tiistai 17. tammikuuta 2017

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (2017)

Olisitko sinä halunnut pojan? minä kysyin.
Äiti vastasi että hän oli oikein onnellinen meistä tytöistä.
Mutta isäsi olisi halunnut pojan, hän sanoi, siksi jatkoimme yrittämistä. Luulen että Monikasta tuli jollakin tapaa hänelle se poika, jota hän ei saanut.
 Hän naureskeli sen sanoessaan.
Boliwiaan sijoittuva, kuvitteellinen (mutta tosipohjainen) Ertlin perheestä kertova Kiintymyksiä alkaa 50-luvun puolivälistä ja päättyy 70-luvun alkuun. Toinen maailmansota on sodittu, mutta jännitteet jääneet ilmaan. Ertlin perhe, Hans ja Aurelia, sekä tyttäret Heidi, Trixie ja Monika ovat juuri muuttaneet Saksasta Boliwiaan. Hans on toiminut natsisaksan propagandavideoiden kuvaajana ja sotavalokuvaajana.
Perhe aloittaa alusta uudessa maassa johon perheen naisväki ei tahdo sopeutua ja samaan aikaan Hans on levoton ja loistaa poissaolollaan. Hans tahtoo kuvata luontodokumentteja, hän vuorikiipeilee ja löytöretkeilee. Aurelian äänettömästä kauhistelusta huolimatta (naisilla ei kai ollut paljon sananvaltaa tuohon aikaan) Hans ottaa kaksi vanhempaa tytärtään mukaan ja lähtee etsimään Paititia, muinaista inkakaupunkia.
Isälle mielekkäämpää on löytöretkeily ja seikkaileminen kuin kotona perheen kanssa vietetty aika. Hän on harvoin kotona ja vaikka perhe olisi matkoilla mukana, Hans on silti poissaoleva. Tästä kärsii luonnollisesti parisuhde ja etäisyys tyttäriin kasvaa kasvamistaan. Etäisyys kasvaa myös keskenään sisarusten välillä.
Lopulta käy niin, kuin usein käy huonon isäsuhteen omaaville tytöille: he päätyvät väärien miesten sänkyihin, vääriin piireihin. Kun sattumalta äärivasemmisto on Boliwiassa rekrytoimassa, huomaa vanhin siskoista pian olevansa vallankumouksessa mukana. Kirjassa oli jotain mistä pidin ja kovasti, jopa liikutuin alkupuolella sen vaikuttavasta anti-sentimentaalisuudesta, mutta lopulta se lässähti. Kaikki lähtee sujumaan lupaavasta asetelmasta, mutta pian huomaa, että asioihin on hankala saada kosketusta (mikä on aika ironista, koska kirjan teema oli juurikin kosketuksen kadottaminen toiseen ihmiseen, ehkä jopa ympäröivään yhteiskuntaan).
Ehkä henkilöitä nyt kertakaikkiaan oli liikaa sataankolmeenkymmeneen sivuun. Lyhyys häiritsi, kirja loppui selittelemättä. Suoraa sanoen, en ihan täysin tainnut ymmärtää kirjan lopetusta. Häiritsevää, sillä kirja oli siihen asti ollut ihan normaalilla päättelyllä ymmärrettävissä. Kirja loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Se kertoo tyttärien tarinaa, mutta keskittyy välillä liikaa isään.
Kirja saattoi olla jopa neitsytmatkani Boliwiaan, en muista lukeneeni yhtään sinne sijoittunutta kirjaa. Siinä mielessä se oli kiinnostava. En torppaa täysin ajatusta käydä Boliwiassa toistekin.

4 kommenttia:

  1. 130 sivua on niin vähän, ettei siihen voi kauhean montaa hahmoa ympätä, ettei kaikki jäisi kamalan etäisiksi. Kuulostaa teemaltaan ihan kiinnostavalta, mutta enpä tiedä... En ole tainnut lukea yhtään Boliwiaan sijoittuvaa kirjaa. Olen alkanut harkitsemaan joskos alkaisi toteuttamaan sellaista maailmanvalloitusta :D Tosin haasteita on nyt sen verran paljon muutenkin ja tuo tulisi luultavasti olemaan loppuelämän projekti, että luultavasti annan ajatuksen muhia muutaman vuoden.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sitä kannattaa miettiä muutama vuosi (; Itse asiassa mä oon kans miettinyt sitä maailmanvalloitushaastetta. Ainakin sen toteuttamiseen tosiaan menis se loppuelämä... Tuntuis varmaan aika hurjalta sitten kun sais sen valmiiksi.

      Poista
  2. Erilaisuudessaan kiehtova kirja ennestään tuntemattomalta kirjailijalta ja vieraalta maaperältä. Loppusivujen kursiivitekstin suhteen jonkinasteinen teemanmukainen kosketuksen katoaminen oli vähintäinkin täpärällä:) Linkitin kiintoisan postauksesi blogiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kiitän! Hasbun on todella taitava kertoja. Lukisin mieluusti häntä lisää.

      Poista