lauantai 12. marraskuuta 2016

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi (Harjunpää #10) (2003)


Ei ihmisen tappaminen vaikeaa ollut. Ei sen kummempaa kuin kyyhkynkään.
Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja pahan pappi


Luin anopilta joululahjaksi vuonna kukka ja kukkakeppi saadun Harjunpään, koska raskas työviikko vaati kevyttä luettavaa, joka vie mennessään ilman suurempia syvällisiä ajatuksia. Ja uskokaa tai älkää, kevyttä tämä minusta oli. Kihlattuni tosin hämmästeli lukuvalintaa ja varoitti, että tuo tuskin on sinun makuusi. Ja niin kävi kun monesti käy; kun odotuksia ei ole, on helppo tykätä. Mutta oli Harjunpäästä syytäkin tykätä. Se oli viihdyttävä, mukaansatempaava, kiinnostava trilleri. 
Harjunpää yhdessä väkivalta-tiiminsä kanssa ratkoo kummia kuolemia Helsingin metroasemalla. Ovatko metron alle jääneet murhattuja, ovatko ne onnettomuuksia vai itsemuhria? Harjunpään saapuessa ensi kertaa paikalle, on metroasemalla myös lentolehtisiä jakava, uskontoaan meuhkaava pappi, josta Harjunpää ei ensin ajattele mitään sen enempää. Valvontakameran filmejä katsottaessa huomataan, että sama pappi tuntuu olevan kuolemien aikaan metroasemalla joka kerta. Sattumaako; ei, uskoo Harjunpää. 
Kirjassa on useampi erillinen tarina jotka lopulta nivoutuvat toisiinsa, kaikki on kuitenkin kytköksissä pahan papin kautta. Harjunpää on koskettava kuvatessaan lapsiin kohdistuvaa heitteillejättöä ja väkivaltaa, tuskin mikään voi enempää koskettaakaan. Lapset kun ovat vanhempiensa armoilla, ja riippuvaisia huoltajiensa rakkaudesta. Pidin Harjunpäästä hahmona, vaikka hänen ajatuksiaan saatiin vain vähän koskettaa, mutta olin iloisesti yllättynyt, että miehellä oli onnellinen perhe josta luotsata voimaa työhönsä. Saa asiat olla hyvinkin, vaikka onkin rikostutkija. 
Tykkäsin Harjunpään tyylistä heti. Mies meni suoraa asiaan konkarin otteella. Tästä pystyi hyvin nauttimaan ilman, että on lukenut aiempia osia. Rikostutkija Harjunpää olikin itse ikään kuin taka-alalla ja hänen asioitaan tuotiin esille vain vähän, tarina oli itse pääosassa. Yllätyin siitä, että tämä oli paljon muutakin kuin piinkova trilleri, sanasto oli rikasta ja värikästä (vekkari tiksuttaa, pystyyn kömpätään, äiti ja isä mesoavat...). Oli ihanaa parin suomennoksen jälkeen lukea ihan aito ja oikea kotimainen, jossa suomenkieli taipui sujuvana kuin tanssi! Kirjan rikas sanasto teki siitä jollain tapaa herkän, antoi ulottuvuutta. Yllätys oli sekin, että tässä oli ripaus yliluonnollista. 
Harjunpäitä on ilmestynyt kaikkiaan yksitoista vuosina 1983-2010. Ne on suurimmaksi osaksi dramatisoitu elokuviksi. Siihen en osaa sanoa, kuinka hyvin nämä valkokankaalle on osattu ohjata. Seven-pokkarin kannet saivat minut ihmettelemään; miksi kannessa on mies huppu päässä ja ase kädessä, sillä vastaavaa kohtausta ei kirjasta löydy... Metroja kuitenkin ja kuolleita lintuja, sekös riittää...

Kirjan lopetuksesta tosin jäi vähän ikävä olo. Oliko nyt varmasti pakko jättää kaikki niin auki?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti