Lisää ihmisiä tarkoitti lisää polkuja. Lisää polkuja tarkoitti yhä
lisää ihmisiä ja vähemmän tilaa muille. Lisää ihmisiä tarkoitti lisää
mukavuuksia, lisää suoria ja tasaisia polkuja mutkaisten ja kuoppaisten
sijaan, lisää parkkipaikkoja ja leveämpiä pururatoja, lisää viittoja,
penkkejä, kuntoilutelineitä ja näköalapaikkojen tauluja, lisää
jäteastioita ja niiden tyhjentämistä, lisää pyöriä ja autoja ja
parkkiruutuja, lisää soraa, betonia ja asfalttia, lisää tukehtuvaa
maata.
Reidar Palmgrenin Sudenmarja
kertoo vaitonaisesta, kolmekymppisestä puistonhoitajasta Tuulasta, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita laisinkaan. Hän keskustelee mieluummin villieläinten tai puiden ja muun kasviston kanssa.
Vaitonaisuus juontaa juurensa lapsuusajasta. Tuula on ollut jo tuolloin
näkymätön, ja kun kukaan ei ole häntä huomannut, Tuula on oppinut kulkemaan
varjoissa. Äitikään ei paljon puhunut, mutta ymmärsi kuitenkin Tuulaa ikäänkuin
sanattomasti. Äidin kuoltua ei Tuulalla ole ollut ymmärtäjää ihmiskunnassa.
Tuula tekee hellyydellä työtään
kaupungin puisto-osastolla. Hän hoitaa omaa palstaansa suurella
ymmärryksellä luontoa kohtaan, hän jättää lehtikasat maahan koska siilit
talvehtivat niissä eikä liioin välitä karsia kasvistoa – ei edes niitä
myrkyllisiä sudenmarjoja pois polkujen reunoilta, niitä joista koululaisryhmät valittavat. Tuula tuntee aina piston
sydämessä, kun hänen täytyy katkoa oksia.
Ylimääräiseksi jääneen ruohomatonkin hän kuljettaa
kotiinsa kuin sylivauvan ja huolehtii.
Kaikki eivät Tuulan tapaa
työskennellä ymmärrä. Toimiston juoruakkojen mielestä puisto-osaston pomo, Holopainen, on suojellut Tuulaa liian monta vuotta,
antanut liian monen valituksen mennä läpi sormien. Eihän puisto-osasto silti mikään
suojatyöpaikka voi olla, tuollaiselle heikkolahjaiselle.
Aistikasta!
Palmgrenin vahvuus on
kerronnan elävyydessä. Luin kirjan kaikilla aisteilla, tunsin kylmää, kuumaa, vaivautuneisuutta, maistoin
koivunlehdet, raudan makuisen veren, kuulin koiran murinat ja näin mielessäni Tuulan kasvien täyttämän asunnon ja hoitaman puistoalueen. Kieli ei hienostele eikä versoile turhaan. Sanasto on todella aistirikasta.
Tuulan huomiot ympäröivästä yhteiskunnasta ja ihmisistä ovat
napakoita. Kenties Palmgren on tarkkailijaluonne ja tietää ulkopuolisuuden tunteen. Kirja etenee hyvin selkeästi,
kikkailematta. Kikkailla ei tarvitse, kirja etenee kuin elokuvan käsikirjoitus. Johtuneeko siitä, että Palmgren on myös näyttelijä? Kirja ei kerro vain luonnosta, vaan itsensä löytämisestä, heräämisestä, erilaisuuden ymmärtämisestä, itsensä hyväksymisestä - tässä on monia elementtejä.
Kirja moittii aiheellisesti
ihmisiä, olemme ulkokultaisia, keinotekoisia, itsemme pallille nostaneita. Haluamme laittaa luonnon meille sopivaan muotoon ja muottiin.
Tuulian luontosuhteen kuvaus
on valtavan upea. Tuula on kuin eläin itsekin. Kiitos Reidar!
Kävit kommentoimassa kirjoitustani Tom of Finlandin Sarja kuvia -teoksesta. Toisin kuin vastauksessani epäilin, Efter Nion haastattelu on edelleen katsottavissa. Se on nähtävillä Areenassa vielä päälle neljä kuukautta. Haastattelu alkaa 18.28 ja päättyy 27.18. http://areena.yle.fi/1-3160474
VastaaPoista