Satu Lepistö: Lintutarha (2017)

Me kaikki synnymme himosta. Tai en tiedä, synnymmekö kaikki. Ehkä jotkut meistä syntyvät vasta vihasta. Syntyvät vihasta ja himoitsemaan.

Lintutarha vetää hiljaiseksi rohkealla ja mustalla tavallaan. Minulle se oli mielensisäinen tutkielma nelikymppisestä poliisista, Anssi Ilmari Heinosta, joka vähitellen valuu tavallisesta harmaasta arjen pyörityksestä, koossa pysymisestä rajoja rikkovaan syvään mustaan. Lukijana tunsin, että seuraan tikittävää aikapommia ja kello käy. Kokemus oli yksi ahdistavimmista. Elokuussa julkaistua kirjaa ei olla vielä ehditty lukea blogeissa kuin harvakseltaan. Jonna riemastui kirjan vahvasta ilmaisusta, Arja tuumaa Lepistön kirjan olevan osoitus kotimaisen kirjallisuuden korkeasta laadusta, vaikka ei Anssia ihan täysin sympannutkaan.

Minulle tuli vahvasti mieleen elokuva American Beauty, jossa seksuaalisesti turhautunut lähiö-isä hullaantuu tyttärensä parhaasta ystävästä keski-iän kynnyksellä. Tosin sillä erotuksella, että Anssi ei ihan jaa Kevin Spaceyn karismaa, ja siinä missä American Beauty on täydellisyyttä tulvillaan ja leikkaa virheet pois, Lintutarhassa osataan olla rumia ja rosoisia kotimaiseen tyyliin vittua säästämättä. Kauniisti sanoen, Lintutarha on psykologinen romaani poliisin ja nuoren tytön epäsovinnaisesta suhteesta, mutta rumasti sanoen, mies menettää kontrollin ja käyttää hyväkseen, henkisesti ja seksuaalisesti herkässä ja haavoittuvassa tilanteessa olevaa 14-vuotiasta tyttöä. Asetelma on kuin sadusta Punahilkka, ja Lepistö tekee siitä oksettavan - sitä kai sitten on tässä tapauksessa vahva ilmaisu. Ajoittain, en tosiaankaan tiedä miten suhtautua kirjaan, miten pidellä sitä, mikä on sen opetus, mitä kertoja yrittää viestiä. Kirjoittajan maailma on jollain perustavanlaatuisella tavalla musta.

Mutta sitten kuitenkin.
Lepistö tekee Anssista tarpeeksi inhottavan, jotta kirja on kiinnostava. Liiallista sentimentaalisuutta on silti havaittavissa ja korostuksia. Pitäisin, että ne karsittaisiin. Lyhyet, vertausten täyttämät lauseet ovat hitaita lukea, enkä kaiken kauhisteluni ohessa osannut näitä vertauksia itselleni suomentaa. Anssin ylitsevuotava seksinhalu tuntui surulliselta. Miten seksistä on tullut ainoa asia josta nautintoa haetaan, jokin joka vie miehen paratiisiin. Kai se on vertauskuvallista - Anssi kaipaa yhteyttä ja yhtymistä, täyttymystä, hakee jatkuvasti jotain, mitä on ehkä aina ollut vailla. Mitä se on mitä Anssi hakee?

Ymmärrän nelikymppisen miehen halun nuoreen tyttöön. 14-vuotias tyttö kuvastaa Anssille kaikkea mitä hän etsii elämältä. Puhtautta, rehellisyyttä, kauneutta, aitoa kommunikaatiota, paratiisia, sitä kun saa pitää jostain huolta. Kun Anssi on epäonnistunut omasta mielestään kaikessa, parisuhteessa ja poliisina. Niini ei tahdo enää koskettaa ja poliisina hän ei osaa pelastaa tai olla turvallinen. Lepistö oikeastaan palautti mieleeni vanhan ajatukseni: taiteessa ihanaa on se, kun saa hullutella. Satuttaakin jotakuta, eikä keneenkään satu. Luoda varjokuvia. Jotain ihan pimeää. Tutkia omaa mieltään ja antaa sen vapaasti luoda. Anssin maailma ja tytön maailma kuitenkin ovat eri. Se mikä Anssille on puhdasta, on tytölle sotkuista. Ja kuten usein, kun satuttaa, sattuu satuttajaankin.

Varoituksena: Jos taustalla on seksuaalista hyväksikäyttöä/raiskaus, en suosittele lukemaan tätä kirjaa. Liikaa triggereitä.

 Arvio: ★★★½

Sivuja: 310

Kustantaja: Gummerus, elokuu 2017