Reidar Palmgren: Sudenmarja (2012)

 Lisää ihmisiä tarkoitti lisää polkuja. Lisää polkuja tarkoitti yhä lisää ihmisiä ja vähemmän tilaa muille. Lisää ihmisiä tarkoitti lisää mukavuuksia, lisää suoria ja tasaisia polkuja mutkaisten ja kuoppaisten sijaan, lisää parkkipaikkoja ja leveämpiä pururatoja, lisää viittoja, penkkejä, kuntoilutelineitä ja näköalapaikkojen tauluja, lisää jäteastioita ja niiden tyhjentämistä, lisää pyöriä ja autoja ja parkkiruutuja, lisää soraa, betonia ja asfalttia, lisää tukehtuvaa maata.
 
Reidar Palmgrenin Sudenmarja kertoo vaitonaisesta, kolmekymppisestä puistonhoitajasta Tuulasta, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita laisinkaan. Hän keskustelee mieluummin villieläinten tai puiden ja muun kasviston kanssa.
Vaitonaisuus juontaa juurensa lapsuusajasta. Tuula on ollut jo tuolloin näkymätön, ja kun kukaan ei ole häntä huomannut, Tuula on oppinut kulkemaan varjoissa. Äitikään ei paljon puhunut, mutta ymmärsi kuitenkin Tuulaa ikäänkuin sanattomasti. Äidin kuoltua ei Tuulalla ole ollut ymmärtäjää ihmiskunnassa.
Tuula tekee hellyydellä työtään kaupungin puisto-osastolla. Hän hoitaa omaa palstaansa suurella ymmärryksellä luontoa kohtaan, hän jättää lehtikasat maahan koska siilit talvehtivat niissä eikä liioin välitä karsia kasvistoa – ei edes niitä myrkyllisiä sudenmarjoja pois polkujen reunoilta, niitä joista koululaisryhmät valittavat. Tuula tuntee aina piston sydämessä, kun hänen täytyy katkoa oksia.
Ylimääräiseksi jääneen ruohomatonkin hän kuljettaa kotiinsa kuin sylivauvan ja huolehtii. 
Kaikki eivät Tuulan tapaa työskennellä ymmärrä. Toimiston juoruakkojen mielestä puisto-osaston pomo, Holopainen, on suojellut Tuulaa liian monta vuotta, antanut liian monen valituksen mennä läpi sormien. Eihän puisto-osasto silti mikään suojatyöpaikka voi olla, tuollaiselle heikkolahjaiselle.

Aistikasta!
Palmgrenin vahvuus on kerronnan elävyydessä. Luin kirjan kaikilla aisteilla, tunsin kylmää, kuumaa, vaivautuneisuutta, maistoin koivunlehdet, raudan makuisen veren, kuulin koiran murinat ja näin mielessäni Tuulan kasvien täyttämän asunnon ja hoitaman puistoalueen. Kieli ei hienostele eikä versoile turhaan. Sanasto on todella aistirikasta.
Tuulan huomiot ympäröivästä yhteiskunnasta ja ihmisistä ovat napakoita. Kenties Palmgren on tarkkailijaluonne ja tietää ulkopuolisuuden tunteen. Kirja etenee hyvin selkeästi, kikkailematta. Kikkailla ei tarvitse, kirja etenee kuin elokuvan käsikirjoitus. Johtuneeko siitä, että Palmgren on myös näyttelijä? Kirja ei kerro vain luonnosta, vaan itsensä löytämisestä, heräämisestä, erilaisuuden ymmärtämisestä, itsensä hyväksymisestä - tässä on monia elementtejä.
Kirja moittii aiheellisesti ihmisiä, olemme ulkokultaisia, keinotekoisia, itsemme pallille nostaneita. Haluamme laittaa luonnon meille sopivaan muotoon ja muottiin.
Tuulian luontosuhteen kuvaus on valtavan upea. Tuula on kuin eläin itsekin. Kiitos Reidar!

Kommentit

  1. Kävit kommentoimassa kirjoitustani Tom of Finlandin Sarja kuvia -teoksesta. Toisin kuin vastauksessani epäilin, Efter Nion haastattelu on edelleen katsottavissa. Se on nähtävillä Areenassa vielä päälle neljä kuukautta. Haastattelu alkaa 18.28 ja päättyy 27.18. http://areena.yle.fi/1-3160474

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

Stephen King: Eksyneiden jumala (1999)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)