Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito (2017)

Täällä en ainoastaan teeskennellyt muuta kuin olin. Täällä olin joku muu.

Koska tahdoin päästä lukujumista eroon, otin suunnakseni kirjaston. Olin jo melkein vältellyt sinne menemistä, mutta nyt menin sinne sillä mentaliteelillä, että loppuu se jumittaminen, ja on aika etsiä samperin hyviä kirjoja. (Sarah Watersin Vieras kartanossa jätti nimittäin kylmäksi... Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia oli upea, mutta luin sen pirstaleisesti ja se söi kokemusta.)

Nelli Hietala ei ole minulle mistään tuttu, ja myös kustantaja Aula & Co on tuntematon. Kirjan nimi herätti mielenkiintoni, koska siitä sain mielleyhtymän helluntailaisuuteen - josta kirjassa ei ole kyse. Ensin palautin kirjan takaisin hyllylle, mutta sitten käännyin ja hain sen takaisin. Jokin jäi vaivaamaan.

Kielillä puhumisen taito kertoo ärrävikaisesta Sarasta, joka on oppinut korvaamaan sanat ärrättömillä sanoilla. Kahdeksan vuoden puheterapia ei ole tuottanut tulosta. 19-vuotiaana Sara pakenee Irlantiin, Dubliniin, välttääkseen suomalaisia ja koska - englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Erilaisen kielen omaksuminen muuttaa kuitenkin myös naista itseään. Englanti tuo esiin erilaisen, pinnallisemman, holtittomamman Saran, Sarahin. Oma identiteetti ei löydykään ulkomailta vaan se karkaa kauemmas.

Viisi vuotta myöhemmin 25-vuotias Sara palaa takaisin Dubliniin, sillä nyt on aika kohdata asiat jotka jätettiin aiemmin puolitiehen. Ranskalainen ihastus, Celine, jolle Sara ei ole uskaltanut olla oma itsensä, ansaitsee tietää kuka Sara on.

En tuntenut lukemieni romaaneiden tunteita, en niitä joita olin kuvitellut tuntevani aikuisena, joita luulin, että on tunnettava, jotta tuntisi elävänsä. Saatoin kyllä kuvitella ne tunteet, ja usein kuvittelinkin, koska en kehdannut sanoa, ettei heidän sotansa minua liikuta, että se on niin iso, etten saa siitä otetta mitenkään päin, etten pysty olemaan sankari enkä uhri. Siksi minä ajattelin, että pienet asiat, joissa näkyy enemmän sävyjä, ovat tärkeämpiä. Ne, jotka tekivät mykäksi ja sokeaksi, minä jätin käsittelemätttä, siirsin sivuun ja työnsin loitolle. (s. 35) Tämän tapaiset pohdinnat saivat minut ihastumaan. Kirja alkaa puhtaasti, kuin se olisi mikä tahansa kirja jota ei erota muista tyylipuhtaista kotimaisista, mutta eteenpäin mennessä se saa henkilökohtaisempia sävyjä. Sara ja Dublin tulee lähelle. Sara kokee kielivikaisuutensa vuoksi olevansa vähemmän, vajanainen, toisenlainen kuin muut. Suurille tunteille, rakkaudelle hänellä ei ole sanaa. Hän on kuin lapsi, sillä eihän hän osaa edes ärrää vielä sanoa.

Kunniamaininta myös tästä: En edelleenkään ymmärrä niitä, joiden mielestä tällä sateiselle saarella juhlii autuas soitosta ja Guinnessista humaltunut maalaismaisesti höpöttelevä kansa, joka uskoo sekä haltijoihin että Jeesukseen. (s. 33)  Mikä ilmiömäinen kuvaus!

 Arvio: ★★★½
Sivuja: 250

Kustantaja: Aula & Co