Anne Rice: Veren vangit (1992)

-


Olin kaksikymmentäviisivuotias kun minusta tuli vampyyri, silloin oli vuosi 1791.
Anne Rice, Veren vangit



Anne Ricen Veren vangit on Louisin kirjanpituinen pohdinta ihmisyyden rippeistä, jotka eivät katoa hänestä vuosisadoissakaan. Louis on ollut 25-vuotias komea nuorimies, kun vampyyri Lestat iski hampaansa häneen tehden hänestä kuolemattoman. Alkuhämmennyksen jälkeen Louis ymmärtää olevansa aivan erilainen vampyyri kuin Lestat. Hänen mielensä täyttää lukemattomat kysymykset; Onko Jumala olemassa? Onko Paholainen olemassa ja olenko hänen kätyrinsä? Olenko tuomittu kadotukseen synneistä joita teen? Louis  tuntee ihmisyyden vielä syvällä sielussaan, tarkkana oikeudentuntona, ja toisaalta vampyyrinluonto saa hänet tappamaan joka yö.
Veren vangit ottaa vampyyriaiheen käsittelyyn filosofiselta kantilta ja saa aiheesta irti enemmän kuin mikään aiempi vampyyrikirja, jonka olen lukenut. Olen luku-urakan jälkeen suorastaan nääntynyt, niin kuin minustakin olisi vedetty veret kuiville. Loppua kohden tarina saa mitä uskomattomampia käänteitä, ja sitä kautta pitää lukijansa otteessa. Voin kuvitella mielessäni Louisin vuosisadoissa hioutuneen itsevarman äänen, kun hän kertoo pelokkaalle ja samalla uteliaalle nykyajan poikaselle elämäntarinansa yön pimeydessä, ja poika tallentaa sen nauhurinsa kaseteille. 
Jos joissakin kirjoissa henkilöt jäätävät tuntumaan etäisiltä, tässä kirjassa sitä ongelmaa ei ollut. Voisi kuvitella, että olisi hankalaa tuntea empatiaa ja samaistua vuosisatoja eläneen vampyyrin tunteisiin, mutta se käy vaivattomasti. Lukijana tunsin sen tuskan, jota Louis tunsi, hänen yksinäisyytensä ja surunsa. Nautin henkilöhahmojen erilaisuuksista, eri temperamenteista, sillä ne oli kuvattu älykkäästi. Rice kirjoittaa vampyyreista, mutta on tarkkanäköinen ihmismielen avaaja. Minulle tämä kirja oli iloista mielen ilotulitusta. Tunsin tunteita laidasta laitaan ja koin sitä mitä hyvän kirjan kanssa; eläydyin täysin päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin. Tunsin, kuin olisin itse tarinassa. Nyt takakansi ei valehdellyt, tämä on nimenomaan tyylikäs, hienostunut ja surumielinen teos.

Kommentit

  1. Ulla22. lokakuuta 2016 klo 16.37

    Ostin juuri kolme punaista A. Ricea viime viikonloppuna. Eli tuonkin luen jossain välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unknown22. lokakuuta 2016 klo 18.12

      Mä taidan kans jossain vaiheessa lukea tän jatko-osan. Pitäis katsoo myös se elokuva mikä tästä on, Interview with the Vampire.

      Poista
  2. Henna / j a t k a l u k e m i s t a23. lokakuuta 2016 klo 11.18

    Tän mä aion lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unknown23. lokakuuta 2016 klo 11.35

      Voin todellakin suositella! (: En olis uskonut itsekään että tykkäisin vampyyrikirjasta näin paljon.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fiona Barton: Leski (2018)

-
Kuva
Fiona Barton kouluttaa toimittajia ja on itsekin työskennellyt pitkään toimittajana ja uutispäällikkönä Ison-Britannian suurimmissa sanomalehdissä. Hän kiroitti paljon juttuja suuriin otsikoihin kivunneista rikostapauksista ja huomasi usein miettivänsä, kuinka paljon rikoksista syytettyjen miesten vaimot tiesivät heidän puuhistaan - tai edes halusivat tietää- Näistä mietteistä syntyi Bartonin esikoisromaani Leski. (Takakannen lipareesta) Leski kertoo kolmevuotiaan tytön, Bellan, katoamisesta. Yksinhuoltaja-äiti Dawn on ollut keittämässä pastaa, ehkä vähän laitellut pyykkiäkin narulle, ja sillä välin Bella on ollut leikkimässä talon pihalla. Bellaa ei kuitenkaan kuulu takaisin, ei löydy mistään, ei koskaan, ja Dawn ensin hätääntyy, sitten musertuu, sitten etsii ja etsii. Epäillyksi nousee lopulta Glen, entinen pankkivirkailija, nykyinen autonkuljettaja, innokas nettipornon kuluttaja, Jeanien aviomies. Päälle päin näyttää, että avioliitossa menee aivan hyvin, he teeskentelevät
Lue lisää

Kerola: Kaikenkarvainen kansa (2017)

-
Kuva
Miten koirilla tehdään bisnestä ja kuka käärii rahat? Kasvattaako suosio jo sairaita koiria? Miten varmistaa, että oma lemmikki on eettinen valinta ja saa arvoisensa elämän? Kaikenkarvainen kansa on ehdoton hankinta koiran hankintaa suunnittelevalle, mutta myös koiran jo omistavalle. Kuulun itse molempiin. Poden koirakuumetta vaikka vieressä jo tuhisee! Yritän malttaa mieleni, sillä toisiin koiriin tottumaton omakoirani luultavasti stressaantuisi uudesta perheenjäsenestä, eikä kodin neliötkään anna myöten. Kaikenkarvaisen kansan luettua tuli viisaampi olo. Sain vihdoin jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä pentukauppa monimuotoisuudessaan voi olla ja minkä kaiken suhteen on oltava varuillaan. Pidin kirjan otteesta: se on koiria ehdottomasti rakastava, mutta myös ihmisten koirarakkautta ymmärtävä. Se tuo esille monta ajatusta, jotka ovat olleet minunkin mielessäni. Pitäisikö olla yli-ihminen, että pärjää koiran ruokinnan kanssa? Olenko huono koiranomistaja kun en syötä raakar
Lue lisää

Stephen King: Eksyneiden jumala (1999)

-
Kuva
Trisha ei antanut pakokauhulle periksi yhtäkkiä kuten käärmeen nähdessään vaan omituisesti vähitellen, maailmasta syrjään vetäytyen, ulkoisen tietoisuuden pois sulkien. Tässä tarinassa on jotain hannujakerttumaista. Trisha, 9, ja Pete, 14, lähtevät äitinsä kanssa patikkaretkelle Länsi-Mainen metsään. Avioeron tuoksinassa on Quilla tuonut lapset Bostonin lähiöstä Etelä-Maineen, ja viikonloppuisin hän tahtoo viedä lapsia sivistysmielessä milloin tutustumaan oppikirjan kanssa luontoon tai kiertokävelylle museoon. Suhde kilttiin ja osittain huomaamattomaan Trishaan ei paina äidin mieltä samoin tavoin kuin suhde murroisikäiseen Peteen, joka arvostelee jatkuvasti vanhempiensa valintoja. Jopa patikkaretkellä Trisha jää erilleen Petestä ja äidistä, ja niinpä hän aikookin näyttää heille närhen munat . Oikaisen tästä vähän. Siinäpähän miettivät, että mihin Trisha katosi! Käy tosin niin, että Trisha kadottaa suuntavaistonsa, ja eksyy. Näin kirja nostaa Trishan näyttämölle, muita ei e
Lue lisää