikki ovat yhden lapsen politiikan aikaansaannosta. Kuten Manninenkin totesi, ei oikeastaan ole kiinalaista johon yhden lapsen politiikka ei olisi vaikuttanut jollain tapaa. Joku on jäänyt lapsettomaksi, toinen vaille vaimoa, ja kolmas sisarettomaksi. Kuten Manninen kirjansa alussa varoittaa, kyyneliä saattaa vuotaa, ja niin teki. Kirja on järkyttävää luettavaa. En todellakaan tiennyt politiikalla olleen noin paljon henkisiä seuraamuksia ihmisten elämään. Olin pitänyt päätäni puskassa. En tiedä järkytyinkö eniten saadessani tietää, että on tehty jopa pakkoabo...