lauantai 22. lokakuuta 2016

Anne Rice: Veren vangit (1992)



Olin kaksikymmentäviisivuotias kun minusta tuli vampyyri, silloin oli vuosi 1791.
Anne Rice, Veren vangit



Anne Ricen Veren vangit on Louisin kirjanpituinen pohdinta ihmisyyden rippeistä, jotka eivät katoa hänestä vuosisadoissakaan. Louis on ollut 25-vuotias komea nuorimies, kun vampyyri Lestat iski hampaansa häneen tehden hänestä kuolemattoman. Alkuhämmennyksen jälkeen Louis ymmärtää olevansa aivan erilainen vampyyri kuin Lestat. Hänen mielensä täyttää lukemattomat kysymykset; Onko Jumala olemassa? Onko Paholainen olemassa ja olenko hänen kätyrinsä? Olenko tuomittu kadotukseen synneistä joita teen? Louis  tuntee ihmisyyden vielä syvällä sielussaan, tarkkana oikeudentuntona, ja toisaalta vampyyrinluonto saa hänet tappamaan joka yö.
Veren vangit ottaa vampyyriaiheen käsittelyyn filosofiselta kantilta ja saa aiheesta irti enemmän kuin mikään aiempi vampyyrikirja, jonka olen lukenut. Olen luku-urakan jälkeen suorastaan nääntynyt, niin kuin minustakin olisi vedetty veret kuiville. Loppua kohden tarina saa mitä uskomattomampia käänteitä, ja sitä kautta pitää lukijansa otteessa. Voin kuvitella mielessäni Louisin vuosisadoissa hioutuneen itsevarman äänen, kun hän kertoo pelokkaalle ja samalla uteliaalle nykyajan poikaselle elämäntarinansa yön pimeydessä, ja poika tallentaa sen nauhurinsa kaseteille. 
Jos joissakin kirjoissa henkilöt jäätävät tuntumaan etäisiltä, tässä kirjassa sitä ongelmaa ei ollut. Voisi kuvitella, että olisi hankalaa tuntea empatiaa ja samaistua vuosisatoja eläneen vampyyrin tunteisiin, mutta se käy vaivattomasti. Lukijana tunsin sen tuskan, jota Louis tunsi, hänen yksinäisyytensä ja surunsa. Nautin henkilöhahmojen erilaisuuksista, eri temperamenteista, sillä ne oli kuvattu älykkäästi. Rice kirjoittaa vampyyreista, mutta on tarkkanäköinen ihmismielen avaaja. Minulle tämä kirja oli iloista mielen ilotulitusta. Tunsin tunteita laidasta laitaan ja koin sitä mitä hyvän kirjan kanssa; eläydyin täysin päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin. Tunsin, kuin olisin itse tarinassa. Nyt takakansi ei valehdellyt, tämä on nimenomaan tyylikäs, hienostunut ja surumielinen teos.

4 kommenttia:

  1. Ostin juuri kolme punaista A. Ricea viime viikonloppuna. Eli tuonkin luen jossain välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taidan kans jossain vaiheessa lukea tän jatko-osan. Pitäis katsoo myös se elokuva mikä tästä on, Interview with the Vampire.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Voin todellakin suositella! (: En olis uskonut itsekään että tykkäisin vampyyrikirjasta näin paljon.

      Poista