maanantai 3. heinäkuuta 2017

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset (2007)

Hän ottaa minun käden ja iskee sen niin lujaa vihollisen päähän että tuntuu kuin sähkö menee ihan koko minun ruumiin läpi. Mies huutaa: AEIII kovempaa kuin luodin ujellus ja nostaa sitten käden päähän mutta eihän se auta kun pää halkeaa ja verta roiskuu kuin maitoa kookospähkinästä. Minä kuulen miten minun ympärillä nauretaan kun minä katson kun se mies yrittää pitää päätä kasassa. Hän alkaa käydä minun hermolle ja minä heilautan viidakkoveitsen ylös ja alas ja ylös ja alas ja kuulen joka kerta TUNKS TUNKS ja näkyy vain vaaleanpunaista ja kuuluu nauru KIÄH KIÄH KIÄH minun joka puolelta.

Nigerialainen lapsi, Agu, pakenee kotikylästään. Sisällissota on syttynyt. Isä on vangittu, hän on käskenyt Agun juosta pois ja piiloutua. Äiti on viety pois, ehkä turvaan? Sissit löytävät myöhemmin Agun tajuttomana, hänet virvoitetaan ja värvätään mukaan lapsiarmeijaan. Vaihtoehtoja Agulla ei ole, vain henkiinjäämistä. Joko tappaa, tai kuolee itse. Agu oppii elämään näillä ehdoilla, tekemään mitä pitää. Yrittää vakuuttaa itselleen, että minä en ole paha poika, minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa.

Ei kenenkään lapset vie pimeään paikkaan, yhteen pimeimmistä joissa olen käynyt. Kirja on ollut 24-vuotiaan Uzodinman lopputyö Harwardin yliopistossa. Hän on haastatellut Nigerian 1960-luvulla käydyn sisällissodan veteraaneja, ja saanut siitä kimmokkeen kirjaan. Ei kenenkään lapset on hankala kirja arvosteltavaksi, kun ei sitä halua arvostella alkuunkaan. Eihän tämä lukukokemuksena nautinto ole, tunsin kuitenkin että tämä on tiedettävä, meidänkin, täällä kaukana, vaikka lukeminen tuntui väliin niin pahalta, että oksetti, ja olin kiitollinen, kun kirja viimein loppu, vaikka se oli niin lyhytkin, 150-sivuinen isoilla kirjaimilla.

Kirja on kirjoitettu ajatusmaisesti ja välillä pitää lukea kahteen kertaan että menee perille. Se on ainoa moite, mitä keksin. Kirjan ääni tuntuu lapsen ajatuksilta ja puheelta, kuten on tarkoitus. Väkivaltaa ei ole liiemmin sensuroitu, ja se sopii, nyt pitääkin järkyttyä. Kyse on edelleen ajankohtaisesta aiheesta.

Lapsisotilaita olen kuullut olevan kymmeniä, ehkä satoja tuhansia, ja siinä on tuntemukseni asiasta. En varautunut lukemista aloittaessa tämmöiseen tunnemyrskyyn. Se miten Agu opetettiin ja pakotettiin tappamaan, raiskaamaan ja riistämään, meni ihon alle. Onko sen jälkeen enää mahdollista saada elää "normaalia" elämää, tuntea nautintoa, rakastaa, olla iloinen? Onko mahdollista antaa itselleen anteeksi? Jatkaa koulua, kasvaa mieheksi, perustaa perhe. Onnistuuko se, ainakaan ilman että jälkipolvi tuntee sodan painon aina äideissään ja isissään. Lapsisotilaat ei ole menneisyyden murhe ja siksikin koen, että tämä kirja on tärkeä ja antaa länsimaalaiselle globaalissa maailmassa vähän perspektiiviä. On tämäkin maailma, huh.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti