sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi (2017)

Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani.
Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isäni Pahaksi.
Sodanjälkeisestä Suomesta kertova Jääkansi on Hanna Haurun kahdeksas teos. Vain hieman yli satasivuinen Jääkansi on salakavala, ei uskoisi että jokin näin pieni pystyy ravisuttamaan näin paljon. Kirja kuvaa muutamalla vuodella nuoren tytön elämää pienessä kylässä. Tytön kotiolot ovat ankeat - en edes tiedä onko ankea riittävä sana kuvaamaan olojen puutteellisuutta, niin henkisessä kuin fyysisessä muodossa. Tytöltä puuttuu niin ruoka kuin rakkaus. 

Sota on juuri päättynyt ja tytön isä kaatunut. Betti-äiti ei aikaile, vaan ottaa uuden miehen jo ennen kuin entinen on edes hautaan laskettu. Uusi mies, Paha, kohtelee tyttöä kuin nurkissa vilistävää rottaa. Välillä hännästä roikottaen.

Viivyttelin kirjan lukemista. Silmäilin sitä muutaman päivän ja pohdin, milloin on oikea aika. Sitten se tuli.

Vai tuliko? Onko koskaan oikeaa aikaa lukea jotain näin raakaa? Aluksi  ihmettelin, mikä kirja tämä nyt on, näin vähän sivuja, pelkkä läpyskä, saako tästä mitään irti. Sitten jouduin syömään sisälläni pitämäni sanat, sillä Haurun teos on vahva. Minulle liian vahva.
Tuntuu, että pitäisi lukea se heti uudelleen, selvittää mitä jäi ymmärtämättä, mitä jäi rivien väliin ja oliko jossain vastauksia. Sillä Jääkansi ei anna vastauksia, se kertoo karun tarinan peittelemättä.
Tunnen, että kirja ansaitsisi kovemmat kannet pitämään tarinan sisällään. Kirja on kevyt, tarina raskas. Jostakin syystä mieleeni tuli Riitta Jalosen Kirkkaus, tarinassa on jotain yhtä lohdutonta, tyttö on omituinen, eksyksissä, oman tiensä kulkeva ja täysin rakkautta vailla.

Arvio:  ★★★★

8 kommenttia:

  1. Kirja odottaa yöpöydällä lukemista. Tyhjien sielujen saari oli todella koskettava teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nyt kyllä uteliaisuus heräsi tähän kirjailijaan. Vakuuttava.

      Poista
  2. Tämä odottaa minua hyllyssä. Pakko lukea pian, vaikka rankalta kuulostaakin. Jotenkin tekstisi perusteella mieleeni tuli myös Asko Sahlbergin pienoisromaani Irinan kuolemat, sekin on raaka mutta samalla kaunis ja vavahduttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sahlberg on mulle ihan tuntematon, pitäisi tutustua.

      Jääkannen onneksi pystyy lukemaan yhdeltä seisomalta. Lukemisen prosessointiin meneekin sitten puolet kauemmin.

      Poista
  3. Haurun kirjat näyttävätkin olevan sivumääriään painavampia. Maiskun viittaus Sahlbergin Irinan kuolemiin sen lisäksi mitä sinä Marika kirjoituksessasi sanot - Haurun tyylisesti vähin sanoin - "Haurun teos on vahva", saa minut haluamaan lukea tämän kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko että petyt! Tämä kirja vetää jotenkin hiljaiseksi.

      Poista
  4. Tarinan lohduttomuus oli minulle liikaa. Olisin kaivannut edes jonkin toivon tai valonkipinän, jotain mihin tarttua ja uskoa siihen, ettei kaikki maailman paino ja pahuus osu samoille harteille. Pysyin siis lopulta aika etäällä tarinasta kuitenkin. Kieli sen sijaan on upeaa ja taitavaa, vau.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hirvittävän raskashan tämä oli - siinä mielessä siis onneksi nopeasti ohi. Aion lukea lisää Haurua, mutta vieläkin tuntuu että sulattelen tätä.

      Poista