Dean Koontz: Ilman pelkoa (1999) Moonlight Bay#1

Jokainen päivä, jonka saan elää nykyisessä kunnossani, on arvokas lahja, ja uskon, että käytän aikani niin hyvin ja niin täysin kuin sen voi käyttää. Saan iloa sellaisesta, kuin kuka tahansa voi odottaa saavansa - mutta myös sieltä mistä vain harvat arvaisivat etsiä.

Jouduin ihan toppuuttelemaan itseäni Ilman pelkoa lukiessani, kun tarina vei aivan mennessään. 28-vuotias Christopher Snow poikkeaa Moonlight Bayn muista asukkaista, hänellä on erittäin harvinainen sairaus, Xeroderma pigmentosum (XP), joka estää häntä olemasta auringonvalossa nopean palamisen ja ihosyövän puhkeamisen uhalla. Näin ollen Christopher elää öisin, valoa vältellen. Hän kiertelee kotikaupunkinsa kujia, jotka on oppinut tuntemaan läpikotaisin. Elämää leimaa se, että Christopher tietää kuolevansa nuorena.

Äitinsä Christopher on menettänyt muutaman vuoden aiemmin, nyt menehtymässä on isä. Illan hämärässä Christopher pyytää kyydin sairaalaan tyttöystävältään, radioasemalla yövuoroa tekevältä Sashalta. Syövän riivaama isäukko kuiskaa pojan korvaan lähdön hetkellä, että elä ilman pelkoa, mutta Christopher ei vielä tuolloin tiedä, mitä isä tarkoittaa. Toisaalta hän ei pidä lausetta kummallisena, onhan se viimeisiksi sanoiksi sopivan kohtalokas, ja ihan hyvä ohjenuora elämälle.

Vaan kun Christopher lähtee kiikuttamaan äitinsä valokuvaa isän mukana krematorioon tuhkattavaksi, ajautuu hän tahtomattaan todistamaan rikosta. Eikä poika malta pitää näppejään erossa mysteeristä, vaikka sormia polttelee. Koontzilta siis sulavaa, oppikirjamaisen trillerimäistä kertomusta tähän asti.

Dean Koontzin tiedän mielikuvituksekkaaksi tarinankertojaksi ja juonensa raikkaan erilaisiksi. Olen lukenut 2002 ilmestyneen paksukaisen Taivaan porteilla, joka oli huomattavasti psykologisempi ja vaativampi kirja kuin viihteellisempi Ilman pelkoa. Outoa viehätystä oli siinäkin, ja vaikka lukemisesta on vuosia, muistan vieläkin kirjan uhkaavan, sekopäisen tunnelman. Dean Koontzilla tuntuu olevan pimeä puolensa, ja sen toivoisin ihan kunnolla iloittelevan miehen kirjoissa. Kirjoittamallahan päästää itsensä vapaaksi.

Kauhuscifitrillerit (ja-mitä-näitä-on) ovat jääneet minulta pariin otteeseen tänä vuonna bloggaamatta, koska vaikka ne olisivat hyvää viihdettä, niin syvällistä sanomaa niistä saa kaivaa kuin tikulla asiaa. Tämä on kuitenkin lajissaan oivallinen, ja se ei johdu edes juonesta (joka kaikessa kekseliäisyydessään on silti tavanomainen scifitrillerijuoni) vaan kantavasta päähahmosta, Christopherista ja hänen riemukkaasta, nasevan sarkastisesta dialogista ystävänsä Bobbyn kanssa. Eikä jää poika isänsä kuolemaa ruikuttamaan vaan lähtee heti samana yönä pelastamaan maailman. Ja kaiken kukkurana en pitänyt kirjaa erityisen epäuskottavana, vaikka sekin yleensä vaivaa scifikokemuksia. En ainakaan siihen asti kunnes reesusapinat, kissat ja koirat alkavat keskustella.

Kirjan heikkous on siinä, että se väliin äityy paatokselliseksi selittelyksi. Christopherin kertoessa rakastamistaan henkilöistä tai koirista, ne ovat täydellisiä. Isässä ja äidissä ei tunnu olevan moitteen sijaa tai mitään huonoja puolia. Ystävyys Bobbyn kanssa on kaikenkestävää, silkkaa syvää ymmärrystä aivan vastakkaisten miesten kesken. Ja kun ei. Ihmissuhteet säröilee aina. Toinen heikkous on tyttöystävä Sasha, joka jää vaille persoonallisuutta. Turha hahmo, jota ilman kirja olisi toiminut paremmin.

Ilman pelkoa on Koontzin Moonlight Bay -trilogian avausosa, ja sarjaa jatkaa jo seuraavana vuonna ilmestynyt Pimeyden vanki. Trilogian päättää ilmestymätön Ride the Storm. Johan on Koontzilla ollut kohta kymmenen vuotta päättää kirjasarja. Ilmestyyköhän Ride the Storm koskaan? Aika harmillista, että sarja on kesken, kun kerrankin olisin tahtonut lukea loppuun saakka.

Muuten Dean Koontz on ollut ahkera ja kirjoittanut liudan kirjoja, joista yli neljäkymmentä on suomennettu. Löytyykö teiltä jokin lemppari? Vai luenko kaikki. Kuulemani mukaan alkaa kirjat jossain määrin toistaa itseään ja elementtejään, kun niitä aikansa lukeaa. Aina on yliluonnollisia koiria ja tieteen riistäytyminen käsistä. Ainakaan minua ei haittaa koirat kirjoissa, kelpo otuksia ovat.

Arvio:  ★★★½

Sivuja: 389
Kustantaja: Gummerus

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)

Ane Riel: Pihka (2017)