Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa (2015)

Äijä sinkosi äidin kimppuun, että jo nyt on perkele. Molemmat kaatuivat lattialle. Äijä makasi hajareisin äidin päällä ja löi ja löi ja löi. Viimeinen isku osui suuhun. Rusahti. Äijä nousi ylös, äiti heti perässä. Se piteli hampaitaan, verta turskui kuin härästä. Sitä roilahti myös Laurin olkapäälle. Lauri nosti katseensa ja näki äitinsä yläpuolellaan verissä suin.

Simo Hiltunen, Lampaan vaatteissa

Lampaiden vaatteissa -kirjan päähenkilö Lauri Kivi on kotoisin outokumpulalaisesta perhehelvetistä. Lapsuuden Laurille pahuus oli nyrkin, pullon ja lauantai-illan epäpyhä kolminaisuus. Sieltä ponnisten Laurista kasvaa tunteensa salaava rikostoimittaja. Yksin elävä mies, joka haluaa samalla muistaa ja unohtaa. Kun perhesurmia alkaa tapahtua, Lauri määrätään ottamaan jutut haltuunsa. Surmat nivoutuvat Laurin omaan kohtaloon verisellä tavalla.

Tämän kirjan lukeminen muistutti päivänkakkaran nyppimistä. Mielipide kirjasta vaihtui nimittäin yhtä nopeaan tahtiin kuin kakkarasta ehtii haituvia nykiä. Tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää. Lopulta kai tykkäsin ja en kai tykännyt. En ota itsestäni selvää. Goodreadsiin napautin kaksi tähteä, it was ok. Niin voi sanoa jokaisesta kirjasta, joka ei ole ihan toivoton. 

Ensimmäinen reaktioni oli, että tässäpä on lukemista, eikä se haittaa, kun niin hyvältä vaikuttaa. Kaikki alkoikin lupaavasti, mystisesti suorastaan. Sudentappo-alun jälkeen laimeni. Kaikki maagisuus himmeni. Tuli vaan perhehelvettiä ja väkivaltaa ja vielä vähän lisää väkivaltaa. Harmi juttu, alku oli oikeasti yksi parhaista aluista mitä olen lukenut. Muutaman sadan sivun jälkeen alkaa ahdistaa. Ihmismielen väkivaltaisuutta ja läpipahuutta tulee niin paljon. Liian mustavalkoisesti. Pohdinta on muutenkin välillä keskinkertaista, tyyliin jos jumala oli hyvä, miksi kaikkialla riekkui pahuus ja kurjuus. Tapahtumat ovat jotenkin kummallisia. Liikaa yhteensattumia. Elämässä ei kaikki mene niin nappiin, eihän? Ei ainakaan oman kokemuksen mukaan. Jos ei halua kiinnittää huomiota näihin, niin tässä on ihan hyvä dekkari; erilainen. Käviköhän niin että tässä on kaikki esikoisen hyvät ja huonot puolet? Kokemattomuutta mutta hirveästi intoa omaan tekemiseen. Molemmat näkyy. 

Tässä on muutama sellainen kohtaus, jotka voivat järkyttää. Minä ainakin järkytyin. Meni luihin ja ytimiin. Tässä kirjassa ei säästellä edes juuri syntyneitä lapsia. Niitä pyhimpiä, joita kohtaan nyt viimeistään pitäisi empatiaa pystyä tuntemaan. Pidin siitä, että tarinassa tuli yllätyksiä vastaan. Ne oli tehty hyvin. En pitänyt kirjassa esiintyneestä nuoresta poptähdestä yhtään. En kyllä kovinkaan monesta hahmosta. Ehkä jonkin verran Laurin Tuomas-veljestä. Enkä usko, että tulen lukemaan enempää Hiltusta, ihan vaan sen vuoksi, että tämä oli niin raskas matka kulkea.