Anne Leinonen: Metsän äiti (2017)

Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Kun Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen, hän törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen. Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Hänen on selvitettävä, miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin - ja onko hän itse vaarassa.

Yllä esitetty takakannen teksti sai minut kiinnostumaan. Salaperäiset metsät ja suot, joissa olen aina tuntenut kuin minua tarkkailtaisiin, kuin luonnolla olisi sielu ja silmät, kuin se hengittäisi niskassani ja pitäisi sisällään salaisuuksia. Kuinka paljon on tapahtunut juuri tässä metsässä, aikojen alusta asti, kuinka paljon luonto on nähnyt? Sitä mietin, toisinaan. Kotiseudulla on minulle iso merkitys, vaikka siellä harvoin enää käyn. Siellä on muistot, juuret, rauha, ja paikat jotka miellän kai aina kodikseni. Siksi kirjaa lukiessa näin sen paikat mielessäni omien kotiseutuni miljöinä, mikä ehkä teki eläytymisestä helpon.

Lähdin lukemaan tätä lauantaipäiväni ratoksi, ja näin kuluikin päivä rentoutuneesti sohvan uumenissa, sillä kirja upotti minut syvälle sen suomättäisiin. Hämmästelin, miksen ole aiemmin törmännyt kirjailijaan, joka tuntuu osaavan mysteerinomaisen tunnelman luomisen kuin olisi syntynyt siihen. Ilmeisesti juuri tämä spekulatiivinen fiktio on se ykkösjuttu, jossa Leinonen pääsee oikeuksiinsa. 

Tiesin, että kirjaa on kehuttu pelottavaksi muun muassa täällä. Pelottavana en tätä kokenut, jännittävänä kyllä ja se miten Leinonen yhdisteli kotimaamme luontoon linkittyviä kansanperinteitä tarinaan, oli ihastuttavaa. Tätähän on nyt nähty usealla kirjoittajalla viime aikoina, ja mikäpä mahtavampaa! Pelottavuutta saattoi karsia myös ihana kevätaurinko, jossa paistattelin koko lukuhetken ajan.

Asetelma on kirjassa kovasti samantapainen kuin Mia Vänskän Saattajassa. Ihmissuhteissaan pettynyt nainen, Riina, palaa kaupungista maalaismaisemaan, kotikonnuilleen ja huomaa olevansa keskellä mysteeriä, jonka ratkaisuun hänellä on avain. Todellinen maailma yhtyy jouhevasti maagisempaan, ja joissain kohdin ei voi muutaku hattua nostaa - semmoisia silmänkääntötemppuja tässä on. Useaan otteeseen minulla loksahti leukaperät auki, ja jäin myhäilemään tyytyväisenä. Kyllä täällä Suomessakin osataan kirjoittaa kunnianhimoisesti, eikä mennä alta riman!

Riinan lapsuuden rooli psyykkisesti sairaan äidin varjossa toi syvyyttä hahmoon, ja oli kuvattu uskottavasti. Itsekin paljon samojen tunteiden aallokoissa olen lautaillut, ja samaistuin moniin sanoihin.

Arvio: ★★★★½