torstai 29. joulukuuta 2016

Aki Ollikainen: Musta satu (2015)

Isä on ajanut parran, mutta minä näen mustat pisteet isän leuassa, sieltä parta kasvaa takaisin. Isällä on viikset kuin linnunsiivet.
"Isi, tee taas se haukka lentää..."
Minä kiherrän naurua ja seuraan isän kämmentä, se on haukka, joka liitää kasvojeni yli kaartaa, kohti vatsaa, minä laitan käden suojaksi, nauru katkeaa hetkeksi jännityksestä, alkaa taas uudestaan, kun haukka kaartaakin takaisin taivaalle.
Antoiko tämä kirja minulle muuta kuin pitkiä ja syviä huokauksia ja uusia viivoja otsapoimuihini? Ei. Antoiko tämä viisaita tai värikkäitä näkökulmia? Ei. Olin suorastaan raivostunut lukuprosessin aikana. Olen toki tietoinen siitä, ettei kirjan henkilöt aina toimi moraalisesti oikein, mutta tällä kertaa tuntui, että päähenkilö oli niin kertakaikkisen säälittävä tyyppi, että olin halkoa hiukseni.
No. Rauhoitutaas.

Kirja tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä on mies jonka vaimo on jättänyt. Mies on sitten nyt lähtenyt kohtaamaan lapsuuden traumojansa. Sain jostain syystä kirjasta tosin käsityksen, että mies on itse jättänyt perheensä. Miksikähän. Kirjassa esiintyvistä sanamuodoista sain sellaisen käsityksen: hän kuitenkin kertoo haluavansa palata vaimonsa ja lapsensa luokse ja toki hän silti mainitsee vaimolleen, että hän tahtoo lähteä tapaamaan erästä toista naista. Hemmetin sekavaa. Tätä toista naista ei kuitenkaan koskaan enää mainita.
Kirja kertoo myös isyydestä, sillä tämä miespolo on niin hukassa tuoreen isyytensä kanssa. Hän mainitsee olleensa onnellinen vaimon kanssa, ja heti seuraavassa lauseessa hän alkaa muistella isäänsä, jota ilmeisesti rakasti enemmän kuin vaimoaan. Ei ihme että nainen lähti. Ja varmaankin häntä vaivaa huono itsetunto, sillä lapsuudenystävä Joona oli aina parempi kaikessa. Ja tietysti tämän miespolon isä oli tykännyt tästä Joona-kaverista enemmän kuin omasta pojastaan.

Ehkä piirun verran enemmän pidin toisella aikatasolla, 1930-luvulla liikkuvasta Heinosta, jonka elämäntyö oli trokata viinaa kieltolain aikaan. Heinollakin on yllättäen isäsuhdeongelma.
Parasta kirjassa on etukansi. Tykkään erityisesti siitä, että kultakirjaimin painettu teksti näyttää hautakiven kultakaiverrukselta. Etukannen taitteessa lupaillaan kahta kaunista ja kolmea hyvää: ilmeisesti tämän kaverin kirjoittama Nälkävuosi on ollut jotain parempaa? Ollikaisella on sana hallussa, sitä en kiistä. Kirjoittamisessa ei ole vikaa, vain itse tarinassa. Ja olisihan siitä maagisesta Tattarisuostakin varmaan saanut vähän enemmän irti. En oikein ymmärtänyt miten se suo liittyi tarinaan.
Anteeksi. Varmasti kirja on tosi hyvä. Ja vika lukijassa, eikö niin...

4 kommenttia:

  1. Luin Mustan sadun keväällä, enkä mäkään oikein lämmennyt tälle...Tässä oli liikaa kaikkea pieneen sivumäärään nähden. Tattarisuon tapaus oli kyllä kiinnostava ja siitä googlettelin kirjan lukemisen jälkeen. :D Nälkävuosi oli parempi, muttei itselleni huippu sekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sitä tosiaan jäin pohtimaan, että oliko se Tattarisuo oikea paikka. (: Eli jotain opin tästäkin...

      Poista
  2. Minäkään en kyllä oikein syttynyt Mustalle sadulle. Tykkään kyllä Ollikaisen tyylistä kirjoittaa mutta kirja muuten... ei oikein. Nälkävuosi oli paljon parempi!

    Hyvää uutta vuotta ja kirjaisaa vuotta 2017 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krista ja kuin myös, ihanaa tulevaa lukuvuotta (: <3

      Kieltämättä Ollikainen osaa kirjoittaa, ehkä sen takia odotin tältä enemmän.

      Poista