tiistai 9. toukokuuta 2017

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)

Pieni, synnyit yössä ja lähdit yössä. Kuuton yö ja leirin kapina olkoot todistajia epätoivolleni. Lähetän sinut siihen viimeiseen paikkaan jonka luulen turvalliseksi nyt. Ainoa asia joka sinun täytyy minusta tietää, on, että olet rakas, lahja hirveyksien äärellä. Teen niin kuin jokainen äiti tekisi tässä tilanteessa.

Yöperhonen ehti aikailla hyllyssäni lähes vuoden ennen kuin se laskeutui käsiini. Kettun kekseliäs kielenkäyttö ihastutti minut Surujenkerääjässä, enkä ymmärrä miksi meni näin pitkään lukea lisää Kettua - tai ymmärrän - lukukokemus oli nimittäin niin näännyttävä (hyvällä tavalla) etten nytkään Kettua pystyisi lukemaan heti peräjälkeen. Siihen pystyvät vain minua paksunahkaisemmat.

Juoni oli minulle suuri yllätys. Johan jo Surujenkerääjässä oltiin Suomen historian tunnelmissa, mutta nyt Kettu ottaa maailmanluokan tapahtumat taiteilijan vapaudella omiin käsiin. Se onnistuu, ja lukijana tuntuu, kuin pääsisi kärpäseksi kattoon Neuvostoliiton hämäriin salaliittopöytiin, Stalinin ja Leninin vehkeilyihin.

Yöperhonen kertoo toimittaja-Vernasta, jonka isä on kuollut Venäjällä. Verna lähtee Venäjälle selvittämään käytännön asioita, kuten kuinka isän ruumiin saa kuljetettua Venäjältä Suomeen. Hän majoittuu Lavran kylässä Elna-nimisen kylmäkiskoisen vanhan naisen hoteissa, sekä tämän huonomuistisen puolison.

Vernan aikeissa ei ole jäädä pitemmäksi aikaa anti-vieraanvaraiseen kylään. Varsinkaan kun tuntuu, ettei Verna ole laisinkaan tervetullut. Ihmiset eivät tahdo vastata ihmettelyyn - ketä ovat esimerkiksi miehet, jotka pitävät kylää silmällä, ja miksi heitä pelätään?
Vernan isä on ollut Venäjällä selvittämässä sukunsa tarinaa, mukanaan vain isoäitinsä säilyttämä synnyintoditus poikalapsesta. Verna ei ole aiemmin loksauttanut juuri korvaansa isänsä sukuselvityksen suhteen, mutta nyt häntä alkaa kiinnostaa, millaisia mysteerejä isä on saanut ratkotuksi. Oliko isän kuolemakaan lopulta onnettomuus, vai murha?

Toisessa aikatasossa kerrotaan Vernan sukuhistorian tapahtumia. Niiden väkivaltaisuus ja koetut kärsimykset tuntuivat fyysisesti pahalta myös täällä kirjan toisella puolella. Vernan isoäiti oli kuin olikin suomalainen, joka oli joutunut Neuvostoliittoon Vorkutan vankileirille.

Kirja kutoo pehmeästi melkoisen mytyn kysymyksiä, mutta lopussa kaikki kerätään auki. Kaiken kärsimisen jälkeen olin iloinen kohtuu-onnellisesta lopusta.

Surujenkerääjään verraten, tämä on historiankulussaan yksityiskohtaisempi, mutta se sopii. Minulle, joka jostain kummasta syystä rakastan venäläisiä nimiä, sen kielen soimista, salaisuuksia ja suljettuja kyliä, tämä oli lumoavaa luettavaa. Rakastuin myös suorasukaisiin venäläishahmoihin. Tätä kirjaa tuntui verhovan jokin selittämätön vetovoima. Aionpa vain lukea lukemattomatkin Ketut, Piippuhyllyn ja Kätilön nyt ainakin.

4 kommenttia:

  1. Piippuhylly ja Surujenkerääjä ovat lukematta, Kätilön ja Yöperhosen olen lukenut ja tykkäsin tosi paljon. Kätilö-elokuvakin oli hieno, tosin loppu ei ollut mieleinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, itse asiassa mietin kirjaa lukiessa että sä varmaan tykkäisit, kun tykkäät historiallisista romaaneista. Kyllä nyt houkuttaa lukea lisää Kettua, pienen hengähdyksen jälkeen. :)

      Poista
  2. Nautin suuresti Ketun paitsi tyylillään positiivisesti erottuvasta kerronnasta myös kekseliäästä ja taidokkaasta sanaruletista murre- ja uusiosanoineen, niiden yhteennivomisineen ja tekstiin ymppäämisineen. Kaikkiaan väkivahvaa & maanläheistä sekä omaperäistä ulosantia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, nerokasta. Kettu on kyllä yks parhaita kotimaisia sanankäyttäjiä, ja just ihanan omanlaisensa!

      Poista