keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Emma Cline: Tytöt (2016)

Jos koti olisi tarjonnut heistä kenellekään sen, mitä he tarvitsivat, olisivatko he täällä päivästä toiseen, olisivatko he viipyneet ranchilla loputtomiin?
Evie on 14-vuotias kalifornialainen tyttö, perheensä ainoa lapsi. 70-luvun nuori. Perheen, jonka vanhemmat ovat eronneet. Isä on muuttanut puolta nuoremman, suoraa sanoen ihan tyttösen kanssa pois. Äiti tuo jatkuvasti uusia vaihtoehtoasioista kiinnostuneita miehiä käymään. Kuten äitikin, Eviekin yrittää kasvaa naiseksi, jota voisi rakastaa, mutta se ei tunnu olevan heidän käsissään.

Luin kirjan, jolle tiesin suoralta kädeltä pystyväni antamaan viisi viidestä, ja päätös oli helppo. Tytöt ei itkettänyt, sydämiä ei särkynyt. Tässä oli sellaista hiljaista, väsynyttä surua, kun kauan sitten tapahtunutta on pidetty pitkään itsellä, varmana ettei sitä mikään itku helpota.

Tämän kirjan jälkeen olen vain katsellut pitkään hiljaisuuteen. Melkein en haluaisi rikkoa nautintoa kirjoittamalla tätä auki. Olin yhdessä Evien kanssa nuori, vihasin hänen äitiään kuten helppoa oli, olinhan itsekin 14-vuotias. Odotin aivan yhtä sydän syrjällään, että Evie saisi mielenkiintoisia kokemuksia, jaion anarkistiset ajatukset kultalusikka suussa syntyneistä nuorista, lapselliset odotukset tulevaisuudesta ja rakkaudesta, ja muutuin yhtä vähän kun hän, kun hän kasvoi aikuiseksi - muuttuen vähän, tullen herkemmäksi huomaamaan ihmiset, erityisesti pojat, jotka saavat aina kaiken ja tytöt, jotka alistuvat siihen, mutta ovat aina silti kovempia.

Evie nolaa itsensä halutessaan miellyttää, näytellessään jotain muuta kuin on. Kuinka paljon hän lopulta vetää roolia, ja kuinka paljon on häntä itseään? Varakkaassa perheessä ei ole puutetta rahasta, mutta huomiosta kyllä, tai pikemmin häneen kohdistuvasta ymmärryksestä.

Sattui olemaan sitä aikaa, kun oli kultteja - hippiaikaa. Marisätkien aikaa, kitaramusiikin aikaa, leirinuotioiden aikaa, pitkien hiusten aikaa. Jossain toisessa ajassa Evie olisi löytänyt itsensä erilaisesta kovien tyttöjen joukosta, kävellyt siihen ansaan aivan yhtä lauhkeana lampaana. Nuoruushan on sellaista, syyntakeetonta aikaa.

Kirjasta jää ymmärrys. Olisinhan minäkin tehnyt juuri noin, kuin Eviekin teki, ajattelin. Ihminen janoaa kokemuksia, erityisesti rakkautta, ja kun sen rakkauden vielä verhoaa jännitykseen ja himoon, padum-tss, sehän on vastustamatonta. Kuinka monta kertaa itsekin olen ollut tieten tahtoen huomaamatta asioita, ja tajunnut vasta myöhemmin, että olin ymmärtänyt, mutta olin sulkenut silmäni?

Toiseksi tästä jää käteen tyttöys. Niin ihana tyttöys, voimakas tyttöys. Rakkaus omaan tyttöyteen. Kaverityttöjen kanssa vaihdetut pusut. Ja edelleen, ymmärrys, tyttöjen välinen ymmärrys.

En keksi mitään huonoa tästä.

4 kommenttia:

  1. Jaan mielipiteen kanssasi. Kirja ei itkettänyt tai kohahduttanut, lähinnä jätti jälkeensä hiljaisuuden ja ymmärryksen. Luin tuon kirjan varmaan puolisen vuotta sitten, ja jäi itselleni ainakin sellainen tunne, että kirjan jos lukisi toisen kerran, avautuisi asiat taas ihan eri tavalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin. Tässä kirjassa oli paljon, ja vain osa jäi mieleen. Monta kertaa vain puistelin päätäni ja mietin että miten joku osaakin ajatella noin.

      Poista
  2. Tämä oli ihana ystävyyskirja, ihana ihastumiskirja ja osoitus siitä, että meistä jokainen voi erehtyä. Nuo kultit ovat kamalia ja niitähän syntyy tänäkin päivänä, valitettavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, siksi tässä kirjassakin oli jotain ajatonta.

      Poista