Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (2007)

Harva mäntymetsä oli katkeillut ja savusi. Maassa ammotti valtavia kuoppia. Maailmanloppu oli varmaankin kulkenut tästä eilen. Korkeassa heinikossa lojui satoja jäähtyviä ihmisruumiita. Veri kohosi punaisena höyrynä harmaalle taivaalle, joka alkoi idässä lopulta värittyä karmiininpunaiseksi.

Alku ja muut ajat on hankala, kiinnostava, kaunis ja etäinen. Se avaa kuvitteellisen puolalaisen kylän tapahtumia sen päätyessä sodan reitille toisen maailmansodan aikana. Kylään astuvat omistavin elkein saksalaiset ja venäläiset yhtä aikaa. Sillä mitä kylän puolalaiset asukkaat ajattelevat, mitä he ovat sukupolvien ajan rakentaneet ja rakastaneet ei ole mitään merkitystä kun sota astuu kylään, ja maata aletaan käyttää pelikenttänä. Alku ja muut ajat ei kuitenkaan katso asiaa "tavallisin" silmin, vaan ihmiselämän pienuuden hyväksyen. Oikeastaan Alku ei kerro sodasta, vaan elämästä kylän asukkaiden silmien kautta. Sodalla on myös aika vähän merkitystä, loppujen lopuksi, varsinkaan kasveille.

Minulle mieleen tuli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Tässä kirjassa on samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä vuoropuhelua - siis aivan todella, tässä kasvit ja ihmiset ovat jopa sukupuoliyhteydessä. Kaikesta mielettömyydestään huolimatta Alussa oli selittämätöntä kiehtovuutta. Se oli niin sen pohdiskelevassa ideassa kuin myös tavallisesta poikkeavassa kirjoittamisessa ja tavassa nähdä asiat. Ensihätään olin varma ettei tämä ole "minulle", ja etten saa tästä mitään irti - etten ymmärrä! Ja ehken ymmärtänytkään kaikkea. Aivan kaikkeen Alku ei antanutkaan vastausta. Sellaista on ihmisenä oleminen - ei saa tietää kaikkea, ainakaan ennen kuolemaa.

Kylässä nimeltä Alku asuvat huoraksi päätyvä Tähkä, hulluuteen taipuva Linnanherra Popielski, Genowefa ja Pawel, myöhemmin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ja naapurinsa. Siellä asuvat myös Paha mies, Sienirihmasto, Hedelmätarha, Omenapuu, Kahvipannu ja haamut - aivan yhtä elossa. Tässä kirjassa jokaiselle on aikansa, eikä vain ihmisille. Kirjassa on muutamia tähtihetkiä, joiden aikana tajusin että lukeminen ei mennyt hukkaan. Olen kuin puulla päähän lyöty. Tokarczuk on viisas. Hän lyö ilmoille ajatuksia ihmisenä olosta, luontosuhteesta, ajasta ja jumalasta, jotka jäävät pesimään mieleen. Ihmiselämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus yhtä aikaa ja se kuinka nostamme itsemme luonnon yläpuolelle tuli viehättävästi esiin rivien välistä. Meillä ihmisillä on pahoja vaikeuksia hyväksyä asioita kuten ne ovat. Ja elää sopusoinnussa tai edes rauhaa tavoitellen. Tulen prosessoimaan tätä vielä, kunhan ensihämmennys laskeutuu.

Arvio: ★★½

Sivuja: 266
Kustantaja: Otava