keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Mia Vänskä: Valkoinen aura (2014)

Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä - tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä.

Katariina, Iina, aloittaa sairaanhoitajakoulun hämmentynein mielin. Pitkäaikainen poikaystävä jää asumaan eri paikkakunnalle. Ehkä hetken välimatka tekee nuorena sitoutuneelle parille hyvää. Uudet ihmiset ja uusi asuinpaikka, hälisevä, alkoholinmakuinen opiskelijaelämä sekoittaa mieltä, eikä Iina tiedä enää mistä tai kenestä hän pitää. Onko hän muuttumassa enemmän omaksi itsekseen, vai vaikuttavatko uudet ihmiset mielipiteisiin? Rationaalisen tytön kaavamainen käytös alkaa saada spontaanimpia piirteitä.

Iinan elämässä yksi ihminen on ylitse muiden - muutamaa vuotta vanhempi Linda. Pienenä vanhempansa menettänyt Linda on kiinnittynyt Iinan elämään kuin perheenjäsen, räväkkä isosisko, ollen yhtä äkkiarvaamaton kuin Iina on sen vastakohta. Yhdessä he ovat kuitenkin pystyneet tasapainottamaan toisiaan. Iinan malttaessa, Lindan kasvattessa pilvenkorkuisia unelmia.

Sairaanhoitajakoulussa Iina tutustuu näennäistieteistä innostuneeseen Moonikaan, joka höpöttää auroista ja chakroista. Iina pudistelee epäuskoisena mutta hyväkäytöksisenä päätään, antaa Moonikan tehdä hänelle chakrahoitoja, hyväksyy erilaisen elämäntavan ja asenteen, yhtälailla kuitenkin pitää kiinni realistisesta omastaan.

Sinussa on hyvin vahva valkoinen valo, Rosalind jatkoi. Minä en ole koskaan nähnyt samanlaista. Minä kerroin muillekin uudesta enkelitytöstäni.

Iina hämmentyy, kun vapaaehtoistyössään tapaa sokean Rosalindin, joka kertoo näkevänsä ihmiset joskus väreinä, hohtavina hahmoina. Valkoisen auran kerrotaan viittaavan parantajan auraan. Henkilöön, joka imee muiden ihmisten auran värejä itseensä, ja menee helposti lukkoon. Nuorempana kahmin tietoa astrologiasta, numerologiasta, aurojen väreistä, käsistä ennustamisesta ja spiritismistä. Olen äänittänyt kuolleiden viestejä kasetille. Ei siis puhuta minulle vierasta kieltä, kun puhutaan haamuista.

Kummallinen tunne valtaa Iinan opiskelija-asuntolan seitsemännessä kerroksessa. Voimakas vihan tunne ei voi olla hänestä itsestään kotoisin. Kerrotaan murhatusta tytöstä. Iina ei fiksuna tyttönä niin vain haamuihin usko, täytyy olla kyse jostain muusta. Stressi saa mielen temppuilemaan. Haittaisiko silti tietää, mitä murhatulle tytölle tapahtui, vaikka Iina en ymmärräkään, miksi hän kokee sen itselleen niin tärkeäksi.

Vänskä osaa juoksuttaa tekstiä. Esikoisromaanin, Saattajan, luen yhdeksi parhaimmista lukemistani kauhukirjoista koskaan. Voisin solmia siihen niteeseen suhteen. Musta kuu ei yltänyt samalle hekuman tasolle, mutta koin vahvaa agorafobiaa. Vänskällä on mitä parhaimmat ideat, ne sellaiset, joita ei ole käytetty liikaa. Ja kyllä, suomalainenkin ilmasto sopii kauhuun. Ehkä Valkoinen aura on kirjoista juoneltaan ennalta-arvattavin. Ehkä aiemman teoksen lukeneet odottivat taas vielä parempaa, ja saatiinkin samantasoinen. Pitäisikö jokaisella uutuuskirjalla pystyä viemään aina uudelleen jalat alta?

Kirjan lopetuksessa on lohduttomuutta, josta pidin. En tiennyt, että lohduttomuus oli juuri sitä mitä tahdoin, ennen kuin sen sain. Odotin tietynlaista loppuratkaisua, ja kun sitä ei tullut, olin yllättyneen tyytyväinen. Seuraan Vänskää jatkossakin. Milloin tulee uusi kirja? Koska täällä vähän niinkun hartaan kärsimättömänä jo odotettais.
Arvio: ★★★★

Sivuja: 287
Kustantaja: Atena


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti