sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Jo Nesbø: Lepakkomies (2001)

"Andrew sanoi kerran niin. Että liskoilla ja liskosukuun kuuluvilla ihmisillä oli kyky aikaansaada sadetta ja myrskyä laulullaan. Hän kertoi, että Suuren Tulvan aiheuttivat liskot, jotka lauloivat ja viiltelivät itsensä verille kiviaseillaan hukuttaakseen platypuksen - nokkaeläimen."
Hän hymyili vaisusti.
"Lähes kaikki nokkaeläimet kuolivat. Mutta jotkut jäivät henkiin. Tiedättekö, mitä ne opettelivat tekemään? Hengittämään veden alla."

Lepakkomieheen latautui paljon odotuksia, sillä kyseessä on paremman puoliskoni lempikirjailija. Toisaalta olen halunnut tutustua siihen juuri siksi, ja toisaalta en. Jo muutaman sivun jälkeen huolet osoittautuvat aivan turhiksi, sillä Nesbo kirjoittaa just niin hyvin, kuin olin villeimmissä toiveissani odottanut. Kirja etenee kuin siivillä, ja ihan oikeasti! En ole koskaan lukenut liki viittäsataa sivua yhtä rempseästi, lukuun ottamatta Humisevaa harjua. Tajusin myös itse käyttäytyneeni hyvin neitimäisesti - en ollut lukenut Nesboa, koska olin mieltänyt sen siihen miehistenmiesten kirjallisuuteen, josta minä en kostu mitään. Olenpa ollut ennakkoluuloinen.
Aivan ensimmäisenä yllätyn siitä, että Harry Hole matkustaa Australiaan, johon Lepakkomies alusta loppuun sijoittuu. Hän lähtee selvittämään vaaleaverisen norjalaistytön murhaa, ja saa työparikseen aboriginaali Andrew'n. Mutkattomasti tilanteeseen kuin tilanteeseen suhtautuva Harry Hole voittaa lukijan nopeasti itselleen. Ripaus mustaakin mustempaa huumoria - ja minulta lähtee jalat alta.
Kirja etenee hissukseen ja selittää juurta jaksain aboriginaalien ja muualta tulleiden jännitteitä kulttuurisessa sekasikiössä, Australiassa. Siitä pidin erityisesti - minulla oli pieni haisu asiasta, mutta syyt ja seuraukset tuotiin nyt esille niin että lapsikin ymmärsi. Tietoa tuli aina vähän sieltä ja vähän täältä, ei niin, että yhtäkkiä olisi räjäytetty naamalle koko Australian historia. Usein kirjat edellyttävät, että lukija tietää. Nyt onneksi näin ei ollut. Luin ja viisastuin.
Harry oli hahmona vähän hämmentynyt - ei ehkä sellainen perinteinen kaikkitietävä rikostutkija, vaan inhimillisempi ja persoonallisempi, syvempi. Vain lopun kiireinen tahti tuntui hengästyttävältä, muuten rauhallisesti edenneessä kirjassa.

2 kommenttia:

  1. Olen myös Nesbon ohittanut ajatukselle, ettei ne ole mua varten, mutta jouduin syömään sanani, tosi koukuttavia kirjoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niinpä, tämäki piti ahmia niin nopsaa ku vaan mahollista ! :o

      Poista