Marko Hautala: Unikoira (2012)

Joonas oli aivan lähellä olentoa nyt. Ei mitään pelättävää, hän sanoi itselleen. Se on osa minua. Silti, tai ehkä juuri siksi, hän tunsin pelon kiihdyttävän hengitystä, kihelmöivän ohimoilta sormenpäihin ja varpaisiin saakka. Hän pysähtyi. Kuka sinä olet? Joonas kysyi. 

Marko Hautala, Unikoira 

Joonas on kokenut raskaan eron. Viisitoista vuotta turhaa uskollisuutta on vetänyt miehen mielen matalaksi. Erosta on jäänyt soimaan korviin  ex-naisen lyttäävät kommentit. Meeri on jättänyt hänet uuden miehen takia, ja odottaa tälle jo lastakin. Tylsä toimistotyö pitää miehen rutiineissaan, mutta mieltä vaivaa tyhjyys. Joonas kiertää päivästä toiseen samaa kehää, eikä hänellä ole kunnianhimoa uralla etenemiseen. Taloon tullut uusi pomo, Torsti, on kiusankappale kehittämisideoineen. Mukavampaa olisi vain istua kahvipöydässä kuunnellen toimiston akkojen hyväntahtoista nälvintää. 

Joonaksen mieli tuntuu yhtä kuivettuneelta kuin miehen seuraelämä, ja siksi hän osallistuu eidolon-kurssille, joka on kai jokin new age-tyyppinen kurssi, jossa etsitään sitä omaa voimaeläintä. Kurssia vetää Aliisa, ja häneen Joonas iskee silmänsä. Juuri kun lukija ajattelee, että tästä tulee perinteinen rakkaustarina, arki muuttuu kauhutarinaksi. Vanha tuttu vuosien takaa, Jyri, lähettää sähköpostia. Oluelle? Mukana on liitetiedostona kummallinen kuva. 

Unikoira. Kirja on raikas, tuore, nokkela ja kauhukirjaksi kevyt. Näitä lukisi ties montako peräkkäin. Nappasin kirjan mukaan, sen kummemmin ajattelematta mistä tarina kertoo tai monesko Hautala tämä on järjestyksessään. Hautalaa on kehuttu, ja tuntui että nyt on hyvä aika tutustua mieheen. Ymmärrän kehut, sillä tarina tuntuu tulevan mieheltä helposti. Kuin lukisi lapselle iltasatua. Juoni ei ole liian koukeroinen, kieli ei töksähtele, dialogi on aidon tuntuista. Hautala osaa mainiosti tuoda arkisimpaan arkeen kauhuelementtejä. Kirja tuntuu tuoreelta, koska sen henkilöt ja aiheet ovat jotain aivan uutta.

Nautin tästä enemmän kuin monesta kauhujännäristä pitkään aikaan, ja laitan tämän mielihyvin mieleni lokerikossa Mia Vänskän kanssa yhteiselle kotimaisen kauhun palkintopallille. Eilen nukkumaan mennessä olin malttamaton laittamaan kirjaa yöpöydälle, odotin että saan vietyä kirjan loppuun. Tunsin jotain samaa, kuin aikoinaan löydettyäni Stephen Kingin. Nyt huono suomennoskaan ei voi tulla tämän rakkaussuhteen väliin!