Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut (1999)

Ehkä ihminen vain liittää omiin sattumiinsa erityisiä merkityksiä, yrittää rakentaa niistä oman kohtalonsa. 

Joel Haahtela, Kaksi kertaa kadonnut

Noin parikymppinen kahvilassa tarjoilijana työskentelevä, isänsä luona vielä asuva Lolita saa isältään lahjaksi kameran, jossa on valmiina filmi. Filmillä on jo kuvattu muutamia kuvia ja Lolita kiinnostuu kuvista teettäessään filmin. Kuvissa on pulisongeilla varustettu leveälahkeisissa housuissa kulkeva mies ja näyttävä nainen nahkatakissa. Kenties ulkopuolisuuttaan, Lolita tahtoo pakkomielteisesti selvittää ketä nämä filmin henkilöt ovat, ja tutustua heihin. 

Lolitan isä on syvänmeren tutkija, vähäpuheinen ja työhönsä uppoutunut mies, jolta puuttuu elämästään rakkaus, ainakin kiihkeä sellainen. Lolitan äiti on jo tyttären ollessa pieni, ottanut menolipun lämpimämpään maahan ja jättänyt sisäänpäin hymyilevän miehen ja kaavoihin kangistuneen maan.

Joel Haahtelan esikoiskirja Kaksi kertaa kadonnut on mysteeri kuolleesta miehestä, kadonneista ihmisistä ja ulkopuolisuuden tunteesta, kun ei ihan täysin kosketa omaa elämäänsä, ja elää vain tutuksi tulleella tavalla, poikkeamatta omasta kaavastaan. Tulipa kirjasta mieleeni vähän Camusin Sivullinen ja elokuva Amelie, ei siis yksikään kotimainen taideteos. Ja kotimaahan tämä kirja ei kai sijoitukaan (tosin missään ei kerrota minne kirjan tapahtumat sijoittuvat; jonnekin kuitenkin missä sataa räntää) henkilöhahmojen nimistä päätellen.

Kaksi kertaa kadonnut on lyhyehkö teos. 207 sivua pysyy tässä esikoiskirjassa hyvin koossa. Haahtelaa luin nyt ensimmäistä kertaa (ja olisinkin kiinnostunut kuulemaan kommenttia mitä muut ovat Haahtelasta mieltä; kannattaako lukea lisää ja miten tämä eroaa muista kirjoista), koska nimi on hyvin tuttu ja halusin tutustua lähemmin.

Kirja antaa lukijalle mietittävää ja jättää miellyttävän tunteen. Asiat selviävät. Tavalla tai toisella jokaisen elämän suunta muuttuu ja ulkopuolisuus vähenee. Tykkäsin siitä miten kirjan henkilöiden ammatit kertoivat heistä itsestään. Lolitan isä on tutkinut elämänsä meren pohjia, arvoituksia jotka pysyvät arvoituksina, miehen kaikki ihmissuhteet ovat karanneet ulottumattomiin. Lolita, kasvottomassa tarjoilijan työssä, jota hän tekee vain tehdäkseen jotakin työtä, ilman kutsumusta, ja aina ulkopuolisena.

Kirja on tyyliltään lakonisen toteava, älykäs, vuoropuheeltaan filosofinen ja henkilöiltään samaistuttava. Haahtela tuntee ulkopuolisuuden tunteen. Luultavasti kirja painuu nopeasti unohdukseen, mutta se ei ole kirjalta mitään pois. Unholaan menevät monet elämän hetket, jotka kuitenkin ovat merkityksellisiä.